Fan Visits on this website

Käyntejä kotisivuilla:63394 kpl

  

TIP OF THE MONTH CORNER

 

 

Tässä osiossa Tuukka arvioi ja suosittelee taiteilijakollegoiden teoksia kuukausittain.

In this section Tuukka surveys and recommends works of art by his fellow artists monthly.

(The English translations on this section are by the author)

 

J O U L U K U U  |  D E C E M B E R   2 0 1 3   

 

ART Andy Warhol: The American Indian Paintings and Drawings at Skarstedt Gallery in London

Nyt kun katsoo Andy Warholin tuotantoa, on mahdollista nähdä se todellinen substanssi, mikä hänen töissään on. Ihan puhtaasti teoksina, maalauksina - tai kuvina, jos niin haluaa hänen maalauksiaan luonnehtia. Henkilö ja henkilöön liittyvä kultti ei enää ole niin vahvasti läsnä, joten teokset ovat nyt niin puhtaina näkyvissä omina töinään, kun mitä ne nyt voivat tällaisen henkilön kohdalla olla.  

Niinpä on mukava katsella näitä intiaanimaalauksia, joissa mallina on USA:n 1970-luvun ainoa intiaanikuuluisuus, näyttelijä Russel Means. Suomessa aika harva tietää tästä kaverista mitään, mutta Andy Warholin kohdalla mallilla piti olla joku erikoisominaisuus, mielellään jo saavutettu kuuluisuus, jotta pääsi aiheeksi hänen maalauksiinsa.

Ja kun teoksia katsoo, voi vain todeta, että ne ovat fantastisen kuvataiteilijan tekemiä. Ensinnäkin niiden koko on riittävän suuri, jotta ne ottavat helposti haltuun minkä tahansa galleriatilan, tai ylipäätään minkään tilan, johon ne mahdollisesti ripustetaan. Ammattilainen ottaa tämän huomioon jo tekovaiheessa, ja Andy Warhol ei ollut poikkkeus. Hän myös teki vain kahta kokoa maalauksia ja ne ovat nähtävissä Skarstedtin näyttelyssä. Eli nyt, kun hänen teoksiaan viedään ja tuodaan täysin riippumatta hänen omasta tahdostaan tai näkemyksestään, ja ne ovat vain kauppatavaraa ja kuka tahansa pääsee ripustamaan niistä näyttelyn, ne toimivat silti takuuvarmasti tilassa kuin tilassa. Niin tässäkin.

Ja kun maalauksia katsoo, täytyy vain todeta että eleganttia on. Omat suosikkini ovat Maot kaikissa väreissään ja näissä intiaanimaalauksissa on päästy aika lähelle niitä. Warholin kohdallahan malli vaikuttaa aika paljon maalauksen tyyliin. Ja nämä maalaukset kumoavat sen väitteen, että Warhol oli 1970-luvulla enää itseään toistava reliikki. Jos tyylisi on yksi tietty tyyli, niin totta kai sinä teet sitä loppuun saakka. Warholin 70-luvun tuotantoa katsellessa näkee tietysti että välillä hänellä oli ideoista pulaa, mutta sitten kun sellainen löytyi, kuten näissä maalauksissa ja Maoissa, niin jälki oli yhtä tyrmäävää, kuin 60-luvun vahvimmissa töissäkin. 

Ja nyt - nyt me vain nautimme hänen töistään ja laajasta tuotannostaan, juuri niin kuin hän sen oli ajatellutkin. 

Andy Warhol Skarstedt Galleryssa

   

   

MUSIC Esa-Pekka Salonen: Piano Concerto | Helix | Dichotomie (Two piano pieces) | Yefim Bronfman, piano & LA Philharmonic (Deutsche Grammophon, 2008)

Esa-Pekka Salonen on jälleen ehtinyt säveltää musiikkia ja levyttää sitä maailman arvostetuimmalle klassisen musiikin merkille, Deutsche Grammophonille. Hienoa. Salosen sävelkynä on totisesti lähtenyt hyvään lentoon Los Angelesissa ja sävelkieli on saanut lisää melodisuutta Amerikan vuosien myötä. Tässä konttorissa sitä tervehditään rutikuivien modernistivuosien jälkeen ilolla. LA Variations avasi jo Salosen uuden "säveltäjyyden" ihan mukavasti. Sanon nyt tässä ihan mukavasti, vaikka klassinen maailma ylistikin teoksen ja sen levytyksen pilviin. Minusta materiaali oli ihan kiinnostavaa ja runsasta ja polveilevaa, mutta ei se nyt ihan vielä mestariteos ollut. Hyvä alku kuitenkin ja erittäin tervetullut avaus vähän melodisempaan suuntaan nykymusiikkipiireissä. 

Omissa levykokoelmissani on myös Salosen ensimmäinen Deutsche Grammophon-levytys Wing On Wing, joka sekin oli ihan kelpo musiikkia. Jopa niin, että siis ostin myös sen fyysisenä ja jatkoin säveltäjä-Salosen toimien seurailua toiveikkaana, että hänestä sukeutuisi laajenevan materiaalin myötä yksi aikamme keskeisistä uuden musiikin säveltäjistä Magnus Lindbergin rinnalle.

Ja nyt sitten tämä. (Huom! Saloselta on tullut myös tämän jälkeen uutta omaa musiikkia levytettynä!) Erityisesti odotin pianokonserton kuulemista, koska se on myös oma soittimeni ja siksi se kiinnostaa erityisesti. Aikaisempi instrumenttini oli käyrätorvi, joten sikäli meillä on jopa puoliyhteisiä latuja, että Salosen käyrätorviopettaja, kunnianarvoisa Holger Fransman, oli myös minun käyrätorviopettajani Timo Ronkaisen opettaja, ja Holger Fransman jaksoi aina tulla kevättutkintoihimme vanhemmaksi professorijäseneksi. Respect. Käyrätorvelle Salonen ei kuitenkaan ole vielä konserttoa kirjoittanut, kappaleita kylläkin, joten tyydyn mielihyvin pianokonserttoon.

Piano soi kauniisti ja musiikki on hyvin runsasta ja rönsyilevää ja sitä kuuntelee ihan mielellään. Hookkeja voisi kyllä olla enemmän, Salosen tuotannossa ylipäätään, mutta Yefim Bronfman saa kuitenkin paljon materiaalia esitettäväkseen ja suoriutuu varsin vaivattomasti arvatenkin vaativasta materiaalista.

Salonen on valinnut piano-osuuksien sävelkieleksi runsauden yksittäisten sävelten sijaