Tip of the Month Corner

Tässä osiossa Tuukka arvioi ja suosittelee taiteilijakollegoiden teoksia kuukausittain.

In this section Tuukka surveys and recommends works of art by his fellow artists monthly.

HE L M I K U U  /  F E B R U A R Y  2 0 1 2

ART Gerhard Richter: The Cage Paintings as part of "Panorama" at Tate Modern, London 2011, Neue Nationalgalerie, Berlin 2012 & Centre Pompidou, Paris 2012

Gerhard Richter on monipuolinen mestarimaalari ja todennäköisesti arvostetuin maailmassa tällä hetkellä elävistä. Nyt hän on tehnyt uuden maalaussarjan "The Cage Paintings", joka viittaa 1900-luvun merkittävään nykysäveltäjään John Cageen, joka itsekin maalasi ja jolla oli suuri vaikutus New Yorkissa eläneisiin kuvataiteilijoihinkin, olivathan sen ajan tekijät, niin kuvataiteilijat kuin nykysäveltäjätkin, vahvasti luomassa MoMAn syntyä ja sen alkuaikojen toimintaa. Richter ei koskaan ollut osana tätä New York-jengiä, vaan pysytteli tiukasti Düsseldorfissa, mutta oli toki yhteydessä, varsinkin Kölnin Fluxus-yhteyksien kautta, Cageenkin. "The Cage Paintings" on siis eräänlainen keskusteluyhteys, kuvallinen vastaus, Cagen luomaan musiikkiin. Tyylillisesti sarja sijoittuu luontevana jatkona Richterin abstrakteihin maalauksiin, joita hän on aiemmin nimennyt esimerkiksi Bachin mukaan. Ja jälki on vakuuttavaa. Teknisesti hän pystyy mihin vain ja nämäkään maalaukset eivät ole pelkkää pintaa, vaan pinta on raapaistu auki, tehden tilaa monipuoliselle väriskaalalle ja maalauksen kolmiuloitteisuudelle. Nautittavaa on myös se, ettei niitä katsellessa tarvitse miettiä sen enempää niiden taidehistoriallista vaikutusta tai poliittista merkityksellisyyttä, sillä Richterhän on usein puhunut siitä, ettei halua sitoutua mihinkään poliittiseen, taidehistorialliseen tai ajalliseen ilmiöön, ismiin. Hän haluaa vain maalata, ja senhän hän osaa. Joten annetaan maalauksien vain vaikuttaa. Cool.

Gerhard Richter is a manysided masterpainter and probably the most acclaimed living one in the world. Now he has created a series of paintings titled "The Cage Paintings", which seem to be an allegory to the important 20th century new music composer John Cage, who himself painted as well and who had an enormous impact on the New York visual artists of his time. Both artists of that time, the visual as well as the new music ones, were in a crucial role, when building New York´s MoMA and its programming from the beginning. Richter was never part of this NY-society, instead he stayed stubbornly in his Düsseldorf, but he was nevertheless in connection with Cage, through the Cologne fluxus-community. So, "The Cage Paintings" seem to be some sort of talking to- and visual answer to Cage´s music. The style of the paintings is a logical continuation to Richter´s abstract paintings, which he has previously named after Bach, for instance. The result is convincing. Technically he can do anything and also these paintings are not just surface. Instead he has scratched the surface open, giving space for three-dimensional landscape of multiple colours. Enjoyable is also, that - when looking at these paintings - one doesn´t have to think about the art historical or the political position of the works, because Richter has many times spoken, that he does not want to join any movement, whether that to be political, art historical or current. He just wants to paint, and that he does well. So, let the paintings just work. Cool.

www.tate.org.uk/modern/    www.neuenationalgalerie.de     www.centrepompidou.fr                                                           

www.gerhard-richter.com

MUSIC Tony Bennett: Duets II (CBS)

Tony Bennett on hieman vähemmän tunnettu New York - Las Vegas-tyylin viihdelaulaja, kuin ehkä Frank Sinatra, Dean Martin tai Sammy Davis Junior. Kuitenkin se artistilista, joka oli pelkkää A-listaa, ja joiden kanssa hän julkaisi aikoinaan duettoalbumin "Duets" osoitti, että kunnioitusta alalla löytyy ja lopputuloskin oli musiikillisesti merkityksellinen, ei siis pelkkä tribuuttipastissi. Levyllä oli Bennettin omia sävellyksiä uudelleentulkittuina, ja koska hänellä on laaja tuotanto, mutta aika vähän puhkikuluneita radiohittejä, jos verrataan vaikka Frankie-boyhin, toi se, paitsi hänelle paljon uutta nuorempaakin yleisöä, myös uutta materiaalia rotaatioon jo varsin loppuunkaluttuun genreen. Ja koska albumi oli menestys, nyt tulee sitten sitä samaa. Eli - materiaalia riittää edelleen toisenkin levyn verran, ja duettokumppanit ovat kiinnostavimpia, mitä mainstreamissä voi tällä hetkellä saada, Lady Gagasta juuri edesmenneeseen Amy Winehouseen, jonka viimeisiä levytyksiä Bennett-duetto oli, uudelleen vetreytyneeseen Aretha Frankliniin, kd langiin ja - Bennettin, Sinatran ja koko tämän periamerikkalaisen viihdemusiikkiperinteen manttelinperijään ja seuraavaan merkittävään kultakimpaleeseen, Michael Bublé´hen. Hyvin menee. Jo yli 80-vuotias Bennett ja kumppanit ovat vedossa ja Phil Ramonen, toisen legendan, joka oli jo mukana tämän viihdetyylin uuden tulemisen eli George Michaelin 1999 julkaistun aliarvostetun "Songs From The Last Century"-albumin tuottajana, osuus namikoissa on jälleen ollut merkittävä. Tony Bennett on perheyritys, jossa isäpappa hoitelee laulupuolen ja pitää supertähtivieraat hyväntuulisina, samalla kun pojat Danny ja Dae, puuhaavat kulissien puolella. Joten mikäpäs siinä. Bennett konsertoi edelleen kunnioitettavan tiiviisti ja levy nousi julkaisunsa jälkeen myyntilistoille sekä USA:ssa että vanhalla mantereella eli kysyntää tällaiselle laadukkaalle vanhan ajan viihteelle vielä on, myös nuoremmassa kuulijakunnassa. Tämä on levyllinen moitteettomia, ja kuten sanottu toistaiseksi kulumattomia, sävellyksiä, sekä vahvoja tulkintoja aikamme kultakurkuilta. Suositellaan.

Tony Bennett is a less known New York - Las Vegas-type of artist, than perhaps Frank Sinatra, Dean Martin or Sammy Davis Junior. Still the list of artists, that was plain A-list, and with whom he released an album "Duets", showed that the respect on him within the industry is very high and that the musical output with the album was remarkable, not just a regular hommage or a tribute pastiss. On the album there were new versions of old Bennett-material, and because he has a wide repertoire, but not too many overplayed radio hits, comparing to for example Frankie-boy, it brought, not only younger audience to him, but also new material to the radio rotation and this genre, which is already very exposed. And, because the album was a success, now there comes a sequel. That is - enough material for a second album, and dueting partners, from the top of our time all the way from Lady Gaga and Amy Winehouse, whose last recordings this session was, to newly vocally recovering Aretha Franklin, kd land and the next big thing on this genre, the already megafamous Michael Bublé. And well it goes. Already over 80 years old Bennett and his guests are in great shape and the impact of another musical legend of this genre, Phil Ramone, who was significantly part as a producer of the new coming of this type of music in George Michael´s underrated 1999 album "Songs of The Last Century", is again notable. Tony Bennett is a family enterprise where the daddy takes care of the singing and keeping the superstar partners in a good mood, while the sons, Danny and Dae, are working hard in the backstage. So, why not. Bennett is still respectively very active in giving concerts and this album did well in charts, when released this Christmas season, both in the USA and in the Old Continent, which shows that there still is a great demand for this type of high quality old splendor entertainment, also in the younger audience. This is an album full of immaculate, and not too overplayed, compositions, and strong interpretations from the golden voices of our time. Recommended.

www.tonybennett.com

FILM Aku Louhimies: Vuosaari / Naked Harbour

Jälleen kerran vähän vaikea tilanne arvioida objektiivisesti tätä elokuvaa, koska tekijä on entinen yhtiökumppanini ja hyvä ystävä, mutta yritetään. Vuosaari on samaa tavaraa, kuin olivat Paha maa ja Irtiottoja - Dekalogian tasoinen jättisarja, joka sai ansaittua huomiota, mutta vain Suomessa. Nyt ollaan jälleen samalla radalla, Vuosaaressa. Muoto on pirstaleinen, mutta ei episodimainen, kuvaus n. 10 ihmisen elämäntilanteesta ja asioiden kehittymisestä samanaikaisesti viikon ajan. Ja se toimii. Henkilögalleria on sopiva otanta miehiä ja naisia, suomalaisia ja ulkomaalaisia, varakkaita ja vuokra-asujia, lapsia ja aikuisia - ja kaikilla sakkaa. Sähläystä ja ahdistavia tilanteita vyörytetään ja senhän Aku osaa. Eli vaikka välillä tuli mieleen, että tämä on taas tätä samaa ja että eikös tämä ole jo nähty, niin tosiaisiahan on, että se on hänen omakehittelemänsä tavaramerkki, eli ansio jo sinänsä, joten miksi hän ei saisi jatkaa hyväksi havaitulla linjalla. Vaikka aivan legendaarisia kohtauksia (kuten Paha maan pölyimurikauppiaan toilailut motellissa tai Mikko Koukin esittämä uhoaja) ei olekaan ihan entiseen malliin, niin herkullisia hetkiä silti tarjoutuu mm. Matleena Kuusniemen esittämässä loistavassa osuudessa, kun istutaan pettävän aviomiehen ja tämän rakastajattaren kanssa Kuusniemen hahmon kutsumassa illallispöydässä tai kun Koukin jälleen kerran samantyyppistä esittämä yksinhuoltajaisä pupeltaa yöllä salaa suklaata napaansa, kuin Uuno Turhapuro tässä ajassa. Samoin Laura Birn, jonka imago normaalisti on hyvin luomu, antaa palaa siideriinmenevänä sotkutukkaisena kansannaisena. Muitakin herkkupaikkoja on, jossa mehevä dialogi antaa näyttelijöille mahdollisuuden revitellä ja loistaa. Eli siis - ihan kelpo elokuva, ei niin vimmainen kuin Paha maa, jossa pahan siirtymä-idea oli todella hyvä ja piti intensiivisessä otteessaan, mutta ihan notkea jatkotarina samassa miljöössä, jossa kaikki "ovat ihan vitun yksin ja elämä on täysin perseestä", kuten käsikirjoituksessa voisi lukea. Ehkä elämä Vuosaaressa on tosiaankin näin lohdutonta, kuten itse paikkakin, suoraan sanoen apaattista, mutta ei se kyllä joka puolella Suomea ihan noin paljon sakkaa. Minä ainakaan en ole tehnyt sellaisia havaintoja. On täällä onnellisiakin ihmisiä, jotka ovat sitä oikeasti eivätkä näyttele. Kammoa tietysti löytyy paljon, mutta jotenkin tämä rällästäminen meni vähän fiktion piikkiin ja se vapaushan tekijällä on. Että se on oman maailmankuvan jatke tai ehdotus maailmankuvaksi. Tässä tapauksessa luulen, että se on ensimmäinen noista vaihtoehdoista puhtaassa toteavuudessaan. Laatutyötä. Toivotaan paljon katsojia. 

Again this will be a hard task to review this film objectively, because the director happens to be my former business partner and a good friend, but I will try, anyways. Vuosaari (English: Naked Harbour) is the same stuff, as were Aku´s former feature "Paha maa" (English: Badland) and Irtiottoja (English: Break offs), a Decalogue-level monsterous TV-series, which gained deserved attention, but only in Finland. So, now we´re back on the same track again, this time in Vuosaari (a Helsinki suburb). The form is fragmented, but not episodian, a portrait of appr. 10 persons and their current life situations and the development of these during one week in winter time. And it works. The gallery of characters is a matching variety of men and women, Finnish and foreigners, prosperous and people living on a rent, children and adults - and everyone´s direction is downwards. Hassling and anxious situations come like a hurricane one after another and this is, as we know, what Aku does at his best. So, although it came to my mind, that again this style and haven´t we seen this already so many times, the fact remains, that it is his self developed trademark style, a merit on its own, so why should he not be permitted to go on in this path. Although there aren´t this time absolutely legendaric scenes (like the unforgettable Hoover salesman and his catastrophic actions in a motel or the supermacho booster played by Mikko Kouki in Paha maa), still the spectator will witness some juicy moments. For example Matleena Kuusniemi plays it hard ball with her cheating husband and his mistress on a dinner table in a rich house or Mikko Kouki shines once again in his trademark style role as a sort of Uuno Turhapuro (a legenadary parody character in Finnish cinema) of our modern time. Also Laura Birn, whom we´ve seen many times in more organic type of roles, gives it a hot shot as a ciderloving street gal with a messy hair, and supermessy life. There are also more sweets to come, where the spicy dialogue gives the actors room to shine and rock. So - a fine film, not that intensive as Paha maa and its really genious plot, but supple enough sequel story in a same kind of milieu where "everybody are so fucking lost and life is just from the ass", as it could be written in the screenplay. Maybe life in Vuosaari is really this hopeless, like the place itself, aphatic indeed, but my opinion and observations are, that it doesn´t dive that much all over Finland. There are some happy people here as well, who really are like that and don´t act it. We have, of course, a lot of horror stuff around, but somehow this anxious situation after another went more to the count of fiction and this freedom of playing fiction the director naturally has. So the film is a some sort of extension of a world view or a suggestion for a world view. In this case I assume it is the first of those options, in its entire witnessing of events. Quality work. Let´s hope for a good box office success.

www.vuosaarielokuva.fi       www.akulouhimies.com

BOOKS Tuomas Vimma: Raksa (Gummerus)

Sanon sen suoraan - Tuomas Vimma on ehkä lahjakkain nykykirjailijoistamme. On meillä muitakin lahjakkaita ja älykkäitä, kuten vaikkapa Tommi Melender, mutta he ovat kovin vakavia. Vimma on niin etevä ja virtuoosimainen että hän on sekä hauska, mutta samalla myös niin nokkela, että pelaa koko ajan peliä lukijan kanssa. Taiteilee siis sanan varsinaisessa merkityksessa sen Victorinox-ammattikokkiveitsen terällä. Ei siis voi tietää, onko hän tosissaan vai kusettaako ja bluffaako hän, ja sehän on tosi ärsyttävää. Mutta hänen tekstinsä on kuitenkin niin letkeää ja rimmaavaa (kuten sekin, että hän on selvästi nähnyt vaivaa tämän eteen), että se ei ole bluffia. Yksittäisissä lauseissa saattaa välähtää salamannopeasti kokonainen maailmankuva, suuri ajatus, mutta tietysti vain teaserinä, kuten keikarille ja sanataiturille sopii. Ongelma tähän mennessä on vain ollut se, ettei Vimmalla ole ollut oikein mitään sanottavaa, joten anti on jäänyt pelkäksi kielikikkailuksi, mutta ei kovinkaan suureksi ajatteluksi, jos nyt jotain sellaista halutaan kirjallisuudelta odottaa. Nyt on. Helsinki-trilogia oli aluksi vain kopio Ellisistä ja vasta Gourmetissa alkoi erottua selkeämmin hänen oma tavaramerkkisoundinsa ilman kaikuja muista kirjoittajista. Ja tämä tavaramerkkihän hänellä on vahva. Hän ei luojan kiitos ole korkeakirjallisuutta, vaan asettaa itsensä todella alttiiksi popkulttuurin alttarille, ja siis joko ui tai hukkuu. Korkeakirjallisuutta yrittävät eivät tätä uskalla tehdä. Koska eivät ole kyllin kyvykkäitä ja kiinnostavia. Ja juuri siksi, nyt kun Vimma on löytänyt todella merkittävän aiheen ja maailman, hänelle olisi aivan hyvin voitu "viskaista Finlandia ja sen jälkeen suksia vittuun - vaikka".

Raksa on jälleen kerran teos täynnä Vimman ihannoimaa vanhan rahan ökykulttuuria, jyrkkää oikeistoa (hänhän on syntynytkin Branau am Innissä, josta tuli joskus eräs maailmanpolitiikan vaikutusvaltainen viiksekäs herra... (tämä on tölväisy, mutta kyllä hän kestää tämän)), josta hän ei vieläkään ole saanut tarpeekseen, koska ei selvästikään ole koskaan ollut rikas, ei edes varakas (ja fiktiokirjoittaja usein kuvaa ihannoimaansa maailmaa, kun halvalla pääsee). Tämä ikuinen luksusmaailma olisi jo aika tyhjä arpa, jollei Vimma olisi tajunnut alkaa kirjoittaa duunarimaailmasta, raksoista, ja saada mukaan näin mehevää vastakkaisuutta kapitalismille, joka siis jyllää Etelä-Helsingissä. Tämä on tuonut mukaan sopivaa rosoisuutta ja rappausta pelkkään paperinpyörittelyyn, taksissa istumiseen ja Stockan kortin vingutteluun. Duunarit painavat pitkää päivää myös nyt talvipakkasilla ja se on helvetin kovaa duunia. Mutta vielä pidempää päivää painavat ne yrittäjät, jotka työllistävät nämä rakennusmiehet. Ja se on tämän romaanin suuri oivallus. Jopa sanoma. Eli siis - asia, joka tuntui aluksi oikeiston härskisti kampanjaan varastamalta idealta - tämä työväen kokomuuslainen presidentti - pitää itse asiassa paikkansa, sillä yrittäjällä, joka ei jaksa oravanpyörää, ei ole sitten enää mitään. Ei vaimoa, perhettä, ystäviä, kotia, eikä sosiaaliturvaa. Joten sairastua ei voi, ei edes pitää lomaa ja jäitä on oltava hattu täynnä. On siis painettava peräsuoli pitkällä ja toivottava, että tarjoukset menevät läpi ja kestettävä ne loputtomat epäonnistumisen tunteet, kun vastaus onkin se tuttu tyly ei ja firman desimaalinumerot ovat tulossa jo vastaan kovaa vauhtia. Eli, psykologisesti ottaen, yksityisyrittäminen on työläisyyttä sanan varsinaisessa merkityksessä, ja voitot, toisin kuin yleisesti ei-yrittäjien taholla luullaan, hyvinkin pieniä ja marginaalisia. 95 % suomalaisyrityksistä ovat yhden hengen toiminimiä, eivät edes pk-yrityksiä. Tuomas Vimma on antanut tälle todellisuudelle kasvot. Mutta ei saarnaten, vaan liukastellen epämiellyttävästä tilanteesta toiseen. Silloin sen lukeminen ei ole ahdistavaa, vaan erittäin koukuttavaa. Jopa informoivaa. Komediaa. Jolla on vakava sanoma. Messevää hei! Ja tulossa on vielä kaksi lisäosaa tälle uudelle trilogialle.

I say this straight - Tuomas Vimma is probably the most talented of our current writers here in Finland. Of course we have other talented and intelligent ones, like Tommi Melender for instance, but they are all very serious. Vimma, however, is so competent and virtuoso, that he is both funny, but also so clever, that he can play all the time with the reader. As to say, he literally makes the balancing on the Victorinox-cook knife an art form of itself. So, one cannot know if he´s serious or just simply bluffing, and that is really irritating. But his writing is so smooth and groovy (like also the fact, that he has obviously worked hard to achieve this), that it´s not bluffing. In flashlike twists of the individual sentences one can witness  a whole world view, a major thought, but of course only as a teaser, like it is expectable for a literal dandy. So far the problem of Vimma has been, that he has been lacking a real issue, something to say, so the books have been more or less just verbal acrobatics, instead of a more serious thinking, even a message, if that´s something one should expect from literature. Well now he has. The Helsinki-trilogy was first just a copy of an Ellis novel and it was not until "Gourmet" when he started to really have his trademark style of writing in shape and clear without an influence of Ellis. And this trademark, that he has, is very strong. Thank God, he doesn´t want to be presented as a high literate, but more allows his work to be judged in the harsh popular culture context, which means that he either swims or drowns. Those willing to be in the high literature context don´t have the balls to try this. Because they are not capable and interesting enough. And therefore, now that Vimma finally has found a really important issue and world for his novel, it would have been perfectly appropriate to " throw him the Finlandia-prize and then get the fuck out of here - for example".

"Raksa" is again full of old money splendor and luxury culture, that Vimma obviously is very keen on, the steep right wing lifestyle (after all he is born in Braunau am Inn, this small Austrian village, that has produced previously a certain influential world political figure - a gentleman with small moustache... (joke joke, but he can stand this)). Vimma seems not to have enough of this high money world, because he obviously hasn´t never been rich, even properous really (and a writer of fiction very often describes in his novels a wanna be world, because it is very cheap to do so). This neverending fondness of the luxury world would be so last season and an empty card, if he would have not discovered a new point of view - the working class world of the contruction business, and in this way bring opposite type of dynamics to the capitalism dominating in the southern part of Helsinki. This new view has brought roughness and edge to the continous paperworld, taxi cruising and Platinum-lifestyle in Stockmann department store. The construction workers do hard days also in these super cold winter days and that is a hell of a task. But even more hard working are the company owners who employ these workers. And this is the great discovery of this novel. Even a message. As to say, this thing, that first seemed to be just an image stolen by the right wing from the left wing - the right wing president of the workers class - really fits well to the fact, that a company owner, who fails to keep going in the ratrace, really has nothing after that. No wife, no family, no friends, no home and no social security. So, they cannot get sick, cannot have a holiday, and the head has to be really cool. One has to just keep on going and hope that at least one of the offers to the clients does go through, and manage the emotional pressure and crash, when the answer is the usual cruel NO, and the decimal figures of the company are already heading towards oneself in the pipeline. So, psychologically seen, entrepreneurship is working class activity par excellance, and the profits, unlike many people who do not own a company think, are actually very small and marginal. 95 per cent of the private companies in Finland are one man or one woman stores, not even small companies. Tuomas Vimma has given a face to this current reality. And not by preaching, but more or less slipping and sliding from one difficult situation to the other. This leads to the mood, that reading this piece is not anxious, but very hooking. Even informing. Pure comedy. With a serious message. Awesome, that is! And to come, are two more parts for this new trilogy.

www.gummerus.fi/tuomasvimma

T A M M I K U U  / J A N U A R Y  2 0 1 2

ART Jonathan Lasker: The 80´s at Lars Bohman, Stockholm

Jonathan Laskerin 80-luvun legendaarisia maalauksia on jälleen esillä Lars Bohmanilla Tukholmassa. Täytyy sanoa, että Lasker on yksi kaikkien aikojen suosikeistani. Maalaukset ovat yksinkertaisia, paksuja tussityyppisiä vetoja täynnä, kirkkaissa väreissään ja yksiulotteisuudessaan erittäin persoonallisia. Ja nyt, monen vuosikymmenen jälkeen katsottuna voi todeta, että ne ovat kestäneet aikaa varsin hyvin. Eli ne ovat olleet alusta alkaen hyvin ajattomia. Tulee mieleen Claes Oldenburgin tuotanto, tällainen hyvin pelkistetty ja jotenkin juureton, mutta moderni popilmaisu.

Jonathan Lasker´s legendary 80´s paintings are again to be seen at Lars Bohman in Stockholm. I must say, that Lasker is one of my all time favorites. The paintings are very simple, full of thick drawing ink kind of expression and colours and in their one dimensionality very personal. And now, after many decades, one can see, that they have stood against the test of time very well. So they have been very timeless already by the time of creation. They bring to my mind the work of Claes Oldenburg - the kind of plain and somehow rootless, but modern pop interpretation.

www.larsbohmangallery.com                          www.speronewestwater.com/jonathanlasker

MUSIC Coldplay: Mylo Xyloto (EMI)

Coldplay on pitänyt pintansa jo 10 vuotta, vaikka niskassa ovat olleet paineet maailman suosituimpana indierockbändinä. Levyjä on tullut aina n. kolmen vuoden välein ja yhtye on keikkaillut ahkerasti tukeakseen uutta albumia. Mylo Xyloto ei tee poikkeusta. Päätös olla antamatta albumia Spotifyn tyyppiseen ilmaisjakeluun nosti albumimyyntiä ja yhtye pysyi myynneissä miljoonaluokassa, tälläkin kertaa, vaikka tilanne oli haasteellinen. Luvassa on jälleen kiertue ja liput ovat menneet kaupaksi. Ja keikat ovat olleet suurenmoisia, niistä muistutuksena 2011 televisioitu Glastonburyn headliner-esiintyminen, joka todisti, että he voivat esittää minkälaisen kappaleyhdistelmän vain tuotannostaan ja homma toimii.

Albumi on jälleen kerran vahvaa tasaista materiaalia, mikä lupaa hyvää sen suhteen, että se kestänee, aikaisempien levyjen lailla, aikaa ja kovaa rotaatiota, jota hittibiisit aiheuttavat. Levyltä nousevat esiin singleinäkin julkaistut "Every Teardrop Is A Waterfall" ja yhtyeen paras biisi aikoihin "Paradise". Sointi on omintakeinen ja Chris Martinin laulu on edelleen intiimi ja silti stadionluokkaa ja kitarariffit yksinkertaisia, mutta tehokkaita. Yhtyeen suosion takana on kyky olla luottamuksen arvoinen levy ja vuosi toisensa jälkeen, joten tulvaisuudennäkymät ovat valoisat. Nähtäväksi jää, kuinka kauan he jaksavat vielä tehdä levyjä ja esiintyä, sillä he ovat kertoneet miettivänsä jo musiikkielämästä vetäytymistä. Eli, fanit, vielä kerran on siis luvassa kiertue, joten jos et ole vielä nähnyt heitä livenä, niin esimerkiksi 30. elokuuta 2012 Tukholman Olympiastadionilla siihen on mahdollisuus.

Coldplay has held its position already for 10 years, although they´ve had a massive pressure on them as the world´s most popular indierockband. They have released an album approximately every third year with a tour supporting it and succeeded. Mylo Xyloto doesn´t make an exception. The decision of not giving the album for Spotify type of free streaming websites has increased the album sales making the band stay in the million class, also this time, although the market situation was very challenging. Coming up is a tour and the tickets have been selling well. And the gigs have been marvellous, as an example of them the televised Glastonbury headlining performance, which proved, that they can play whatever mixture of songs of their catalogue, and it works.

The album is again strong solid material, which proves the fact, that it will stand, as the previous albums, the test of time and heavy rotation, caused by the very popular hit singles. These singles "Every Teardrop Is A Waterfall" and the best song of the band for years "Paradise" pop out also as the best material from the album. The sound is unique and Chris Martin´s voice is still at the same time both intimate and stadium size and the guitar riffs are simple but effective. The basis of their popularity is the ability to be trustworthy album after album, year after year, so the future is very bright. To be seen is, how long shall they continue making albums and perform, because they have been talking already about withdrawing from music business. So, fans, one more time, there will be a tour, and if you haven´t witnessed them live, yet, there is a possibility for that, for example, at the Olympic Stadium in Stockholm on August 30th, 2012.

www.coldplay.com

FILM Rebecca Miller: Pippa Leen yksityiset elämät / The Private Lives of Pippa Lee

Kaunis pieni elokuva, keski-ikäisen naisen vapautumistarina. Rebecca Miller on lahjakas 1962 syntynyt amerikkalainen käsikirjoittaja-ohjaaja, näytelmäkirjailija Arthur Millerin tytär, joka on kirjoittanut ja ohjannut neljä pitkää elokuvaa ja ne ovat kaikki flopanneet. Miksi? Hän on kyllä piireissä, naimisissa Daniel Day-Lewisin kanssa, ja tuntee paljon alan ihmisiä, mikä tarkoittaa sitä että vaikka hän tekee pieniä independent-elokuvia, hän on saanut näyttelijöikseen alan ehdotonta parhaimmistoa ja Pippa Leen vastaavaksi tuottajaksikin Brad Pittin eli siis myös rahaa. Mutta A-listalaisista ja superkuuluisuudesta ei ole ollut mitään apua. Tuntuu käsittämättömältä.

Pippa Lee on kaunis elokuva perheelleen omistautuneesta Pippa Leestä (Robin Wright Penn), äidistä, mutta ei uhrista, jolla on eksentrinen menneisyys ja haamujakin kaapissa, 30 vuotta vanhempi intellektuelli kustantajamies (loistava Alan Arkin), lapset jotka rakastavat häntä ja kriisi, joka panee hänet käymään läpi elämänarvojaan ja tuo hänelle vielä rakkauden (myös loistava Keanu Reeves). Tässä elokuvassa on kaikki kohdallaan, moitteeton käsikirjoitus, mukava polveileva juoni, paljon down to earth-dialogia, kuvauksellinen ympäristö, hyvä leikkaus, lämmin ja sopiva musiikki ja kuten sanottua laatua nakuttavat näyttelijät. Elokuva sai ansaittua huomiota keskeisillä ja arvostetuilla alan festivaaleilla mm. Berliinissä ja Torontossa. Kaikki siis erittäin ok, aivan kuten aikaisemmin näkemässäni hienossa Millerin elokuvassa "The Ballad of Jack & Rose". Kukaan ei kuitenkaan jostain syystä ole mennyt katsomaan hänen elokuviaan Amerikassa, eikä niitä ole levitetty sitten Euroopassakaan. Vain DVD:llä, onneksi. Miller totisesti ansaitsisi kunnon yleisön ja mahdollisuuden jatkaa jo aika pitkääkin ja johdonmukaista uraansa, mutta showbusiness on ankaraa ja raadollista. Suosittelen hänen elokuviaan, myös Pippa Leetä, lämpimästi niille, jotka haluavat nähdä ihan tavallista arkista ja vähän alternative-Amerikkaakin, aikuisten tekemiä elokuvia kypsälle yleisölle. Ja nuorillekin näissä on jotain. Mitä tässä muutakaan voi tehdä. Saatavana myös kirjastoista.

A beautiful little film, a liberation story of a middle aged woman. Rebecca Miller is a talented 1962 born American writer-director, daughter of the famed playwright Arthur Miller, who has written and directed four films and they have all been flops. Why? She sure is in the filmscene, married to Daniel Day-Lewis, knows a lot of industry people, meaning that although she makes these small independent-like films (that could well be distributed widely!), she has been able to cast the absolute creme de la creme of Hollywood serious actors to her films and to get also as a producer for example Brad Pitt in Pippa Lee, and so - money. But - despite the A-list personalities and fame both in front of and behind the camera, nothing has helped. Seems really incomprehensible, even unfair.

Pippa Lee is a beautiful picture about Pippa Lee (Robin Wright Penn), a 50-year old woman and mother devoted to her family, but not being a victim, and who has an excentric past and some ghosts in the closet, a 30 year older loving intellectual and wise publisher husband (the brilliant Alan Arkin), children who also love her and a crisis, that puts her to go through her life situation and values and brings her love, one more time (also brilliant Keanu Reeves). In this film everything is as it should be - an immaculate screenplay, nice plot with enough turning points, a lot of down-to-earth dialogue, very scenic environment, good cutting, warm and fitting music and as told before, a very quality delivering cast. The film got enough well deserved attention in major festivals, like Berlin and Toronto. So, everything very ok, just like in Miller´s previous film "The Ballad of Jack & Rose". But, nobody in America went to see this or any other of Miller´s films, in theatres and so they haven´t been distributed also not in Europe. Only on DVD, fortunately. Miller definitely would deserve a proper audience and a possibility to continue her already quite a long and logical career. But showbusiness is rough and unforgiving. I warmly recommend her films, including Pippa Lee, for those who want to see ordinary but not stupid, even alternative America, films made by adults for a mature audience. And even the youngsters get something from these films. What else can one do in this situation? I hope her way would be upwards. Available also in libraries.

www.rebecca-miller.com

BOOKS Rosa Liksom: Hytti Nro 6 (WSOY)

Rosa Liksom sai tästä romaanista Finlandia-palkinnon, joka mielestäni oli ehkä ennen kaikkea elämäntyöpalkinto, sillä hän on kunnostautunut nimenomaan novellien mestarittarena ja uurastanut itselleen paikan Suomen kirjallisuuden kentässä, mutta sillä ei voi kilpailla Finlandia-kisassa. Nyt hänellä oli kuitenkin romaani allaan, ja voitto tuli. Teos on hyvä, ei mitään huippuihmeellistä, mutta edelleen hänen vahvuusalueellaan eli kiinnostavassa maailmankuvassa ja elämänkokemuksessa ja kyvyssä kuvailla jonkun tilanteen tai paikan tunnelma hienosti. Hänen maailmansa on villi ja kiinnostava, edelleen. Hytti nro 6 on aikaisempaa seestyneempää ilmaisua, mikä on luontevaa, sillä kirjailijakin on ikääntynyt ja hyväksyy sen, eikä yritä esittää punk-kuningatarta koko elämäänsä. Luin kirjaa varmaan kolme viikkoa, vaikka sivuja on vain 190, koska ilmaisu oli niin tiivistä ja täynnä kuvaavia adjektiiveja toisensa jälkeen, että 20 sivun jälkeen tuli jo ähky, ja oli pakko pitää tauko. Neuvostoliiton ajan kuvaaminen onnistuu kuitenkin hyvin ja mahdollistaa lukijalle mielikuvan sen ajan todellisuudesta, jota ei enää siinä muodossa ole. Kirja on siis historiallinenkin ja kukapa muukaan olisi paras ihminen kuvaamaan sitä aikaa kuin Rosa Liksom, joka on vieraillut muuallakin kuin Leningradissa tai Moskovassa. Kulahtaneesta puutteesta tulee maagista ja se johtuu siitä, että kirjailija on ollut oikeasti kiinnostunut aiheestaan ja avoin sille ympäristölle.

Rosa Liksom got the Finlandia-award for this novel, which for my opinion was more or less a life time award for her efforts as a short story telling master, carving a place for her in the Finnish literature scene, but with short stories you can´t compete in the Finlandia-race. So, this time she had a novel on her belt, and she got the win. The work itself is good, nothing extra special, but still in her powerful area that is, in the interesting world view of hers and in life experience and in the ability to express the feeling of a situation or a place very well. Her world is wild and interesting, still. Cabin nro 6 is more delicate expression, as before, which is very logical, in terms of her older age and in the case that she admits it and accepts it. Why to pretend to be the punk queen of Finnish literature for ever. I read the book for at least for 3 weeks, although there are only 190 pages, because the expression was so tight and full of adjectives after another, that after 20 pages I got so over eaten, that I had make a break. The building the image of the Soviet era is so succesfull, that it brings very well pictures to the readers mind about the reality in that time, which is not anymore valid. So, the book is, in a way, historical. And who else, than Liksom, would be the right person to express the feeling of that era, since she has been visiting also places outside Leningrad and Moscow. The worn need becomes magical and this because the author has been really interested in her subject and open to it.

www.rosaliksom.com

J O U L U K U U  / D E C E M B E R  2 0 1 1

ART Lisätään myöhemmin / To be published later

MUSIC Kate Bush: 50 Words for Snow (Fish People)

Kate Bush on päättänyt luottaa pianon voimaan. Ja se kannattaa. 7 superpitkää kappaletta, joiden teemana on lumi, ovat monimuotoisuudessaan kestäväksi tehtyä musiikkia ja ainakin muutaman viikon kuuntelulla tämä pitää paikkansa. Pianoharmonia luo yhden pitkäkestoisen läsnäolon albumille, jota täydentävät pienet pigantit yksityiskohdat ja Bushin eteerinen ja välillä rokahtavakin laulu. Mukana on myös miesääniä, mm. Katen oma poika, Elton Johnin väkevä vokaaliosuus sekä brittiläisen kulttuurielämän suosikkihäirikkö Stephen Fry. Kaiken kaikkiaan tähän aikaan loistavasti sopiva sisätiloihin lämpöä tuova levy, joka tulee olemaan ainakin minulle vakiokalustoa myös tulevina talvina. Kiitos, Kate!

Kate Bush has decided to rely on the powerful sound of piano. And it pays the decision. 7 superlong songs, whose common theme is snow, are in their complexiness made for a long time use and at least after a couple of weeks of listening, it really seems to be so. The piano harmony creates one long presence for the album, together with pigant details and Ms. Bush´s etheric and occasionally even a rocking voice. Included are also male voices like Kate´s own son, Elton John´s powerful vocal performance and the favorite alternative voice of British cultural life, Stephen Fry. All together a brilliantly current album fitting to the mood of this part of the year, that creates warmth into the indoors, and which is, at least for me, going to be a regular stuff also in the future winters to come. Thanks, Kate.

www.katebush.com

FILM Michael Haneke: Kätketty / Caché

Näkemistäni Michael Haneken töistä toistaiseksi maltillisin, ei suinkaan tämäkään ole köykäinen. Jälleen kaivellaan eurooppalaisen porvariston takapihan jätetunkioita, tällä kertaa kultivoituneessa Pariisissa. Tarinan juoni on niin hyvä ja katsojaa viimeiseen minuuttiin otteessaanpitävä, että ei siitä sen enempää, jotta yllätys säilyy. Viitteeksi vain, että kannattaa katsoa elokuva tarkasti viimeinen pitkä kuva mukaanlukien, sillä todellinen motiivi elokuvan tapahtumille ja sanomalle löytyy sieltä ja se jää helposti huomaamatta, kun luulee, että tässähän tämä jo oli. Ja se todella hämmentää ja panee kysymään: Onko tämä näin mahdollista, kaiken muun jäädessä vain viitteeksi? Tarinan peruspohja, elokuvan algerialaisteema, olisi mielestäni riittänyt sanomaksi. Nyt mennään vielä pidemmälle, kyynisyyteen asti. Ovatko tarinan "pahat" todella näin kammottavia ihmishirviöitä? Haneke, joka halusi jättää lopun tarkoituksella avoimeksi, ei näe mitään toivoa keskiluokkaisessa elämänmenossa, vaan se on aina pahaa ja ansaitsee kunnon löylytyksen. Muoto on tälläkin kertaa nerokas, mestarin kädestä, ja omaperäinen, vaikka videokasetteja on lähetelty aiemminkin mm. Lynchin Lost Highwayssä ja Haneke on itsekin käyttänyt videokuvaa aiemmin. Musiikkia ei ole, miksi olisikaan, ja ranskalaiset näyttelijät toimittavat paketin perille. Katsoin elokuvan kahteen kertaan, mikä osoitti, että sen näkökulma muuttui ensimmäisestä kerrasta, kun ei enää tarvinnut seurata juonta. Virkistävää antihollywoodia, eurooppalaista taide- (lue: shokki-) elokuvaa parhaimmillaan. Ansaitut Cannesin ohjaajanpysti ja Euroopan elokuvapalkinnot parhaasta elokuvasta, ohjauksesta, pääosasta ja leikkauksesta. Trés bon.

From all the Haneke works I have seen, this is the most calm, but certaily not easy. Again, we can witness digging the backyards of the European bourgeois, this time in the cultivated Paris. The storyline of the film is so good and hooking the spectator to the last minute, that no comments on that, so that the surprise will be kept hidden. Just to mention, look at the very last long shot of the film, because the real motive and message for the actions taking place in this film, will be revealed in this last shot, and one easily misses it, since one thinks that okay, that was already it. And this last shot really makes you ask the question: Is this possible, leaving all the rest to be just a side effect? The base of the story, the Algerian theme, would have been, to my opinion, enough for a message. Now we are led to even further, all the way to the cynicism. Are the "bad" of this story really so horrendous human monsters? Haneke, who wanted to leave the ending purpously open, sees no hope in the middle class life style, but for him it always seems to be evil and deserves to be spanked properly. The form of the film is genial, again, and from a master´s hand, and original, although we have seen videocassettes being sent in Lynch´s Lost Highway and Haneke himself has been using videopicture in his films before. There is no music, why should there be, and the French actors deliver the package. I watched the film twice, which showed me, that the point of view changed from the first screening, when I didn´t have to pay attention to the plot and the storyline. So, a piece of refreshing antihollywood filmmaking, European art house (read: shock) film at its best. The deserved awards both from directing in Cannes and for the best picture, best directing, best actor and best editing at The European Film Awards. Trés bon. 

BOOKS Kaija Juurikkala: Varjojen taika (Like)

Jos ei usko henkimaailman asioihin, on todella haastavaa lukea tämä kirja. Se tuntuu lähes fiktiolta. Mutta se ei ole. Jos taas uskoo, tai on edes epäilevästi kiinnostunut, pääsee mukaan huippukiinnostavalle matkalle Juurikkalan sielun syvimpään kolkkaan, josta paljastuu japanilainen karhu. Enempää en kerro tämänkään teoksen kohdalla, jotta jännitys säilyy. Niin, itsekin henkimaailman asioita yllättävissä tilanteissa kokeneena, pystyn samastumaan Juurikkalan hämmennykseen, kun hän tajuaa omaavansa kyvyn selvännäköisyyteen ja pelon siitä, mitä me muut siitä sanomme ja - ennen kaikkea - mihin se johtaa? Hänellä tie vei Japaniin, mutta myös siihen vapauttavaan tosiasiaan, että henkimaailman kanssakin voi, ja kannattaa, olla ihan hyvissä väleissä, niin ei se sen kummallisempaa ole. Autolla ajokin voi olla vaikeampaa. Siihenhän voi vaikka kuolla. Ja kuoleekin. Ja silti hyvin monet ihmiset tekevät sitä. Juurikkalan ansioksi voi lukea ennen kaikkea kaapista ulos tulon. Nyt kun homot ovat jo saaneet hyväksytyn paikkansa yhteiskunnassamme tiettyjen pioneerien raivaamana, ehkä aikamme on vihdoin kypsä keskustelemaan ja vastaanottamaan henkitodellisuuden ilman uskonnollisuuden pakkopullaa tai mystisyyttä, ihan tavallisena ja ennen kaikkea ihmiselämää rikastuttavana ja suojelevana asiana. Kiitos Kaija rohkeudestasi. Tästä on hyvä jatkaa.

If one doesn´t believe in spiritual matters, it is really challenging to read this book. It seems to be fiction. But is not. If you do believe, or if you are even doubtingly interested, you are lead to a superinteresting journey to the deepest core of Juurikkala´s soul, where one finds a Japanese bear. More I won´t tell you, also in this case, to keep the tension and surprise alive. Yes, also having been experienced spiritual world in surprising situations, I can relate to the confusion of Juurikkala, when she realises she has a gift of clearvoyance and her fear of what we, others, are going to say about it and - most notably - where does this all lead her to? For her, it took a trip to Japan, but also gave her the liberating feeling, that one can, and is very recommended, to communicate with the spiritual world. There is actually nothing uncommon about it. Even driving a car can be more difficult. You may even die driving a car. And still, many people do it. Juurikala´s biggest credit is coming out of the closet with this matter. Now, that gay people have gotten an established place in our society, through some pioneering personalities, maybe it is time for us to have a conversation about spiritual life and the reception of it, without the pressure of religions or mysticism, as a very normal and most of all, enriching and caretaking part, of human every day life. Thank you, Kaija, for your courage. This is a very good starting point.

www.kaija.juurikkala.fi

M A R R A S K U U / N O V E M B E R  2 0 1 1

ART Marianna Uutinen at Galerie Forsblom, Helsinki

Marianna Uutinen kaivaa jälleen tavaramerkkityylistään uuden version, kuin turkin hihasta ja onnistuu. Maalaukset ovat sopivasti hyvin eri kokoisia, joka sopii Forsblomin monipuoliseen tilaan. Teokset ja niiden maalauspinta on viritetty hyvin, joten ei muuta kuin nauttimaan.

Marianna Uutinen digs again new spheres out of her trademark style, like from a magicians cuff and succeeds. The paintings are very diverse from the size and fit well in the manyfaceted space of Forsblom. The works and their painted surfaces are tuned very well, so what else but to enjoy.

www.galerieforsblom.com

MUSIC k.d. lang & Siss Boom Bang: Sing It Loud

k.d. langin, country & westernin merkittävimmän artistin, ja hänen uuden bändinsä levy on täydellinen. Sillä ei ole yhtään soundia tai nuottia, joka ei olisi moneen kertaan puleerattu, joten tämä on tahraton. Jotkut voisivat sanoa, että siitä puuttuu karheus, eli siis - elämä. Mutta minä sanon, että se on täynnä pelkkää rakkautta. Ja antautumista asialleen sanan korkeimmassa merkityksessä. k.d. land ja hänen joukkonsa ovat halunneet tehdä pehmeän, letkeän levyn, josta on vaikea sanoa mitään negatiivista. Ja miksi pitäisikään, kun voimme nauttia yhdestä alan kauneimmista äänistä ja kun kanssamuusikot tietävät tarkalleen mitä tehdä tukeakseen tätä äänellistä ilmiötä. Mukavia, leppoisia ja lämpimiä iltapäivätunnelmia planeetan länsilaidalta. Suositellaan, jopa kaiken kokeneille ja tältä artistilta kaiken kuulleensa luuleville tosifaneille.

This new record by the groundbreaking country & western artist and her new band is perfect. There is not one sound or note that is unpolished, so it is just immaculate. Many would say it lacks rouhgness, that is - life. But I say, it is pure love. And devotion to the profession in the highest meaning. k.d. lang and her troops have wanted to make a smooth, mellow record where it is hard to tell anything negative about. And why should we, when we can enjoy one of the most beautiful voices in the business and the when the fellow musicians know exactly what to do to back up this vocal phenomenon. Nice, warm afternoon moods from the Western part of the Planet. Recommended, even to die hard fans, who think they have heard everything from her.

www.kdlang.com

FILM Mario Cajori & Amei Wallace: Louise Bourgeois: The Spider, The Mistress and The Tangerine

Louise Bourgeois oli niin kova täti, että häntä vuodesta 1993 filmannut Marion Cajori ehti kuolla vuonna 2006, ennen kuin elokuva saatiin loppuun kuvatuksi. Mutta silloin 95-vuotias Bourgeois vain jatkoi elämäänsä ja vahvaa uraansa vahvempana kuin koskaan. Joten avuksi tuli Amei Wallach ja elokuva saatiin lopulta tehdyksi. Apua! Tällaisia naisia ei kävele ihan joka paikassa vastaan, vaikka meilläkin on jo monta satavuotiasta tervaskantoa katsomassa terävinä television keskusteluohjelmia vanhainkodeissa. Louise Bourgeois oli monella tapaa erikoinen tapaus. Nainen, joka "breikkasi" vasta 71-vuotiaana 1982 New Yorkin MoMAssa ja sai siitä niin paljon lisävirtaa, että porskutti upeasti aina toissavuotiseen kuolemaansa saakka 98-vuotiaana. Elokuvassa hän on juuri sellainen, kuin mitä liikkumattomasta mediasta, näyttelyluetteloista ja kirjoista, on saanut lukea. Raaka, raffi, pelottavan totta, julma, emotionaalinen ja henkisesti täydessä tikissä. Siksi häntä on kannattanut filmata liikkuvana, työhuoneellaan, kotona, arkiympäristössään, josta hän ei liiemmin poistunut ja siksi häntä on myös kiinnostava seurata, elävänä. Nyt kun hän on lopultakin pilven reunalla, yhdessä kaikkien muiden 20. vuosisadan taidejärkäleiden kanssa.

Louise Bourgeois was such a tough case, that Marion Cajori, who started filming her in 1993 happened to die in between in 2006, before the filming was ended. But Bouregois, then 95 years, just kept on continuing her life and her powerful career, stonger than ever. So, Amei Wallach came to help and the filming got to be done, eventually. Help! These kind of women, like Bourgeois, don´t walk across everywhere, even though we have a lot of hundred-year-oldees to watch sharply the daytime talkshows in senior citizens´ centres. Louise Bourgeois was in many ways an exceptional case. A woman, who made her "breakthrough" at 71 in 1982 in New York´s famed MoMA with a first ever solo show of a woman and got so much energy and power from this that she just squeezed the works together one after another with her assistant until the actual final death of hers at 98 in 2009. In this film she is exactly as seen in unmotional media, like exhibition catalogues and numerous books about her. She is raw, rough, fearfully truthful, even cruel, emotional and top fit energetically. That is why it has been a blessing to be filmed this moving creature, in her studio, her apartment, in her everyday surrounding, she did seldom leave. This is why it is also highly interesting to follow her, alive. Now that she finally sits on top of the cloud, together with all the major greats of the 20th century art world.

amazon.co.uk

BOOKS Hannu Väisänen: Apupata (Otava)

Hannu Väisänen on lämmin kirjailija. Ja Apupata on kirja täynnä lämpöä. Tästä kolumnikokoelmasta, joka kertoo Väisäsen elämänpiiristä ranskalaisen kylän entisessä pappilassa, hohkaa takan lämpöä leppoisalla tavalla. Hän on ilmiselvästi tyytyväinen elämäänsä ja valintaansa asua Ranskassa, ja maaseudulla, mikä tuo sopivasti etäisyyttä koto-Suomeen ja Pariisin kiireisiin. Teksti on mukavalla tavalla sivistynyttä, ei siis snobia, vaikka on täynnä viittauksia Ranskan ja maailman taiteen historiaan. Näitä viittauksia lukee ihan mielellään ja niistä jopa oppii jotain, kuten vaikka että Ravel oli vain 155 cm pitkä ja pienennytti kotinsa kalusteet suhteessa pieneen kokoonsa. Sitten välillä ollaankin jo Keminmaalla ja sen jälkeen Roomassa. Väisäsen maailma on juuri sopiva sekoitus tavis- ja toisaalta taiteilijaelämää ja sen havaintoja sekä Suomea ja Eurooppaa, että se myy, ainakin meillä. Ei olla juntteja, vaikka asutaankin maalla ja siksi juntitkin kutsutaan sisälle syömään keittoa ja juomaan punaviiniä.

Hannu Väisänen is a warm author. And Apupata is a book full of warmth. This collection of columns, that tells us about Väisänen´s life surroundings in a former minister´s house in a French village, is full of fireplce glow in a relaxing mood. He is undoubtly very pleased in his life and his choice to live in France, in the countryside, which creates just perfect dissonance to home-Finland and the busy Parisian lifestyle. The text is in a nice way civilized, but not snobby, even though it is full of references to the art history of France and the world art. One reads these references with delight, for example the fact, that Ravel was only 155 cm tall, and let to make all his furniture to be smaller in accordance to his small size. And then, we are back again in Keminmaa in Finland and after that in Rome. Väisänen´s world is a perfect mixture of Mr Average life and on the other hand artist´s life and its small observations and both Finland and France in a way that it sells, at least here in Finland. He is not a jerk, even though he lives in a country side, and that is why the jerks are also welcomed in to have a soup and a glass of red wine.

www.otava.fi

L O K A K U U / O C T O B E R 2 0 1 1

ART Carolus Enckell and Joel Shapiro at Galerie Forsblom, Helsinki

Kiinnostava yhdistelmä melkein samanlaisia näyttelyitä Galerie Forsblomin uudessa huikeassa tilassa Helsingissä. Carolus Enckell, joka tunnetaan ankarista modernisista maalauksen muodoista ja väriin luottamisesta, on päättänyt esitellä teoksia, jotka ovat sekoitus maalausta ja kuvanveistoa. Kauniita selkeitä värejä ja kolmiulotteisuutta harmonisessa näyttelyssä. Joel Shapiro esittelee tavaramerkiksi muodostuneita puusta tai metallista tehtyjä ihmisfiguureja, jotka sopivat kuin nenänpäähän tähän tilaan. Muodot ja värikkäät pinnat ovat yksinkertaisesti fantastisia ja maailmanluokkaa. Koko näyttely oli kerrssaan kohottava taide-elämys. Kiitos siitä.

A very interesting combination of two almost similar exhibitions in the new superb space of Galerie Forsblom in Helsinki. Carolus Enckell, known in Finland for his very modernist way of painting, has turned to present works, that are a combination of painting and sculpture. Beautiful clear colours and forms in a very harmonius exhibition. Joel Shapiro presents his trademark human figures made out of wood or steel in a space that fits perfectly for his use. The forms and colourful surfaces are just fantastic and world class. A very uplifting experience in all. Thank you.

www.galerieforsblom.com

MUSIC Suvi Isotalo: Jollet rakasta & PS Maj´lle

Suvi Isotalo on yksi uuden trendin, eteerisen suomalaisen singersongwriter-kategorian, edustaja. Näitä nuoria, enimmäkseen naisia, on tupsahdellut popmusiikin piiriin lähes kuukausittain ja hyvä niin. Ongelma voi olla vain se, että tarjontaa on jo liikaakin ja silloin väistämättä joku jää ilman ansaitsemaansa huomiota. Suvi Isotalo on yksi heistä. Hän julkaisi debyyttinsä "Jollet rakasta" vuonna 2010 ja saikin jonkin verran huomiota mediassa, mutta ei suinkaan riittävästi, huomioonottaen hänen albuminsa taiteellisesti korkean tason. Kuulin sattumalta "Oi mun tuuleni"-singlen Radio Suomen taajuuksilla ja olin heti, että hei - mitäs tämä on? Kuka laulaa? Hankin levyn ja olen ollut enemmän kuin tyytyväinen siihen. Laulut ovat esikuvansa Dave Lindholmin tavoin monimuotoisia laulelmia, polveilevia melodiakulkuja, joissa on viimeistellyt sanat. Pianon ääni on vain niin rauhoittava jo sinällään, että kun Isotalon lauluääni tulee vielä siihen päälle, ei enempää kaipaakaan. Suvilta on nyt julkaistu uusi levy "PS Maj´lle", jonka ensisingle on "Minä en lähde koskaan pois". Hiukset on leikattu ja soundikin uusittu hieman enemmän peruspoppiin viittaavaksi. Nähtäväksi jää, saako uutukainen edeltäjäänsä verrattuna paremman ja ennen kaikkea laajemman vastaanoton. Toivotaan parasta. Sitä odotellessa kuuntelen "Jollet rakasta"-albumin jälleen kerran. Ja nautin.

Suvi Isotalo is part of one of the latest trend in Finland, an etheric singer songwriter category. These young artists, mostly ladies, have been popping up to the Finnish music scene almost monthly and good that it is so. There may however be a problem with this and that is, that there are too many artists like this, and not all of them get the recognizion they certainly deserve. Suvi Isotalo is one of them. She released her solo debut "Jollet rakasta/If You Don´t Love" in 2010 and got a little bit of attention in the media, but not enough, if one looks at the high artistical level, her album reached. I happened to hear her first single "Oi mun tuuleni / Oh, my wind" in the frequency of Radio Suomi and immediatly I was like hey - what is this? Who sings? I purchased the album right away and I am more than satisfied to it. The songs are, like their inspirator, the Finnish singer songwriter Dave Lindholm´s work, many faceted compositions, running melodies with thought after words. And the sound of the piano is just heavenly, always relaxing. If you add Suvi Isotalo´s voice on top of this all, you don´t need anything else. Suvi has now released her second album "PS Maj´lle / PS For Maj", and the first single from it is "Minä en lähde koskaan pois". She has cut her hair and moderned her sound to the direction of more traditional pop style. We will see, if she gains more reputation with this new album. Let´s hope the best. When waiting for that to happen, I will grab my "Jollet rakasta"-album copy one more time. And enjoy.

www.suviisotalo.fi

FILM Wim Wenders: Pina

On täysin väärin maailman kaikkia taiteilijoita kohtaan antaa minun arvostella tämä elokuva, koska Pina Bausch on ollut ja tulee aina olemaan sankarittareni. Suurempi ja merkittävämpi niin taiteellisesti kuin henkisestikin, kuin Jeesus tai Buddha ikään, jotka olivat vain hengellisiä johtajia, mutta eivät suuria taiteilijoita. Ja Pina Bausch oli taiteilijoista merkittävin, minulle. Hänen teoksensa ja ideansa olivat ylittämättömiä ja täynnä tyyliä. Ja Wim Wenders, toinen taiteen A-listalainen, on siis niin oikea valinta tekemään tämä kunnianosoitus Bauschille ja hänen tanssiteatterinsa työlle. Joten. Ennen kuin näen sekuntiakaan elokuvasta, tiedän että tulen antamaan sille viisi tähteä, ihan sama mitä on tulossa. Ja sitten, menen ja katson sen. Oli loistava idea tehdä elokuvasta kolmiulotteinen, nyt kun tekniikka sen sallii, koska alkuperäiset kolmiulotteiset teatteriesitykset näin pääsevät lähes täyteen loistoonsa myös elokuvateatterikatsojalle ja koska tekijät ovat voineet siirtää tämän kolmiulotteisen teatterikokemuksen myös ulos kaupungille ja luontoon, asia, jota Bausch itsekin kokeili ohjatessaan tv-elokuvan, jossa ryhmä esiintyi. Wim Wenders käyttää viisaasti elokuvatekniikan suomia mahdollisuuksia hyvissä kohdissa elokuvaa, leikaten esimerkiksi Kontakhofin nuoria ja iäkkäitä esiintyjiä peräkkäin, asia, jota ei olisi voinut teatteriesityksissä tehdä. Esityksissä, jotka ovat vain... ihmeellisiä. Mukana ovat koreografiat "Kevätuhri", "Cafe Müller", "Kontakthof" ja "Vollmond". Ja ne ovat täyttä rautaa. Elokuva esittelee myös tanssijoiden ajatuksia työskentelystä, tanssijoiden, joiden rotujen sekamelska on hyvä otanta maapallomme ihmiskunnasta. Hehän olivat, ja ovat yhä, yksi suuri perhe. Yhdessä vaiheessa huomasin haukotelleeni ja kysyin itseltäni kysymyksen, onko se tämän elokuvan vika. En vieläkään tiedä vastausta siihen. Ehkä minä olin vain vähän väsynyt tai sitten elokuva oli ehkä hieman liian pitkä. Kukaties. Mutta. Joka tapauksessa Wim Wenders toimittaa paketin perille meille katsojille. On ollut onni, siunaus ja etuoikeus olla samalla planeetalla samaan aikaan ja kokea ja nähdä Pina Bausch ja hänen tanssiteatterinsa tositoimissa. Niin teatterissa kuin valkokankaallakin. Toivottavasti Pina on onnellinen. Taivaassa. Eine glückliche Frau.

It will be unfair for all the other artists of our world to let me write a critic for this film, because Pina Bausch was and always has been my hero. Bigger and more important both artistically and spiritually than Jesus or Buddha ever, who were just spiritual leaders, but not great artists. And Pina Bausch was the best artist of all time, for me. Her pieces and ideas were unrivalled and so full of style. And Wim Wenders, another A-list artist, is the most perfect choice to make this hommage film of Bausch´s and her Tanztheater´s work. So. Before seeing even one second of this film, I know I will rate five stars for it, no matter what. And so, then I go. And see it. It is a wonderful idea to use 3D in this film, because this technique allows the viewer to see the originally three dimensional theatre pieces in all their glory plus with film the creators have been able to go and bring this theatre experience to the outdoors, a thing that Bausch once tried herself, when she directed a tv film with the Tanztheater. Wim Wenders uses wisely and in good points the possibilities film as a techique allows, switching for example in Kontakthof young and older versions´ performers with each other and other gimmicks that would have been impossible in a live theatre show. And the show, well. It is just amazing. Included are excerpts from four choreographies "Sacre du Printemps", "Cafe Müller", "Kontakthof" and "Vollmond". And they are bona fide quality. The film also presents the thoughts and very divers backgrounds of Bausch´s dancers. They were after all, one big family, and so a mini version of all the races and tribes of our humankind on this planet. I once found myself being bored during the screening, and I asked myself, is it this films fault. I still don´t know. Maybe I was tired, or then the film was a little bit long, but who knows. Anyway Wim Wenders did a great job and delivered the package for all the rest of us. It has been a blessing, to be able to exist in this right time and to experience this level of art in the performances and now on film of the Tanztheater Wuppertal. I hope Pina is happy in Heaven. Eine glückliche Frau.

www.pina-bausch.de   www.wim-wenders.com

BOOKS Kreetta Onkeli: Kutsumus

Millaista on kirjailijan työ? Millaista on kirjailijan elämä? Koska kirjailijan ammatti on yhtä kuin hänen elämänsä ja elämänsä yhtä kuin ammatti, voidaan sanoa että se ei ole mikä tahansa ammatti ja sittenkin sen tulisi olla vain ammatti. Ja ammatinvalintakysymys. Onkeli tietää paljon kirjailijana olemisesta: aiheista, työskentelystä, menestyksestä ja menestymättömyydestä ja antaa tulla täyden laidallisen omalla lakonisella ja huumorintajuisella lämmöllä. Sillä monet kyllä kirjoittavat, mutta vain hullut julkaisevat. Tai ne, jotka ovat radalle uskaltautuneet ja siellä tajunneet, että paluuta takaisin tuntemattomuuteen ei sitten enää ole. Mutta kerran se vain kirpaisee. Julkaisuneitsyys. Jonka jälkeinen elämä on yhtä rodeoesitystä ja kilpajuoksua elämän kanssa, elämän, joka on aina nopeampi, parempi ja hohdokkaampi, kuin yksikään meistä. Elämä voittaa. Aina. Mikä tarkoittaa sitä, että maailman paraskin tai menestynein taiteilija tulee alas. Kuolee. Ja hänen tuotantonsa unohdetaan. Eli. Siis. Viesti on seuraava: jos et palavasti halua oksentaa ja jäsennellä elämääsi julkisesti kirjankansien välissä ja nauttia masokistisesti siitä, että vaikka taipuisit minkälaiseen asentoon, sinut piestään, revitään, pannaan jalkapuuhun ja syötetään koirille - joka kerta kun julkaiset - ei kannata edes lähteä radalle. Sillä kirjailijaa sinänsä - tuota 2000 euroa vuodessa tienaavaa lurjusta - ei enää arvosteta. Ja miksi arvostettaisiinkaan, kun kuka tahansa pystyy kirjoittamaan romaanin ja julkaisemaan sen On demand-palveluna Stokkan akateemisen rahastupakin kautta. Mutta. Kuka tahansa hyvän kirjan kirjoittaja ei menesty pelkästään sisällöllä, vaan on osattava myös markkinoida teksti ja samalla oma itse kustannustoimittajille, kirjakauppiaille, ja niinpä niin, jälleen kerran - medialle. Tähän eivät kaikki pysty ja siksi he eivät saa Finlandia-palkintoa. Kreetta Onkeli pystyy ja siksi hän saa teoksensa julkaistuksi ja myös luetuksi. Ja ehkä joskus Finlandiankin, joskus - ja toivottavasti - vaikka ei se miltään tunnu, kuten ei julkaiseminenkaan. Stressaa vain ja tuo kaameat paineet. Mutta sen kestää läpi kun tietää, että todellisena palkintona on se, että saa kirjoittaa. Kirjoittaminen. Se on kivaa, helppoa ja mukavaa, kun sen osaa. Lähes lomaa. Eli ammatinvalintakysymys. 

What is an author´s profession like? What is an author´s life like? And because an author´s profession is the same as her/his life and her/his life same as the profession, one can say that it is not just like any profession and yet it still should be one, just a profession. And a choice of profession. Onkeli knows a lot about being an author: the subjects, the working methods, success and unsuccess and blows a full horn of thoughts about this with her laconic and humorus style. Because many write, but only fools publish. Or those, who have been corageous enough to get on the track and notice that there ain´t a way back to the anonomity. But it only hurts once. The virginity of publishing, that is. And the after life, which is a one big rodeoride and running after life, life, that will always be faster, better and more glamorous, than anyone of us. Life wins. Always. Which means, that even the world´s most succesful artist comes down, one day. And dies. And the work will be forgotten. So. The message is: If you don´t passionately want to throw up and sort your life in the public eye, between the covers of a book and enjoy masochistically the fact, that no matter what position you bend yourself to, you will be spanked, ripped off, put in public shame and left eaten of the dogs - every time you publish - then forget this idea of being an author. Because our time doesn´t anymore respect an author - this 2000 euros per year earning creature - and why should they.  Now that everyone can easily write and publish a novel and put it out as an On demand-service, through Stockmann´s Academic Bookstore´s small little business. But. Not everyone is successful. Not everyone, who has written a great book, succeeds just with the content, but one also has to be able to market your text and in this way your self to the editors, bookstore owners, and well, yes once again - for the media. This is something, that not every one can do, and that is why they don´t get a Finlandia-prize for that. Kreetta Onkeli can and that´s why she gets her work published and read. And maybe even the Finlandia, one day - and hopefully - alhtough it doesn´t really make you feel special, once you get it, just like publishing. It just creates a stress and a lot of pressure. But one lives it through, when one knows that the real prize is, that one has the priviledge to write. Writing. It is nice, easy and great fun, when you know your shit and how to express it. Almost a vacation. That is to say, a choice of profession. 

www.sammakko.com

S Y Y S K U U / S E P T E M B E R 2 0 1 1

ART "Self-portraits, Silent Voices" - Silvia Reichenbach (photography), Paola Livorsi (sound-landscape) & Saila Susiluoto (poetry) at Vuotalo Gallery, Helsinki

Kauniita, ekstakteja ja elegantteja valokuvia italialaiselta valokuvaaja Silvia Reichenbachilta yhdessä italialaisen säveltäjä Paola Livorsin tekemän ääni-installaation kanssa, joka sisältää Saila Susiluodon runoja. Tämä projekti on saavuttanut muotonsa monien tapaamisten summana: ensin Reichenbachin ja Livorsin tutustuttua jo vuosia sitten Italiassa, sitten Livorsin muutettua pysyvästi Suomeen ja tutustuttua Susiluotoon ja hänen runouteensa sekä lopuksi Reichenbachin ja Livorsin oleskeltua ranskalaisessa Les Herbiersin kaupungin vierastaiteilija-ateljeessa. Les Herbiersin uuden La Tour des Arts (taiteiden torni)-kulttuurikeskuksen ympäristö on ollut lähtökohtana tälle näyttelylle. Reichenbach on kuvannut jo kaksikymmentäviisi vuotta itseään eri ympäristöissä ja nyt tapahtumapaikkana on ollut siis ranskalainen kulttuurikeskus, jonka arkkitehtoonisesti geometriset muodot ovat kätkeneet sisäänsä paljon nyansseja ja yksityiskohtia, joita Reichenbach on käyttänyt valokuvissaan. Paola Livorsi on säveltänyt äänen tähän näyttelyyn, käyttäen materiaalina kuiskattuja Susiluodon runoja sekoittaen luonnon ääniä, kuten veden virtausta, tähän kaikkeen. Äänet alkavat tulvia kaiuttimista, kun teoksia lähestyy ja liikkuu näyttelytilassa. Kävijä voi kuulla monia kieliä päällekkäin, kokonaisen orkesterin kuiskaavia ääniä, joka luo kaksiulotteisille valokuville kolmannen ulottuvuuden. Koska vierailin näyttelyssä taiteilijatapaamisen aikana, hukkasin oikeastaan kaiken mitä tuli runojen sisältöön, joten minulle se oli vain kuiskattuja ääniä, ja sellaisinaan ihan ok. Ymmärsin kuitenkin, että runojen käyttäminen näyttelytilassa on äärimmäisen haastavaa, koska katsoja on vaikea saada istumaan paikoilleen ja todella keskittymään runoihin. Minä en siihen kyennyt, koska tulin jutelleeksi koko ajan taiteilijoiden kanssa, joten missasin oikeastaan täydellisesti Susiluodon pointit, mutta kiinnostuin hänen maailmastaan hänen luettuaan yhden runoistaan ja aionkin saman tien hankkia kirjastosta katsantoon jonkun hänen runokokoelmansa. Korkeaprofiilinen näyttely tilassa, jota voisi luonnehtia haastavaksi, mutta joka itse asiassa on aika samantyylinen, kuin valokuvissa nähdyt tilat ja siis toimi. Hyvä!

Beautiful, precise and elegant photographs by an Italian photographer Silvia Reichenbach together with a sound installation made by Italian composer Paola Livorsi based on the poetry of Finnish poet Saila Susiluoto. This is a project that has come to reality through many encounters: first of Reichenbach and Livorsi getting to know each other in Italy many years ago, then later Livorsi living permanently in Finland and getting to know Susiluoto and her poetry and finally Reichenbach and Livorsi staying at an artists recidence in the town of Les Herbiers in France. The surrounding of the new cultural centre of Les Herbiers called La Tour des Arts (Tower of Art), has been the starting point for this exhibition. Reichenbach has been photographing herself in different surroundings for twenty five years now and this time the place of action has been a new cultural centre in France, which is architecturally very geometric giving a lot of nuances and details, where to base the beings of Reichenbach in her photographs. Paola Livorsi has composed the sound for this exhibition, using whispered poems by Susiluoto, as musical elements and stirring some natural sounds like water to this all. The sound starts and opens up during the moving of the spectator when you enter the space. One can hear many languages at the same time, an orchestra of whispering voices, which gives a third dimension for the traditionally two dimensional photographs. I attended the show when the artist presentation evening was going on, so I missed a lot of the content of the poems, so for me it was just whispering sounds and was perfectly ok also like that. However I understood, that it is a big challenge to make the spectator to really calm and sit down and concentrate to the poems. I couldn´t, because I was talking to the artists, so I missed Susiluoto´s points, but I got interested in her world, when she read one of her poems, and I want to get to know to her poetry and will order immediately one of her books from the library. A high profile show at a very challenging but similar exhibition space like where the photos have been taken, so it worked. Well done!

MUSIC  Esa-Pekka Salonen: Wing On Wing ja Salonen (Pianokonsertto) (Deutsche Grammophon).

Esa-Pekka Salonen on kulttuurimme voimahahmo, mediasta kaikille tuttu kapu, jota suurin osa suomalaisista ei ole koskaan kuullut tositoimissa. Satuin kuulemaan häntä ensi kerran 2003, kun hän johti ystäväni, säveltäjä Lotta Wennäkosken, hänelle tekemän tilaustyön. Ja hän vakuutti. Penseistä ennakkoluuloistani huolimatta minun oli todettava, että siinä johti ammattinsa suvereenisti hallitseva maailmanluokan muusikko. Nyt, kun hän on ryhtynyt enemmän ja enemmän itsekin säveltämään - asia, johon hän varsinaisesti aluksi kouluttautui, minun on jälleen kerran todettava, että - sikäli kuin uutta musiikkia tunnen ja ymmärrän - asialla on jälleen musiikin ammattilainen. Tämä on laadukasta ja freesiä musiikkia ja voisi tietyssä tilanteessa kelvata kadunmiehellekin. Se ei ole siis pelkkää rutikuivaa modernistista hifistelyä, vaikka onkin hifistelyä.

Kappaleista: Kolmiosainen Foreign Bodies kulminoituu ajatukseen siitä, että musiikki on kehollista ilmaisua, ja instrumentit kehon jatke tähän toimintaan. En voisi olla enempää samaa mieltä, vaikka ennen kaikkea mielestäni instrumentit ovat sielun jatke, mutta hyväksyn kehollisuuden. Teos soikin jo heti aluksi uljaasti. Salosen sointi ottaa etäisyyttä modernistisiin opettajiinsa, (jotka eivät koskaan keksineet mitään todella uutta ja omaperäistä) ja sanoutuu irti kylmästä formaalisuudesta ja "teoreettisesta" musiikista ja päästää sisään orgaanisia elementtejä, kuten aikamme trendeihin kuuluu: lämpimiä jousia, Wing On Wingissä laulua ja ihmisääntä. Wing On Wing tehtiin alunperin Salosen uuden kotiluolan, Frank O. Gehryn suunnnitteleman Los Angelesin Walt Disney Hallin, avajaisteokseksi. Se on yksiosainen teos, jonka avaa kuulokuva tuplasopraanojen kera, ja joka täydentyy mehevillä jousimassoilla. Mukaan tulee ääniluuppeja Frank Gehryn puheesta ja kaikki alkaa kasaantua luovaksi kaaokseksi, joka päättyy kakofoniaan ja romahdukseen, kuolinkorinaan. Seuraa uusi aamu, uusi alku, kuin Sibeliuksen Finlandiassa konsanaan, ja valoisaa ja pehmeää usvaa, oboen ja huilun sointia, triangelia ja jousia taustalla. Sitten sopraanot aloittavat jälleen vuoropuhelunsa ja alkaa odottava jakso puheluuppeineen: "Go to the beginning - 350 million years from now. Why not?. Water." Lopulta kaikki loppuu patarumpupatteriston laukomaan katarttiseen tykitykseen ja raukeaan loppusointuun, jossa sopraanot tuudittavat uneen ja Frank Gehry toteaa: "It was the process. The Dream." Insomnia on jotenkin vähän perinteisempää poljentoa. Ihan ok sointumassaa, mutta jää vain "tavalliselle" asteelle. Se ei oikein herätä kuuntelemaan, että hetkinen..., mitäs tämä on? Ja suuren musiikin tunnistaa juuri siitä. Että kuulija unohtaa itsensä ja sulautuu osaksi musiikkia. Suuri musiikki jää rotaatioon vielä sittenkin kun sen tekijä ei ole täällä taidettaan puffaamassa ja mediakohina on vaimentunut ja tapakohteliaat kuuntelijat kaikonneet. Aika on armoton. Ja hyvä niin. Helixistä voisi jotain jäädäkin tuleville sukupolville. Salosen itsekuvailema spiraalimainen rakenne, jossa tempo ikään kuin nousee samalla äänien pitkittyessä, on hyvä idea ja se ennen kaikkea toimii. Aluksi tämä on suoraan kuin jostain Terrence Malickin elokuvasta, mutta irtautuu sitten  koko ajan villimmäksi ja villimmäksi juoksuksi. Lopulta rynnimiseksi. Ja villinä ihmisenä minä pidän tällaisesta. Vihdoinkin uutta klassista musiikkia, joka todella tempaa mukaansa, ja ravistaa itsensä poroporvariuden kahleista, sillä klassinen musiikki on ennen kaikkea porvarillinen taidemuoto (sana "Concert" tarkoittaa "yhdessä" ja on peräisin Ranskan hovista). Salosen pianoteokset - sekä pianokonsertto että Dichotomia soolopianolle - (kuka nämä ei-mitään-kieltä-olevat-muka-kansainvälisiltä-kuulostavat-nimet oikein keksii!?), ovat nautittavaa musiikkia. Ne ovat eläväistä ja virtuoosimaista struktuuria, joita ei ole ihan helppo esittää. Yefim Bronfman suoriutuu tehtävästä kuitenkin helposti säilyttäen keveän otteen pluralistiseen materiaaliin. Saloselta kuulisi mielellään enemmänkin pianomusiikkia. Nyt sitä täytyy jäädä odottamaan, ja sillä aikaa aion tutustua hänen nuoruudenteokseensa, saksofonikonserttoon, sillä idea saksofonista sinfoniaorkesterin solistina tuntuu kiinnostavalta  ja erittäinkin tutustumisenarvoiselta. Jopa originelliltä, konservatiivisissa klassisissa ympyröissä.

Esa-Pekka Salonen is a powerful figure in our cultural life, a conductor familiar from the media, whom most Finnish people never have heard in action. I happened to hear him in 2003, when he conducted a piece made especially for him by a close friend of mine, the composer Lotta Wennäkoski. And he impressed me. Dispite my low expectations I had to give him a credit, understand that there, in front of me, was conducting a world class artist, who knows his profession and genre he is working in. Now, since he has started to compose himself, a profession that he actually studied at first hand, I have to say one more time, that - as far as I know and understand new music - we have again a case of an uppermost professional. This is fresh quality music and could be acceptable in a right moment also to the everyman walking on the street. It is not a modernist hifistyle, although it is hifistyle. 

Of pieces: A three part Foreign Bodies culmiates to the thought, that music is in the first hand a bodily experience and the instruments an extension to this bodily work for the action of music. I couldn´t agree more with Salonen, although I think that the instruments are the extension of one´s soul, but I accept the idea of the bodily one. The work sounds from the beginning very powerfully. Salonen´s style takes a gap from the modernist predecessors (who never really invented a sound of their own and created anything new and original), and refuses to go the cold formalic and "theoretical" way and lets in itself organic elements as our current trend is: warm strings and human voice in Wing On Wing. Wing On Wing was originally made for the opening of Salonen´s former home cave, the Frank O. Gehry designed Walt Disney Concert Hall in Los Angeles. It is a one part work, which opens with a sound of double sopranos developing later with juicy string masses. Later in come loops from Frank O. Gehry´s talk creating the piece slowly to a chaos and ending in a cacofony and collapse. There follows a morning, a new beginning, like in Sibelius´Finlandia, and bright and soft fog, the sound of oboe and flute with triangle and strings in the background. Then the sopranos begin their second coming and there begins a waiting phase with talk loops: "Go to the beginning 350 million years from now. Why not? Water." Finally it all ends with the timpani banging cathartically before ending to a calm atmosphere with the sopranos making you to sleep together with Frank Gehry´s voice: "It was the process. The Dream." Insomnia is more or less traditional style. Ok soundmass, but staying in just an "ordinary" level. It doesn´t wake you up to listen to and say: hey wait a minute... what is this? And that`s when you know you are hearing great music. When you just forget yourself and melt as part of the sound of music. Great music exists also after its artits are not anymore here to present the work in the media or the very polite and concervative audience comes in, no matter what. Time is merciless. And it is a good thing that it is so. Helix could leave some traces for the generations to come. The spiralic form, that Salonen has talked about, with its tempo accelerating together with ever longer chords really works. First it makes an impression like in a Terrence Malick film, a little naive a little sweet, but releases itself from this then to a faster and faster runnig. Even gallopping. And I have to say, as a wild person, I like this! At last we hear new music that takes you on a ride and emancipates itself from the concervative formalistic way of life, since classical music is a way of very concervative life (the word "concert" means together and comes from the French court). Salonen´s pianowork, both the piano concerto and Dichotomia (who invents these not-any-language-supposed-to-be-international names!?) for a solo piano are very enjoyable music. They are lively and virtuosic structures, that are not too easy to perform. Yefim Bronfman however delivers the package easily maintaing the light touch to the prulalistic material. One would want to listen more piano music from Salonen. Now we just have to wait what is to come, and meanwhile I am going to check an early work of Esa-Pekka Salonen, the saxophone concerto, since I think it is a fresh and unfamiliar, even original, idea to have a saxophone as a soloist of a philharmonic orchestra in the concervative circles of what we call classical music.

esapekkasalonen.co.uk

FILM Terrence Malick: The Tree of Life

Tästä elokuvasta on vaikea sanoa mitään, koska sen pitää vain antaa toimia ja vaikuttaa, mutta sanonpa kuitenkin jotain. Ensinnäkin, odotukset ovat valtavat. Elokuva sai tämänvuotisen Kultaisen Palmun ja on näin ollen maailman paras, joten se ei ole tekijälle kovin helppo lähtöastelema, mitä tulee yleisön asenteisiin. Sillä teoksen täytyy olla ihan järjettömän hyvä, että se täyttää odotukset edes osittain. Ja tämä tekee sen. Tai siis ensimmäinen kolmannes, joka on vain kuvavirran ja äänen juhlaa. Elämän juhlaa. Ja sitten, kun tulee olo että tässähän tämä jo olikin ja upea elokuva, se vasta alkaa. Loput kaksi kolmannesta on alun kuoleman ja sitten elämän syntymän ja alkuräjähdysten jälkeen tarvittava tarina siitä, mitä elämä on käytännön tasolla, arjessa. Sitä kun me otamme ensiaskeleemme, kasvamme ja kehitymme persoonina vanhempiemme huomassa. Loppuosa on pitkä ja se alkaa jo puuduttaa, kunnes päästään loppuun, siltaan eletyn elämän ja mahdollisen tuonpuoleisen välille. Onhan tämä klassikko ja hatunnoston arvoinen uhkarohkea yritys kartoittaa koko elämä. Ei voi kuin ihailla. Huh! Wau!

It is hard to say anything about this film, because one should just let it flow and make an effect, but I will try to say something, after all. First, the expectations are enormous. The film received The Palme D´Or this year, so it is The Best Film of The World, which doesn´t make it easy for the creator of it, what comes to the attitude of the audience. Because it has to be incredibly good to fill at least some of the expectations. And this film does it. Delivers the package, as we could say. Or at least the first third of it, which is just celebration of vision and sound, celebration of life. And then, when you get the feeling and this was it  and what a picture, it all just starts. The rest two thirds is, after the death of a child in the beginning and the birth of life and vulcanic explosions, a necessary story about life in the ordinary everyday level. Of us taking our first steps, growing up and developing as personas, covered by our caretaking parents. The latter part is loooong and it starts to be too long, just before the ending, the bridge between the life lived through and the possible unknown of afterlife. So, this is a classic, no doubt about it and a very brave attempt to cover tho whole life. I can´t say anything else, but just to admire. Wow! Wau!

BOOKS Anna Maria Mäki: Virginian vaatteet

Suljetun paikan lumo pysäytti pikkuisen aikoinaan, kun luin sen, ja nyt tulee sitä samaa, mutta urbaanin Helsingin sijaan ollaan luonnossa. Mäki kirjoittaa, kuten Suomessa perinteistä proosaa kirjoitetaan: töks havaintoja ja paljon kielikuvia sen enempää turhaan tuulettelematta. Joskus tämä akikaurismäkikieli tökkii. Pitääkö Suomessa aina olla niin lakoninen ja ekonominen ollakseen uskottava? Itsekin pyrin tiivistämään sanomiseni timanteiksi. Onko se ympäristön ajan hengestä vai paineesta johtuvaa? Rönsyilijät tuomitaan lörpöttelijöiksi, jotka ovat pelkkää höttöä. Mutta. Siis. Anna Maria Mäki pysyy lestissään ja tekee totisesti musertavan tarkkoja eksistentiaalisia havaintoja. Aivan kuten teki Suljetun paikan lumossakin. Nyt, nämä luontohavainnot luovat runollistakin tunnelmaa. Mutta - tarinat jäävät aika paljon tunnelmiksi, yksittäisiä tarinoita ei enää muista kirjan luettuaan. Ehkä se on tarkoituskin. Epäilenpä kuitenkin. Ei siis mitään järisyttävää uutta suurta kirjallisuutta, mutta oma nöyrä maailma kuitenkin, joka on aina ansiokasta, ja jos se lukijaa viehättää, on lukukokemus ihan nautittava.

The Magic of Closed Surrounding stopped me little bit, when I read it, a while ago, and now there comes the same type of material, with the exception that this time we are not in the urban Helsinki, but in the countryside. Mäki writes, like one writes prose in contemporary Finland: very rough style and a lot of verbal images, being all the time very cool. Sometimes this Aki Kaurismäki-language pisses me off. Do we always have to be so laconic and economic to be credible here in Finland? I myself try to press my writings to diamonds as well. Is it the result of our contemporary Zeitgeist here or just because of general pressure? Writers talking and talking and writing and writing are labelled mouthy (and so, stupid), whose work is just feathers. But. Well. Anna Maria Mäki stays in her boots and makes really bombrealistic observations. Just like she did in The Magic of Closed Surrounding. Now, these observatons in nature create even a very poetic atmosphere. But - the stories remain very much feelings, impressions, the individual stories are hard to remember after closing the book. Maybe it is supposed to be that way. I doubt it. So, nothing new under the sun, but a very humble inner world indeed, which is always well worth a bow, and if one finds her inner world interesting, this book gives you an enjoyable moment of reading. 

E L O K U U  / A U G U S T  2 0 1 1

ART Pia Kianne: Paikkoja - valokuvia / Places - Photographs at Espoo Cultural Centre Foyer, Espoo, Finland

Erittäin hienoja tunnelmahetkikuvia, tarkkoja havaintoja Espanjan aurinkorannikolta: Mijaksesta, Cadizista, Torreblancasta, Malagasta, Sevillasta ja Fuengirolasta. Tuulen henkäys ja auringonpaiste verhoissa, palmun varjo periespanjalaista talon julkisivua vasten. Katolista kuvastoa pääsiäiskulkueineen, munkkeine ja pyhine patsaineen. Luonnon ja kirkon ristiriitainen suhde. Orjantappuraköynnös, jonka alla sevillalaisia kaakeleita ihmis- ja eläinfiguureineen. Veneiden heijastuksia vedestä. Kaikki pieniä havaintoja, joista on muodostunut suuri yksittäinen "ruutu", lähes abstakti maalaus. Hieno näyttely. Kiitos.

Very beautiful athmosphere pictures, sharp observations from the Spanish sun coast: Mijaz, Cadiz, Torreblanca, Málaga, Sevilla and Fuengirola. A breath of wind and sunshine at the curtains, the shadow of a palm tree on the surface of a typical Spanish building. Catholic imagery with Easter cavalcade, monks and holy statues. The contradiction between nature and the church. Sevillan ceramic tiles with human and animal figures under a thorn vine. Reflections of boats in water surface. All small observations, creating a big individual "frame", almost an abstract painting. Very fine, very fine. Thank you.

piakianne.fi

MUSIC Madeleine Peyroux: Half The Perfect World

Kaunista, pehmeää musiikkia Madeleine Peyroux´n kauniilla äänellä. Hän asui pitkään Pariisissa laulaen siellä klubeilla ja kadulla. Tämä on jazzia, mutta se ei ole jazzia. Tämä on raukeata jammailua, pohjoisamerikkalaista tunnelmamusiikkia, kauniita kesäpäiviä ja lämpimiä sateisia öitä jossain syvällä etelässä. Peyroux laulaa kuin Billie Holiday ja duetoi yhdellä kappaleella k.d. langin kanssa - artistin, jonka tuotanto on lähinnä tätä musiikkia. Kaunista, todella kaunista. Suosittelen.

Beautiful, smooth music with a beautiful voice of Madeleine Peyroux. She lived for a long time in Paris, singing in clubs and on its streets. This is jazz, but it´s not jazz. This is lush jamming, athmosphere music from North American sunny days and warm pouring rainy nights somewhere deep in the South. Peyroux sings like Billie Holiday and duets in one song with k.d. lang, the artist closest to this kind of music. Beautiful, beautiful indeed. A recommendation. 

madeleinepeyroux.com

FILM Lars von Trier: Melancholia

Koko kohu von Trierin ympärillä oli täysin naurettavaa tekopyhyyttä. Ensin halutaan taiteilijoita vetonauloiksi olemaan rohkeita ja sitten kun tällainen tekijämies todella tarkastelee aikaamme kaikilta tahoilta, itsensäkin kyseenalaistaen, hänet pistetään jalkapuuhun. Tekovapautta siis, koska von Trierhän itse ripitti itseään, jo siinä kuuluisassa lehdistötilaisuudessa, ja pyysi myöhemmin vielä anteeksi. Mutta hänelle ei annettu anteeksi. Ja sitten itse elokuvaan. Sillä se todella ansaitsee tulla huomioiduksi. Tässä elokuvassa on kaikki ne ainekset, joita von Trier on kehitellyt uransa aikana ja joista on tullut hänen tavaramerkkinsä: pitkä romaaninomainen muoto lukuineen, dogmatyylinen käsivarakuvaus ja hyppyleikkaus, ikäviä sosiaalisia tilanteita, kauneutta ja muodoltaan järisyttävää suuruudenhulluutta, sillä miksi ottaa aiheista pienimmän, kun voi ottaa suurimman: elämän säilymisen syvällä sieluissamme ja maapallolla. Kirsten Dunstin roolisuoritus oli ihan ok, mutta parhaan näyttelijättären palkinto lienee ollut ennemminkin kunnianosoitus koko elokuvaa kohtaan, nyt kun von Trieriä persona non gratana, eikä myöskään elokuvaa, voitu palkita. Huomio elokuvaa kohtaa oli kuitenkin ansaittua ja on todella sääli, että ihmiset jättivät tämän katsomatta ja se floppasi lippuluukuilla, sillä teos on vahva, omaperäinen ja taitava taidonnäyte yhdeltä aikamme merkittävimmistä ohjaajista, joka ei ole arastellut käsitellä vaikeita ja vastenmielisiä aiheita, vaikka on tiennyt riskinsä. Joten please, antakaa Melancholialle uusi mahdollisuus, kun DVD- ja tv-kierros koittaa. Ette kadu.

The whole hassle around von Trier was ridicilous and full of hypocrisy. First, the directors of the festival want artists with star power to get attention and be daring, and then when this kind of auteur really examines our time from all perspectives, looking also on himself, he will be put to stocks. So it was all just theoretical freedom of speech, because von Trier himself was critical towards himself, already in that famous press conference, and apologized later his words. But he was not forgiven. And now let´s get to the picture itself. Because it really deserves to be checked out. In this film there are all the ingredients, that von Trier has been developing during his triumphiant career, and that have become his trademarks: long novel like form with chapters, dogma style handheld camerawork and jumpcutting, anxious social situations, beauty and megalomaniac form. Why take a small topic when you can take the biggest: the preservation of life in our souls and in the world. The work of Kirsten Dunst is okay, but the prize for Best Acctress may have been more or less a bow for the whole picture, now that it was impossible to reward von Trier, as a persona non grata, or the picture itself. The attention towards the film was however deserved, and it is really a great pity that people didn´t go to see the film in theatres and it flopped. Because it is a strong work by one of the most original and substantial directors of our time, who hasn´t been afraid to dig himself into the most difficult and repulsive topics, although he has been aware of the risks. So please, give Melancholia another chance, when the DVD and tv-round comes. You won´t regret.   

BOOKS Antti Nylén: Vihan ja katkeruuden esseet / Halun ja epäluulon esseet (Savukeidas)

Nautinnollista ja terävää ajattelua edustaa parhaimmillaan Antti Nylénin kaksi esseekokoelmaa. Tuntuu siltä, että Ruben Stilleriä ja Pressiklubia lukuunottamatta älymystömme on niin pirun laiskaa (julkisesti), että tällaiset Nylénin tarkat täsmäiskut tulevat kuin suoraan puskista. Sillä onko meillä älymystöä? Yliopisto kouluttaa ja kouluttaa ja veronmaksajat maksavat, mutta mitään ei kuulu, muutamaa Tuomas Nevanlinnan tai Tumi Wahlgrenin Hesarin puheenvuoroa lukuunottamatta. Ja persut jylläävät, sillä jokuhan ymmärtää markkinarakonsa, jos älymystö on hiljaa. Onko Erkki Tuomiojan tehtävänä ainoana kestonäkyjänä tivata kansalaisten oikeuksia ja yleistä moraalia? Kirjailijat, kuten minäkin, sepittelevät pikkunättejä epäpoliittisia tarinoita jättäen todelliset alitajuntaan porautuvat järkäleet tekemättä. Että siis voihan vittu! Antti Nylén yrittää parhaansa ja onnistuukin hyvin. Ja mikä ilahduttavinta, hän sekoittaa rennosti populaari- ja korkeakulttuurisia aiheita sekaisin. Populaarikulttuuri on ajassamme vähintäänkin korkeakulttuurin arvoista, todellista käyttötaidetta, joka joutuu harvinaisen kovaan kulutukseen, joten on positiivista, että korkean kirjoitusmoraalin omaava kirjailija/esseisti antaa tunnustusta Morriseyn tai Islajan kaltaisille, koko elämänsä peliin panneiden artistien, tutkiskelulle. Vihan ja katkeruuden esseet olivat onneksi menestys, jotta saimme myös kakkososan markkinoille. Nähtäväksi jää, miten tällainen ravistelu otetaan vastaan romaanikirjailijoiden piirissä ja alkaako se mahdollisesti näkyä myös tulevissa kustantajien aihevalinnoissa. Sosiaalista tilausta totisesti on. Ja hyvä niin.

Antti Nylén´s two essay collections represent enjoyable and sharp thinking at its best. Somehow it feels that only Ruben Stiller and the program Press Club in Finnish Televsion is the only output of our intellectuals in the public eye. Everone else is just lazy, so that when Nylén type of figure comes out, it is a full surprise. Do we have intellectuals? The university takes a lot of output and taxpayers´money, but nothing comes out, excluding some articles in Helsingin Sanomat by Tuomas Nevanlinna or Thomas Wallgren. And the True Finns are dictating, since it is somebody´s chance, when the intellectuals are quiet. Is the task of Erkki Tuomioja (Finnish Foreign Minister) as the only visible public figure, to watch after the rights of the people and the common moral? Authors, such as myself, are just inventing nice little unpolitical stories excluding the really big issues of our subconscious. So fuck it! Antti Nylén tries his best and succeeds quite well. And what is positive is that he relaxed mixes both the high and pop culture themes. The popular culture is as well worth the attention as the so called high culture, real art to be consumed. The pop culture gets to a lot of rotation, so it will be strongly tested. In this case, it is positive, that a writer as high as Nylén gives a credit and investigation for artists like Morrisey or Islaja, who put all their life at stake, when releasing their art. The first book of Nylén was fortunately a success giving a possibility for the second one to be on the market. It will be interesting to see, how this kind of shaking of culture affects on the novelists and the publishing houses and their picks of themes. There certainly is a great social demand for it. And good that it is so.

H E I N Ä K U U  /  J U L Y   2 0 1 1

ART Anna Tuori - Young Artist of the Year - at Helsinki City Art Museum Meilahti

Katso alla - kesäkuu.

See below - June.

MUSIC Adele: 19 & 21 (XL Recordings)

Jos lukijoista löytyy vielä joitakuita, jotka eivät tiedä Adelesta, niin nyt ei sitten enää. Kevään ehdoton komeetta, (ei siis Lady Gaga), on englantilainen Adele Adkins, joka viimeistään uusimmalla albumillaan "21" räjäytti potin, (jonka hän jo pienimuotoisemmin teki kaksi vuotta sitten debyytillään "19"), ja näytti kaikille niille showtähtösille, jotka tarvitsevat tuekseen 15 tanssijaa, 10 taustalaulajaa ja visuaaliset erikoistehosteet, että pelkkä uskomaton ääni ja hienot biisit ovat edelleen kova sana. Aikoinaan, kymmenen vuotta sitten, Coldplay osui aikansa suoneen näyttäen, että kitaravetoisessa rokissakin voi vielä tehdä tuoretta, upeaa musiikkia, ja nyt sitten Adele tekee sen sielukkaassa soulpopissa. Ja jälki on ollut tyrmäävää. En ole kuullut vielä ketään, jonka Adele olisi jättänyt kylmäksi. Ei voi kun sanoa, että antakaa hänelle ne kuuluisat 30 sekuntia aikaa vakuuttaa. Tämä tyttö käyttää sen ajan tehokkasti. 

If there are any readers out there, who haven´t heard of Adele, then not anymore. The absolute phenomenon of the spring has been, not Lady Gaga, but The British Adele Adkins, who at least with her second album "21", drew the three lemons and got the Jackpot (the act she already did in a small form with her debut "19", two years ago) and showed to all those showstarlets, who need a support of 15 dancers, 10 backup singers and a visual super machine, that just a plain fantastic voice and great songs are still good value in the market. In their time, ten years ago, Coldplay showed the same thing in guitar rock. That it is still possible to create good, fresh sounding songs, and this is what Adele does now in soulful soulpop genre. And it has been massive ever since. So far I haven´t heard of anybody, who has been left cold after hearing Adele´s output. So all I can say is - just give this girl those famous 30 seconds time to convince you and she uses this time effectively.

adele.tv

FILM Paul Auster: Martin Frostin sisäinen elämä (The Inner Life of Martin Frost)

Sanon tämän suoraan: En koskaan ole ollut kiinnostunut Paul Austerista, vaikka hän on arvostettu kirjailija, kultin ympäröimä guru. Ehkä juuri siksi. Mutta ajatus että hän onkin tehnyt elokuvan, siis kirjoittanut ja ohjannut, oli minusta kiinnostava, joten tartuin tähän ja yllätys oli positiivinen. Jotenkin raikasta on antaa kirjailijan tehdä elokuva, jolloin ei tarvitse mennä perinteisen aristoteelisen hollywoodkaavan mukaan: Ensimmäinen käänne 24 - 26 minuutin kohdalla, viimeinen 75, valeloppu jne. Toinen raikas asia, joka on vaikuttanut tämän elokuvan onnistumiseen on se, että nyt ei tule draamaa isolla D:llä, vaan pienimuotoinen tarina, kamarinäytelmä - suosikkilajini - joka on sopiva sekoitus tavallista todellisuutta ja mielikuvitusta. Lisäksi eurooppalaisten näyttelijöiden, David Thewliksen (Mike Leigh´n luottopakki) ja Irene Jacobin (Kieslowskin muusa) kaastaus tähän on ollut hyvä veto. Se vie amerikkalaisuutta piirun verran eurooppalaisempaan suuntaan. Varsinkin Thewlis pääosassa on erittäinkin uskottava kirjailijahahmo. Portugalilaisesta miljööstä on saatu kaikki irti, esittämään amerikkalaista maaseutua. Elokuva on visuaalisesti kaunis, runollinen pieni romaani. Laurent Petitgrandin musiikki tukee lämmintä perusmoodia. Eli siis - hieno ja onnistunut aluevaltaus Austerilta. Ehkä minun on vihdoinkin aika alkaa tutustumaan myös hänen päätyöhönsä, hänen kirjalliseen tuotantoonsa, ja toivotaan, että hän vielä ohjaisikin joskus.

I say this straight: I have never been interested in Paul Auster, although he is a well established writer, a guru with a court. Maybe because of that. But the idea, that he had made a film, that is - written and directed - was very interesting, so I picked up this one and it was a positive surprise. It is somehow refreshing to let a writer make a film, when you don´t go the usual aristotelian hollywoodway with a first plot point in 24 - 26 minutes, the second one in 75, a false ending etc. Another refreshing thing that comes with this package, is that now we are not experiencing big drama with capital D, but a small story, a chamber play - my favorite - a perfect mixture of reality and imagination. Plus, the casting of David Thewlis (Mike Leigh´s left hand) and Irene Jacob (Kieslowksi´s muse) has been a good decision. It takes this film a step into the European direction from the Americana, where it is set. Especially Thewlis, in his role as a writer, is very credible. The crew has been able to take everything out of the Portugese mileu to play American countryside landscape. The film is visually beautiful, poetical little novel. Laurent Petitgrant´s music supports the positive mood of the film. This is a fine succesful effort from Auster in the genre of filmmaking. Maybe it is time for me to pay attention also to his main focus, the literature that is, and let´s hope he will also direct one day, one more time. 

paulauster.co.uk

BOOKS Kazuo Ishiguro: Yösoittoja (Tammen Keltainen kirjasto)/ Nocturnes (Faber & Faber)

Kazuo Ishiguron uusin teos on viiden kertomuksen sarja muusikoista ja tunnelmista länsimaisen sivistyksen ja viihdeteollisuuden sydänmailla. Ensin ollaan amerikkalaisten turistien Venetsiassa, sitten Lontoossa ja Englannin maaseudulla, turhamaisuuden ja dollariorjien Beverly Hills Hotellissa ja lopuksi jälleen Venetsiassa. Alkuperäisasukkaita ei juurikaan tavata, joten tunnelmat jäävät turistien pinnalliselle tasolle. Kertomukset tuottavat kuitenkin mielikuvia, jotka tapahtumapaikoilla käyneenä pystyn hyvin tunnistamaan. Erityisen komediallinen on tarina sekoilusta Beverly Hills Hotellissa, joka maalaa hulvattoman kuvan tästä länsimaisen turhuuden linnakkeesta. Tämä on ensimmäinen lukemani Ishiguron teos ja saa vaivattomuutensa ja jouhevuutensa takia minut tulevaisuudessakin tarttumaan hänen teoksiinsa. Erityiskiitos Helene Bützowille käännöksestä, jonka hän on jälleen kerran jaksanut meille suomenkielisille tehdä.

The latest of Kazuo Ishiguro is a five stories package about musicians and athmospheres in the heartland of the western civilization. First we are in Venice of the American tourists, then in London and in the British Countryside, in the vanity and dollarslave Beverly Hills Hotel and once again in Venice. We don´t meet any natives in this book, so the feelings are more or less superficial tourist point of views. The stories however create pictures to mind, that I can easily connect with (having been experiencing all these locations). Especially comedylike is the story of crazy comings and goings in the corridors of The Beverly Hills Hotel, that paints an amusing picture of this (hor)terrific fortress of the western vanity. This is the first work by Ishiguro that I read, and I must say the storytelling was so fluent and easy, that I will gladly pick another work of his also in the future. A special thank you goes to Helene Bützow for, once again, translating this piece of art for us, the Finnish speaking audience.

K ES Ä K U U / J U N E  2 0 1 1

ART Anna Tuori - Young Artist of the Year - at Helsinki City Art Museum Meilahti

Suvereeneja maalauksia tekijältä, joka todella hallitsee välineensä ja jolla on rikas sisäinen maailma johon uppoutua. Ensimmäiseksi tulee vastaan kaksi asiaa. Tämä maalari osaa maalata, todella hyvin, ja tämä näyttely on ripustettu erinomaisesti. Maalaukset ovat juuri oikean kokoisia tähän tilaan, aivan kuin ne olisi tehty tätä näyttelytilaa silmällä pitäen; eivät liian suuria, mutta eivät liian pieniäkään. Mutta ei. Ne ovat vain syntynyeet ja sattumalta tämä Vuoden Nuoren Taiteilijan näyttely on nyt sitten nähtävillä Tampereen jälkeen täällä, Meilahdessa, kauniissa maalaustaiteelle loistavasti sopivassa ympäristössä. Ulkona on kuuma kesäpäivä, mutta museossa on viileää, lähes kuollutta. Kuka haluaa museoon tällaisena päivänä? Näyttely on kuitenkin vakuuttava osoitus tekijänsä ammattitaidosta ja kyvystä luoda kansainvälisen luokan taidetta. Näyttelytilan pääsali on täynnä viimeaikoina valmistuneita maalauksia, joissa tekijän tyyli, niin teknisesti akryylin ja öljyn yhdistelmänä, kuin sisällöllisesti vauhdikkaina virtauksina, on päässyt täyteen kukkaansa. Kun menee eteenpäin näyttelyhuoneissa, lataus laskee heti. Ero on huomattava. Mutta. On hienoa nähdä, että kehityskäyrä on ollut ylöspäin. Näyttelyn loput maalaukset ovat "vain" lupaavalla tasolla, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. On siis kannattanut jatkaa maalaamista ja jaksaa kehityksen kaikki vaiheet läpi. Luvassa on todennäköisesti yhtä vakuuttavaa jälkeä tulevaisuudessa, kuin mitä viimeaikaisiin maalauksiin on tullut tehtyä. Hienoa! 

Sovereign paintings from an artist, who really knows her medium and who has a rich inner world of her own, what to explore. First of all, two things become clear. This painter really can paint, fantastically, and this exhibition has been hung perfectly. The paintings are exactly right size, just like they would have been painted especially to this exhibition space; they are not too big, but also not too small. But no. They have been just created freely and they are here, accidentally, in this beautiful space for paintings, after The Young Artist of The Year Show in Tampere. Outside it is a hot summer afternoon, but inside the museum is cool, almost dead. Who wants to go to a museum in a day like this? The show is however a convincing proof of a masterly handicraftwomanship and ability to create international level art. The main room is full of paintings finished in the past couple of years, in which the style of the creator, both technically, as a mixture of acryl and oil paint, as well as thematically, an inner flow with a drive, have been blooming to the most mature. When you enter the rest of the rooms, the charge slows down immediatly. The difference is there. But. It is nice to see that the development has been great and upwards. The rest of the paintings are "just" in a promising level, excluding some works. So it has been worth it to struggle through these developing periods and continue painting. There will be as great a future, as what we have just experienced in these recent paintings. Great!

MUSIC Mari Boine: Cuovgga Áirras (Sterna Paradisea) (Lean/Universal Music)

Paljon on vettä virrannut Adamselvassa (pohjois-norjalainen joki, jolla olen tavannut kalastella isäni kanssa) siitä, kun Mari Boine Persen tuli ja antoi myrskyvaroituksen läpimurtolevyllään Gula Gula (Real World Records). Se oli kaikkinensa loistava levy ja tärkeä puheenvuoro saamelaisen kulttuurin puolesta ja siitä lähti Mari Boinen kansainvälinen ura maailmanmusiikin kiintotähtenä. Hän esiintyi maailman merkittävimmillä esiintymisareenoilla, mutta ei koskaan unohtanut sitä, miksi hän uskaltautui yleisön eteen, nimittäin juuriaan. Paljon on muuttunut sitten 90-luvun alun. Saamelaisten lakitekninen asema on parantunut koko Saamenmaan alueella ja ekovihreys on saavuttanut jo Tiffany´sin Fifth Avenuenkin liikkeen. Eli maailma ei ole kuuro. Sittenkään. Ihmiset haluavat toimia sen mukaan, että olemme ihmiskuntana vahvempi ja demokraattisempi kuin koskaan aiemmin, vaikka haasteet ovatkin valtavat. Ja Mari Boine laulaa ja kiertää edelleen. Nyt hänellä on jo lastenlapsia ja he puhuvat saamea häpeilemättä kulttuuriaan. Entäs sitten musiikki? Mari Boine on laajentanut repertuaariaan muun maailmanmusiikin ja jazzin suuntaan, vaikka joiku onkin edelleen siellä täällä mukana. Nyt on käyty Etelä-Afrikassa levyttämässä (niin - lentokoneella) ja mukana on norjalainen bändi ja etelä-afrikkalaiset Madosini- ja Abaqondhsi Brothers-kuorot. Välillä ollaan ihan kuin ennen kotimaisemissa Karigasniemellä, mutta on myös paljon uutta. Laulut ovat perinteisempiä länsimaisia melodioita höystettynä afrikkalaisella mietiskelyllä ja lauluharmonioilla. Tämä ei ole tajuntaaräjäyttävä Gula Gula, vaan taiteellisesti luonnollisesti avautumaan haluavan artistin evoluution seuraava askel. Miksi lukittautua yhden hitin ihmeeksi. Jään kuitenkin kaipaamaan Gula Gulan uskomattoman vahvaa maisemakuvaa. Extrapointsit yksinkertaisesta, mutta upeasta kansitaiteesta.

A lot of water has been flowing by at Adamselva (a river in Northern Norway, where I have been fishing annually with my father), since Mari Boine Persen came and gave a storm warning with her breakthrough album Gula Gula (Real World Records). It was a fantastic album and an important speech for the Sámi culture and that was also the beginning of Mari Boine´s international career as major permanent world music star. She performed in all the major international world music venues, but she never forgot the reason she first took the courage of going on stage, live - her roots. A lot has changed since the beginning of the nineties. The juridic situation of the Sámi people has been developing for a better direction in whole the Sámiland region and the ecological values have reached even the Tiffany´s Fifth Avenue store. So, the world is not deaf. After all. People want to act pro life and pro a stronger and more democratic community, than maby ever before, even though the challenges are enourmous. And Mari Boine still sings and tours. Now she already has grand children and they speak Sáme without being shamed of their origin. What about the music then? Mari Boine has broaden her repertoire to the direction of other world music styles and jazz, although the joik is still there somewhere with. Now she has been traveling to South Africa to record (yes - with an aeroplane) together with a Norwegian band. The South African choires, Madosini and Abaqondshi Brothers, have taken part on the sessions. In between there are moments like at home in Karigasniemi, Lapland, but there is also a whole lot of new. The songs are more traditional western melodies together with African meditation and singing harmonies. This record is not a mind blowing Gula Gula, but a record by an artist, who wants to open up artistically naturally to the next stage of her evolution. Why to lock yourself as a one hit wonder. I miss still, though, the incredibly powerful sonic landscape of Gula Gula. Extra points for the simple, but wonderful package design.

FILM Lisa Cholodenko: The Kids Are Allright

Lisa Cholodenkolla kävi hyvä tuuri. Pienestä budjetista huolimatta hän sai loistavat näyttelijät, Anette Beningin ja Julianne Mooren, elokuvansa pääosiin, esittämään lesbopariskunta Nicia ja Julesia. Näillä naisilla on, paitsi star poweria, joka auttoi elokuvaa saamaan huomiota - aina Oscar-akatemiaa myöten - myös katu-uskottavuutta, koska he ovat työskennelleet pääosin independent-tyyppisissä laatuelokuvissa, jotka ovat olleet hyvin menestyksekkäitä. Ja näyttelijäsuoritukset - ne ovat tässä elokuvassa kauttaaltaan kohdillaan. Mark Ruffalo nallekarhumaisena spermanluovuttajana ja nuoret näyttelijät, Mia Wasikowska ja Josh Hutcherson, näyttelevät kuin unelma. Käsikirjoitus on laadukasta käsityötä ja käänteet aristoteelisen oikeissa kohdissa, ja ne toimivat. Estetiikka on orgaanista, rentoa Kaliforniaa parhaimmillaan, jota minä ainakin esikaupunkialueen kasvattina symppaan, täysillä. The Kids on ollut, paitsi taiteellinen voitto modernin nykyperheen muotokuvana, myös menestyksekäs lippuluukuilla, mikä on kerrassan riemukasta. Enää homoelokuvat eivät ole taiteen marginaalissa, vaan keskellä Hollywoodia, joten Derek Jarman ja muut pioneerit voivat katsella pilven reunalta kaikessa rauhassa, hymyillen.

Lisa Cholodenko was lucky. Although having just a small budget for her film, she got the best possible players, Anette Bening and Julianne Moore, to it, to play a lesbian couple Nic and Jules. These two women have not only star power, that helped the film to get attention - all the way to The Academy - but also street credibility, since they have been acting mostly in independent styled quality films, that have been very succesful. And the actors´performances - they are perfect in this little film. Mark Ruffalo as a bearlike sperm donator and the young actors, Mia Wasikowska and Josh Hutcherson, work like in a dream. The screenplay is quality professional handwork, from tip to toe, with Aristotelian perferctly timed plot points, and they work. The esthetics is organic, relaxed California at its best, a style that I symphatize as a suburb kid, full. The Kids has been not only an artistic triumph as a portrait of a modern contemporary family, but also succesful at the box office, which is really pleasing. The gay films are not anymore somewhere between the margin and the backdoor, but in the middle of Hollywood, in mainstream, which gives Derek Jarman and the other gay pioneers a possibility for a lovely laugh up there in heaven.

BOOKS Hella Wuolijoki: Enkä ollut vanki

Hella Wuolijoki, maailmalla menestynyt näytelmäkirjailija, kirjoitti tämän teoksensa vankilassa odottaessaan kuolemantuomiotaan poliittisesta toiminnasta. Eli siis - äärimmäisessä paineessa, tietämättä tulevaisuudestaan, vuonna 1943. Siksi täytyy sanoa, että tämä on poikkeuksellisen vahvan naisen puheenvuoro. Moni meistä olisi murtunut vastaavassa tilanteessa ja menettänyt toivonsa, sillä silloinhan ei voitu tietää, kuinka pitkään sota kestäisi. Wuolijoki kirjoitti, koska kirjailijana se piti hänet henkisesti hengissä. Hän tarkkailee vankilajärjestelmää ja sen asukkeja, iloitsee pienistä toivon hetkistä, voikukan kasvusta vankilan ikkunan takana keväällä, ja miettii aikansa arvoja ja toimintaa. Läpi tulee myös hänen poikkeuksellinen lahjakkuutensa ja kansainvälinen sivistyksensä. On mielenkiintoista päästä vuonna -43 sen aikaisen modernin ihmisen pään sisään ja huomata, kuinka nykyaikainen ja relevantti hän olisi meidänkin ajassamme. Ja loppu oli onnellinen - hänet vapautettiin heti sodan loputtua. peace.

Hella Wuolijoki, a worldwide succesful Finnish-Estonian playwrite, wrote this work when waiting for her death sentence for political activism. As to say - in an extreme pressure, without knowing her future, in the year 1943. That is why I have to say this is a speech of a unconventionally strong woman. Many of us would have cracked in a same type of situation and lost the hope, because one could not know, at that point, how long the war would go on. Wuolijoki wrote, because as writer, it kept her mentally and spiritually alive. She takes notes on the prisonsystem and its inhabitants, is happy for small details of hope, like a flower living outside the window of the prison cell, and thinks about her time, its values and activities. Also coming through in this book is her undeniable talent and international cultivation. Its is highly interesting to get inside of then modern person´s head, in 1943, to notice how modern and relevant she would have been also in our time. And the ending was happy. She got liberated and out of prison after the war stopped. peace.

T O U K O K U U  /  M A Y  2 0 1 1

ART Milla Toivanen at Sculptor Gallery, Helsinki, Finland

Kauniita ja levollisia maalauksia, joissa yhdistyvät niiden rento muoto ja siveltimen virtuositeetti. Milla itse kutsuu sitä silmän musiikiksi. Aiheet polveilevat nuorten äitien ja heidän lastensa arkitodellisuudessa, joista maalattu pehmeä jälki tekee runollisia. Musiikkia totta tosiaan. Virkistävää muutenkin nähdä maalauksissa pitkästä aikaa ihmisfiguureja, jotka sitten sulavat osaksi abstraktia ympäristöä. Hohkaavat lempeää energiaa. Tämä näyttely on hiljaisella ja rennolla tavalla positiivinen. Lämmin.

Beautiful and peaceful paintings, combined with relaxed form and virtuosity of the paint brush. Milla herself calls it music of the eye. The themes contain everyday life of young mothers and their children, where the smooth painting makes them very poetic. Music indeed. It is fresh to see human figures in painting, after a long time, turning to be part of the abstract surrounding. These paintings glow their gentle energy. This exhibition is positive in a silent and relaxed way. Warm.

MUSIC PJ Harvey: Let England Shake

Minulla ei ole aavistustakaan PJ Harveysta. En ole aiemmin kuullut hänen laulavan. Tiedän ainoastaan hänet superkatu-uskottavana naispuolisena versiona Nick Cavesta, hahmona, jota ympäröi kultti, asia, joka tekee minut epäileväksi. Joten ajattelin tsekata tämän nuoren naisen ja hänen taiteensa. U2:n Paul McGuinnessin manageroima Polly Jean näyttää, että hän on todellinen taiteilija. Hänen ohuen ohut äänensä yllättää minut, koska odotin räjähtävää punk-ääntä, tyyliin Patti Smith. Ja laulut ovat kiinnostavia. Niissä ei varsinaisesti ole mitään hittipotentiaalia, mutta miksi niissä pitäisikään olla? Tämä on albumi - klassiseen tyyliin - ei mikään hittikokoelma. En oikein tiedä mitä ajatella tästä levystä. Se ei ole klassikko, mutta kyllin kiinnostava, jotta se kannattaa tsekata. Me tarvitsemme edelleen, näinä yhden hitin bailu ja house-kulttuurin aikoina, taiteellisesti arvokkaita rockhahmoja.

I have no idea of PJ Harvey. I haven´t heard her sing. I only know her image, as some sort of female version of Nick Cave with huge street credibility, surrounded by a cult, a matter that makes me suspicious. And so I wanted to check this girl and her new art. Managed by Paul McGuinness of U2, Polly Jean shows me that she´s a true artist. Her thin voice surprises me, because I expected an explosive rock´n´roll voice like Patti Smith´s. And the songs are interesting. They do not have any hit potential, but why should they? This is an album - traditional style - not a hit collection. I don´t know what to think about this record. It ain´t a classic, but it is interesting enough to be worth to check out. We still need artistically valuable rock figures, in this time of the party and the house culture with only one hit wonders.

FILM Michael Haneke: Das Weisse Band (The White Ribbon / Valkoinen nauha)

Ensimmäiset viisi minuuttia tätä saksankielistä elokuvaa ja olen pomminvarma, että tämä on hyvä JA että pidän. Jostain kumman syystä se tulee vakuuttavasti mieleen heti kun elokuva alkaa. Tällä kertaa tarinalla ei ole niin väliä, vaikka sitä seuraakin mielellään. Olennaista on sosiaalinen tutkielma ja ihmisyhteisön hyytävä julmuus keskenään sekä onnistunut ajankuva maailmansotia edeltäneestä agraari-Saksasta, aika, jota on kuvattu itse asiassa aika vähän. Niin - Saksassakin elettiin joskus ihan tavallista maalaiselämää ankaran luterilaisen uskonnon talutusnuorassa nöyryyttävine rangaistuksineen. Siksi tämä mustavalkoinen elokuva mustavalkoisine kulttuureineen olisi voinut tapahtua myös Tanskassa Bergmanin Ruotsista puhumattakaan. Kyläyhteisössä ja sen kollektiivisissa rangaistumetodeissa, jonka lapsetkin imevät alitajuntaansa, on samaa ankaruutta kuin Dreyerin ja Bergmanin ahdistavimmissa järkäleissä. Haneke ohjaa kuin unelma, varsinkin nuoria ja lapsinäyttelijöitä näiden vaikeassa tehtävässä. Vielä päivä elokuvan katsomisen jälkeen se mietityttää, kuten Haneken aikaisempienkin töiden kohdalla, ja jälkeen jäi myös hänen töilleen harvinaisen miellyttävä tunne elokuvan muodosta ja tunnelmasta. Se oli väkevää pehmeää mustavalkoista samettia. Pitkä elokuvallinen romaani. Haluan katsoa tämän vielä kerran. Kultainen Palmu - ja ansiosta.

The first five minutes of this German speaking film, and I am bombsure, that this is a great film AND that I will like it. For a some sort of reason, it comes to my mind, very confidently, when the film starts. This time the story is not in the centre, although one follows it with ease and comfort. Essential is the social investigation and the cruelty of the human society and the succesful epoche creation of the prewar agrar Germany, a time that hasn´t been shown too much. Yes - there was quite normal agrar life even in the Lutheran Germany, with its religious manners and punishments. That is why this black and white film with its black and white themes could have happened also in Denmark, not even to talk about the Bergmanesque Sweden. The village society and its collective punishments, those which are being sucked into the subconciouss of the children as well, have the same severity, as the most anxious boulders of Dreyer and Bergman. Haneke directs like a dream, especially the young and the children, in their difficult task. Even after a day of watching this film, it brings the themes to thoughts, like after the other works by Haneke. Also afterwords there was a pleasant feeling about the form and the athmosphere of the film - very rare of films by Haneke. It was powerful black and white velvet. A long filmic novel. I want to see this film one more time. The Palme D´Or - and for a reason. 

BOOKS David Lynch: Catching The Big Fish (Bobkind, Inc. 2006 / Otava 2008)

Kaltaiselleni fanille tämä kirja on must. Ja niille, jotka ovat sitä mieltä, että Lynch on vain yliväkivaltainen sarjakuvahahmo, sanon: Kyllä - olette oikeassa. Mutta millainen hahmo! Mies, joka kehitti elokuvan ilman juonta, sellaisen, joka perustuu vain fiiliksiin ja tunnelmiin. On hyvin kiinnostavaa päästä kuulemaan tekijää suoraan, ilman toimittajien välissäoloa, ja tämä kerta ei ole poikkeus siinä. Lynch avaa luonnoskirjansa ja tapaansa saada aikaiseksi mestariteoksia, ja kuinka tämän asian kanssa voi elää ja pystyä tekemään seuraavankin mestariteoksen. On hyvin viihdyttävää päästä tekijän pään sisään toteamaan, kuinka yksinkertaisia ja helpontuntuisia Lynchin metodit tuntuvat olevan. On mukavaa ja leppoisaa tehdä töitä, kun on lahjakas nero, ja silloin sitä omistaa hyvän itsetunnon, jonka turvin voi antaa tilaa ja työrauhan myös koko työryhmälle - joten työstä tulee heillekin hauskaa. David Lynch on epäilemättä yksi maailman kummallisimmista elokuvataiteilijoista. Hänen maailmansa on kiinnostava, mutta henkilökohtaisesti en haluaisi työskennellä (ihan sama kuinka hauskaa) hänen kanssaan, eli - viettää enemmän aikaa hänen sairaassa ja skitsofrenisessä maailmassaan, kuin ne kaksi tai kolme tuntia, jotka vietän nyt katselemalla hänen elokuviaan. Mielelläni. 

For a fan like me, this is a must, and for those who think Lynch is just an overly violent cartoon character, I can say: Yeah - you´re right. But what a character. A man who invented film without a plot, but just athmospheres. It is always interesting to listen straight to the artist, without any journalist being in between there, and this case is not an exception. Lynch opens up his sketchbook of how to make a masterpiece and overlive what comes with it and after that, when working on the next one. Very amusing to get a sneak view of the master´s mind and how simple and easygoing his methods seem to be. It is easy and fun to work, when you are a gifted genious, and that´s when you are self confident enough to give that same space and freedom to all your crew members - and so it becomes fun for them, too. David Lynch is, no doubt, one of the world´s most weird, truly "artistic" personality and film-maker. His world is great, but I personally (no matter how fun) would never want to work with him, that is - to spend more time with his sick and schitzofrenic inner world, than the two or three hours I do now in a cinema. With pleasure.

www.davidlynch.com

H U H T I K U U  /  A P R I L  2 0 1 1

ART Olavi Lindén: Suunniteltuja sattumia - Torviviulusta Fiskarsiin (Designed happenings - From Hornviolin to Fiskars) at Espoo Culture Centre´s Gallery, Espoo, Finland.

Mielettömän hieno näyttely suunnittelija Olavi Lindénin, joka tunnetaan parhaiten Fiskarsin saksien suunnittelijana, tuotannosta. Tämä retrospektiivinen näyttely esittelee myös Lindénin kokeilevampaa puolta, itsesuunniteltuja villejä uusia instrumentteja torviviuluista torvikitaroihin, joissa klokstyykki toimii instrumentin kaikukoppana ja luo yllättävän hyvän soundin. Nämä soittimet ovat kiinnostavia jo pelkkinä esineinä, puhumattakaan siitä, kun suunnittelija itse esitti niillä koesoittoja - ja vieläpä hyvin - esitellessään näyttelyään.

A fantastic exhibition of designer Olavi Lindén, best known for his Fiskars scissors, shows wild new self designed instruments of this experimental designer. Included in this retrospective show are a collection of hornviolins and hornguitars, where the clockstyck acts as a sounding board to the instrument. These instruments are interesting already as pure objects, but it was even more hilarious to hear the man himself play the violins and the guitars, not bad at all, when introducing his exhibition.

MUSIC Hole: Nobody´s Daughter

Paljon on tapahtunut Courtney Loven elämässä. Tutustuminen Kurt Cobainiin, meneminen tämän kanssa naimisiin, ja pariskunnan tyttären synnyttäminen. Eläminen vaarallista elämää Kurtin kanssa ja lopulta tämän menettäminen ja leskeksi tuleminen vain kolmenkymmenen vuoden iässä. Sitten muutto Los Angelesiin ja nousu Hollywoodin taiteilijayhteisön arvostamaksi näyttelijäksi, eläen edelleen hyvin boheemia elämää, ja oleminen äitinä. Ei kovin helppoa kenellekään, puhumattakaan maailmanluokan kuuluisuuden tuomista paineista ja odotuksista. Ja - tässä sitä ollaan - takaisin siinä mistä kaikki alkoi - yhdentoista uuden laulun äärellä, jotka on tehnyt Hole, Courtneyn ikioma bändi, bändi joka on aina ollut hieman aliarvostettu tabloidsirkuksen takana, ainakin ammattilaisten puolelta. Aluksi kaksi asiaa tulee selväksi: tämä levy on KOVAÄÄNINEN ja laulut ovat pelottavan suoraan sydämestä - paljaita, jopa liian alastomia ja pelkkää totuutta. Ja nämä laulut, sävellyksinä, ovat loistavia, ja kaikki tasaista laatua. Ne ovat parhaita lauluja pitkään aikaan kitararockin alueella. Welldone! Minua, kuten kaikkia muitakin, vieläkin pelottaa joutua todistamaan Coutneyn putoamista elämän kyydistä, ja voin vain toivoa ja luottaa Courtneyn puhtaaseen onneen, että näin ei tule käymään. Me tarvitsemme tätä upeaa taiteilijaa. Erittäin paljon tervetuloa takaisin, Hole!

Many things have happened in Courtney Love´s life: Getting to know and marrying Kurt Cobain, giving birth to their daughter. Living an extraordinary dangerous life with Kurt and finally loosing him and becoming a widow and a single parent at around 30. Then moving to L.A. and becoming an acclaimed actress in the Hollywood community, still living a very bohemian life, and being a mother. Not easy for anyone, without not even talking about the pressures and expectations of worldwide fame. And here we are, suddenly, where it all began - at eleven new songs by Hole, Courtney´s very own band, a band that has been slightly underestimated behind the tabloid circus. At first two things are clear - this record is LOUD and all the songs are terribly terribly straight from the heart - bare, even too naked and pure truth. And the songs, the compositions, are great. They are the best songs for a long time in the traditionally typed guitar rock area. Welldone! I´m still scared to see Courtney´s fall down, as is the rest of the world, and as them, I only hope and count on her pure luck, that this will not happen. We need this great artist. A very welcomed comeback, Hole!

FILM Mike Leigh: Another Year ( Vuosi elämästä)

Englannin elokuvasuuruus Mike Leigh on jälleen tehnyt hyvää jälkeä ja vavisuttanut Cannesin palkintopöytää. Vuosi elämästä on neljään vuodenaikaan jaettu kuvaus tavallisesta arkielämästä Lontoon esikaupunkialueella. Päähenkilöpariskunta Tom ja Gerri pyörittävät arkista kuviota ja toimivat olkapäinä ystävilleen. Puutarhapalstaa viljellään ja luonnonkierto on mukana. Odotukset Leighn kohdalla ovat aina valtaisat, koska hän ei koskaan floppaa. Taiteellisesti. Kaupallisesti on ollut epätasaisempaa. Tälläkin kertaa Leighn tuttu ensemble, kuvaajana Dick Pope - kuten aina, selvityy pitkästä urakastaan kunnialla. Pienet katseet, jotka paljastavat henkilöiden mielenliikkeet musertavan elämänkokemuksen edessä, ovat silkkaa substanssia. Jotain räväkkää jää kuitenkin kaipaamaan. Happy Go Luckyn komiikkaa tai Vera Draken tuskaa, mutta toisaalta - tarkoituksena lieenekin ollut kuvata ihmisten tunteita ihan tavallisen tasaisen elämän virrassa, ilman suurta draamaa. Jossain vaiheessa tuli kuitenkin vähän tunne, että tämä on liian pitkä. Mutta. Hei. Hienoa, että tämän upean ohjaajan elokuvia levitetään jopa teattereissa Suomessa tällaisena DVDn ja Blue Rayn aikakautena ja että suuri yleisö on vastannut huutoon - iltapäivänäytös esikaupunkiteatterissa oli aivan täynnä.

The British cinematic giant Mike Leigh has again produced something worthwile and with this shaken the prizetable of Cannes Film Festival. Another Year is a series of scenes of ordinary life, divided in four seasons, in a London suburbs of the main characters Tom and Gerri. They make the life around them go smooth and fine and listen to the worries of their friends and family, take care of the gardening and live their life within the natural year. The expectations with Leigh are enormous, because he never flops. Artistically. Commercially it has been more turbulent. And so again - Leigh´s well known ensemble - with Dick Pope as the cinematographer - makes a good mark in their long task. Individual looks, that reveal the mind in front of the incredibly harsch life experience, are pure substance. But, I missed something: wilderness, sharp, something. The comical side of Happy-Go-Lucky or the pain of Vera Drake, but - I also understand that the meaning was to show us human emotions in an ordinary life without drama with big D. During the screening I still got the feeling, that maby this film was a bit too long. But. Hey. It is marvellous, that the films of this great director get to be distributed in Finland, in the era of DVDs and Blue Rays, and that the big audience have also replied to the call - the afternoon screening in a suburb cinema was completely full.

BOOKS Siri Hustvedt: Shaking Woman or A History Of My Nerves (Vapiseva nainen - Hermojeni tarina, Otava 2011)

Tässäpä kirja kaikille niille, jotka ovat joskus kärsineet mielen epämiellyttävistä liikkeistä mieli-keho-dikotomiassa. Haluan kiittää erityisesti Otavaa kustantajana siitä, että sain mahdollisuuden lukea tämän kirjan omalla äidinkielläni suomeksi, sen verran paljon kirjassa vilisee psykiatrista jargonia. Mutta ponnistelu kannatti.

Meillä kaikillahan on omat heikkoutemme ja paniikkihäiriömme modernin elämän pyörteissä, joten oli kiinnostavaa sukeltaa Hustvedtin kanssa hänen ongelmansa, ja samalla omani, äärelle. Hustvedt kutsuu tätä mielen avautumista emootioista sanalla conversion. Omasta mielestäni se on vain kykyä pystyä ymmärtämään, että keho ei ole tyhmä (tämän olen oppinut amerikanintiaaneilta, eikä se ole typerä ajatus). Joten, se ei välttämättä ole mielemme, joka alkaa toimimaan epäselvästi silloin kun tapahtumamme kehomuistissamme alkavat valtaamaan alaa ja palauttamaan mieleemme menneitä haavoja, tulivatpa ne sitten ulos vapinana, tutinana, hikoiluna tai puhtaana paniikkina. Me saamme nämä oireet, koska vihdoinkin olemme kykeneväiset kohtaamaan kehomuistissamme olevat tapahtumat. Tämä voi olla hyvin vapauttavaa tai hyvin pelottavaa, riippuen asenteesta, joka itsellä sillä hetkellä on. Mutta ennen kaikkea me voimme oppia jotain pienen pientä itsestämme - sitä, että tällainen minä olen - tällä tavalla minä - mekaanisena ihmisenä toimin. Ihan sama mitä oman aikansa lacanit ja freudit kukin vuorollaan siitä sanovat. Keho pysyy edelleen sellaisena kuin se on ollutkin. Meidän tietoisuutemme sen toiminnasta sen sijaan kehittynee.

Mutta - on todella kiinnostavaa lukea myös psykiatrian esittämiä väitteitä asiasta. Varmuuden vuoksi, sillä psykiatriaa tieteenä ei kannata aliarvioida. Sillä on aina paikkansa ihmisen mielen ja kehonasioita tarkasteltaessa. Hustvedt on tehnyt paljon taustatyötä kirjaansa varten ja päätyy jokseenkin samantyyppiseen asetelmaan. Mielemme avautuu vain sen verran emootioidemme ja kehomme suuntaan, kuin selviytymisen kannalta on olennaista. Tämä, mielestäni, antaa meille fantastiset mahdollisuudet tutkia itseä ontologisesti ja löytää se tapa, jolla OIKEASTI toimimme, erityisesti kriisitilanteissa ja luovassa flowssa. Haastan sinut jatkamaan keskustelua, jonka Hustvedt aloitti.

Now here´s a book to everyone, who has had disorders, sometime in life, in the mind-body dichotomy. I especially thank the Finnish publisher Otava, for translating this work in Finnish, because the book is full of professional psychiatric language, that may be very difficult to understand for not native English speakers, when reading in the original language. Sometimes it was difticult even in my mother tongue. But the struggle was worth it.

I guess we all have our weaknesses and little panic disorders in the turbulance of modern life, so it is interesting to dive with Hustvedt into her problem and learn something about her true dilemma and my own, the dilemma called conversion. And to understand, that the body is not stupid. We all have our life with all its past struggles in our body memory (this is something I have learned from the Native Americans and it is not a stupid idea), so it is not necessary the mind that disfunctions when the body and its memory takes more control by giving our concious being small hints of thinking about, whether it comes out in shaking, shivering,  sweating or simply panicking. We get these shakes, because we finally have the ability to look at the emotions in our bodymemory and this can be liberating or scary, depending on the attitude one has. But mostly we can learn from this and liberate ourselves at least little bit by knowing that this is my life, this is the way I, as a mechanical human being, work. No matter what the Lacans and Freuds in each historical times say about it. The bodymemory remains the same.

But - it is highly interesting to read also the psychiatric point of view. Just in case. Hustvedt has researched a lot and comes to this same question: Our mind opens our emotional capacity only as much as it is necessary in the situation, in order to survive. This, to my opinion, gives us fantastic possibility to examine us ontologically, the way we REALLY think and the way we operate as human beings, especially in crisis situations and during our creative flow. I challenge you to go on with this debate Hustvedt has started.

M A A L I S K U U / M A R C H  2 0 1 1

ART Stefan Bremer: Viulunsoittaja kadulla ( A Violinist On The Street) at Espoo Culture Centre´s Gallery, Espoo Finland.

Upea näyttely Stefan Bremerin häikäiseviä kuvia suomalaisen viulisti Teemu Kupiaiasen matkasta Intiaan katusoittajana. Kuvat ovat eläväisiä, teräviä ja täynnä mehukkaita värejä, kuten Intiaan kuuluukin. Taiteilijat ovat julkaisseet projektista myös kirjan, joka sisältää Bremerin kuvien lisäksi Kupiaisen matkapäiväkirjan, mutta jonka mattapintaisilla sivuilla värit eivät valitettavasti toistu niin hyvinä kuin näyttelyssä.

A wonderful show of splendid photographs by Stefan Bremer about a Finnish violinist Teemu Kupiainen and his street playing trip to India. The photos are vibrant, sharp and full of juicy colours, as you can expect from the Indian surrounding. The artists have also released a book with Bremer´s photos and a traveling diary of Kupiainen. Sadly though the photos have been printed on the same unreflecting paper as the text and so the colourpalette is not so bright and sharp as it is in the exhibition.

MUSIC David Gray: Foundling (A special 2CD set)

Kyllä, myös minä olin yksi niistä miljoonista ihmisistä, joka tykkäsi David Grayn legendaarisesta White Ladder-albumista. Se ei ollut mitään uutta auringon alla, pelkkää singer/songwriter-kamaa, mutta laulut olivat hyviä, joten siitä tuli menestys. Nyt siitä on jo vuosia enkä ole kuullut Graysta sen koommin (kuten arvatenkin moni muukaan), vaikka hän onkin julkaissut koko ajan. Ja sitten - sattumalta, sain kopion hänen uudesta albumistaan Foundling, 2 CD:n erikoisversion, ja täytyy sanoa että yllätys oli positiivinen, koska nämä laulut (sekä varsinaisella albumilla että bonus-CD:llä) ovat vieläkin parempia kuin mitä White Ladderillä. Joten onneksi olkoon, David, siitä että olet jatkanut julkaisemista ja laulunkirjoittamista, se todellakin kannatti! Ja sori siitä että en ole tutustunut tekeleisiisi viimeisen vuosikymmenen aikana. Joten täytyy sanoa, nyt, nöyränä, että Herra Google odottaa jälleen kerran palveluksiaan. 

Yes, I was also one of the millions of persons who liked David Gray´s legendary White Ladder. It was nothing new under the sun, just singer/songwriter stuff, but the songs were good, and so it was a success. Now many years have passed and I haven´t heard of the guy, as I assume most other people and fans too, ever since, although Gray has been releasing all the time in between. And now, through a chance, I got a copy of his latest record, Foundling, a 2CD exclusive set, and I must say it was a positive surprise, because these songs (both the original album and the bonus CD) are even better than on White Ladder. So congratulations David, for continuing releasing and writing, it was worth it! And sorry for the fact, that I haven´t checked about your doings for the past decade. So now I humbly say, that dear Mr. Google calls again.

FILM Eric Rohmer: Tales of The Four Seasons (4 DVDs Artificial Eye, UK) & Eric Rohmer Collection (8 DVDs Arrow Films, UK)

Minulla on tämä kaunis muisto ranskalaisesta elokuvasta, jonka näin ehkä vuonna 1987, ja jossa oli vaan loputtomia keskusteluja, eikä siinä tapahtunut oikeastaan mitään. Yhtäkkiä muistin sen, että se olikin Eric Rohmerin leffa nimeltään Vihreä Säde. Joten, saapastelin lähimpään kirjastoon huomatakseni että heillä oli ainoastaan yksi Rohmer kokoelmassaan, eikä se ollut Vihreä Säde. Huomasin myös, että Rohmereita ei levittänyt yksikään suomalainen putiikki suomalaisilla teksteillä, joten käännyin aina luotettavan englantilaisen Artificial Eye-yhtiön puoleen ja tilasin Rohmerin kokoelman Neljän Vuodenajan Tarinat, vaikka olinkin hieman epävarma, että ymmärtäisin kaikki englanninnokset näistä loputtomista ranskalaisista keskusteluista. Mutta pelkoni oli turhaa, sillä nämä elokuvat (myös 8 DVD:n Eric Rohmer Collection englantilaiselta Arrow Filmsiltä) on helppo ymmärtää, myös meidän ei-englanninkielisten. Elokuvat ovat rentoja ja puheliaita ja mitään ei tapahdu, jälleen kerran, mikä on aikamoinen saavutus kun puhutaan kahdestatoista kokoillanelokuvasta. Jos olet kyllästynyt kaikkeen mukaraffiin draamaan isolla D:llä, niin käännypä näiden helppokulkuisten ranskalaisten klassikoiden puoleen, jotka esittelevät meille 80- ja 90-luvun nykyajan Ranskaa.

I have this really beautiful memory of seeing a French film of good mood and endless talking and nothing happening in it and this was maby say 1987. Suddenly now I realised it was an Eric Rohmer and his The Green Ray. So I walked straight to my nearest library to see that they had only ONE Rohmer in their collection and it wasn´t The Green Ray. There weren´t any of his films distributed by a Finnish distributor and with Finnish subtitles, so I turned to the ever reliable Artificial Eye in the UK and ordered Rohmer´s Tales of The Four Seasons, although I was unsure I could understand all the English subtitles of these endless conversations in his French speaking films. But my fear was a false alarm. These films (also the 8 DVD-packaged Eric Rohmer Collection from Arrow Films in the UK) are easy to understand, also for us not native English speakers. The films are relaxed and talkative and nothing happens really, which is quite of an achievement, when talking of 12 long features. If you are tired of all the bullshit-artificiallymade-drama with big D, then turn on to these easygoing French classics, that show us beautiful ordinary life in the 1980´and 1990´s contemporary France.

BOOKS Ernst Billgren: What Is Art? And 100 Other Very Important Questions

Fantastinen kirja, joka antaa meille kaikki mahdolliset kysymykset siitä, mitä taiteilija voi kohdata yrittäessään pärjätä niin paperimaailmassa kuin oikeassa taidemaailmassakin. Nämä hyvät neuvot ovat hauskoja, ammattimaisia ja ennen kaikkea hyvin totuudellisia näkemyksiä siitä, mitä kaikkia tosiasioita taiteilija joutuu kohtaamaan, ennemmin tai myöhemmin. Mutta Billgren on optimisti ja rohkaisee lukijaa etenemään taiteilijan uralla. Luettuasi tämän säästät itseäsi noin 20 vuotta pään seinään hakaamiselta ja sen sijaan voit keskittyä todelliseen tehtävään - eli nauttimaan siitä yhdestä ainoasta ässästä mitä hihassasi on, nimittäin totuudellisesta sydämestä ja sisäisestä maailmastasi.

A brilliant book, available also in original Swedish and translated Finnish, that gives us all the necessary questions an artist can face, when trying to survive in both the paper life and the real art world. This good advice is funny, professional and, most of all, a very truthful view about the facts an artist will encounter, sooner or later. But Billgren is positive and encourages the reader to go on in the professional artist life. When you read this, you will spare approximately 20 years of banging your head to the wall, and instead concentrate to the real task, that is - to enjoy the only ace you have in your pocket as an artist - your true heart and the inner world.

H E L M I K U U  /  F E B R U A R Y  2 0 1 1

ART Whitney Bedford in a Group show Live From L.A. - Paintings at Lelong Paris

Tässä on uusi hieno lahjakkuus maalauksen alueelta, johon törmäsin surffatessani linkit-osiossani. Tämä nainen todella osaa maalata, joten kannattaa pistää nimi muistiin. Olen varma, että törmäämme häneen vielä toisen, ja kolmannenkin kerran - tulevaisuudessa. Toivottavasti Lelongin ihmiset ottavat hänet eleganttien ja ammattimaisten siipiensä suojaan.

Here´s a new great talent in the painters´section, whom I accidentally noticed, when surfing in my links department. This woman truly can paint, so put the name behind your ears, I am sure we will encounter with her also a second time and a third time - in the future. Hopefully the Lelong people will take her under their elegant and professional wings.

MUSIC Buika: El Ultimo Trago (EMI Spain, 2010)

Meillä on Mariza, meillä on Cesaria Evora ja Pedro Almodovarin elokuvien kautta meillä on ollut Luz Casal. Mutta silti - radalla on vielä tilaa yhdelle upealle latinalaiselle naisartistille, Buikalle. Tämä levy on jo hänen viidentensä, joten hän ei varsinaisesti ole mikään uusi tulokas, mutta kun eräs ystäväni laittoi hänen promolevynsä käteeni, olin myyty. Kuunneltuasi Buikan kähisevää ääntä, voit vain todeta että häneen verrattuna Marianne Faithful on täysi sihteeri. Tsekkaa tämä. Kansitaide on myös oivaa.

We have Mariza, we have Cesaria Evora and through Pedro Almodovar´s films we´ve had Luz Casal. But still - there is room for another wonderful female latin artist, Buika. This record is already her 5th, so she ain´t an actual newcommer, but when a friend of mine put this promo piece into my hand, I fell in love. After hearing Buika´s hoarse voice, Marianne Faithful sounds like a secretary to her. Check this out. Also nice packet design.

FILM Jim Jarmusch: The Limits of Control

Tässä on elokuva, joka osoittaa kuinka uskomattoman julmaa taideteoksen vastaanotto voi olla. Jarmuschilla, mielestäni, on harvoin todellista sanottavaa, ja hän usein laskelmoi liikkeensä, työryhmänsä ja elokuvissa käytetyn musiikin suhteen, kyetäkseen olla täydellisen katu-uskottava arthousetykki. Eli - hän harvoin ottaa todellisia riskejä, ja akateeminen indieyleisö pitää tästä ja pitää suunsa kiinni. Mutta - odotapas kun nyt kyseessä on elokuva todella tärkeästä aiheesta ja Jarmusch todella panee itsensä likoon, katsojat ovat yhtäkkiä ärsyyntyneitä, jopa vihaisia!

Tätä elokuvaa on syytetty liian hitaaksi ja sarjaksi kauniita kuvia, jopa tekotaiteeksi. Joten se oli floppi, niin arvostelujen suhteen kuin kaupallisestikin - nyt kun Jarmusch todella otti riskin (ennen kaikkea taloudellisen). Ja mitäs meillä nyt sitten on pöydällä? Todellinen mestariteos ja yksi tärkeimmistä viime aikojen elokuvista, joka käsittelee hienosti olemassaolevaa aikaamme, nyt kun Stanley Kubrick ei enää ole elossa. Joten, kun paras kaverisi videovuokraamossa toteaa, että unohda toi paska se floppas, niin miksetpä hiipisi seuraavana päivänä takaisin vuokraamoon ja antaisi tälle hienolle elokuvalle toisen mahdollisuuden.

Now this film is a proof of how incredibly cruel the reception for an artwork can really be. Jarmusch, to my opinion, very often has not so much to say, but he carefully calculates his movements, cast and music in order to be the perfect mr. street credible arthouse gun, that is - he never seem to take real risks, and the academic independent audience likes him and keeps their mouth shut. But - wait when you now see a film of a very important issue and he really puts ALL his bullets into the fire, then people get bugged - even angry!

This film has been accused of being too slow and just full of nice pictures and even fart art. And so it was a flop, both critically and financially - now when Jarmusch really took a risk (most notably financial). And what do we have then on the table? A true masterpiece and one of the most important films about our time, now that Stanley Kubrick is not anymore among us. So when your best friend says in the videostore, that forget that lousy piece of shit it flopped, why don´t you sneak back to the same store next day and give this film a second try.

BOOKS Douglas Coupland: Player One (Heynemann, London 2010)

Douglas Couplandin uusi romaani on herkullinen resepti ja sekoitus nykyajan hahmoja selviytymisleirillä yhdellä aikamme klassisista näyttämöistä, lentokentän odotustilassa, vähän samaan tapaan kuin Jarmuschilla (nämä äijät mahtavat lentää tosi paljon!). Douglas on terävä nykyhetken analysoija, joskus jopa vähän liiankin hanakka näyttämään henkisiä lihaksiaan (kyllä hän ON lahjakas!) ja paketoimaan ajan ilmiöt ja suuret kysymykset nätisti pikku pakettiin. Mutta jos haluat tietää ja lukea siitä millainen TUNNELMA Pohjois-Amerikassa juuri nyt on, niin tästä kannattaa aloittaa. Tämä kirja on JÄRKEÄ alusta loppuun.

The new novel by Douglas Coupland is a delicious recipe and mixture of state-of-the-art characters in a survival camp at one of the most common playsites of this millenium - the airport lounge, actually a little same style than Jarmusch (these both guys must fly a lot!). Douglas is a very sharp investigator of the zeitgeist of each time, sometimes even too keen to show us his guts (he IS talented!) and wrap in a package the great questions of our time. But if you want to know the FEELINGS of the current North American athmosphere, then here´s a nice way to jump into it. This book is MIND from tip to toe.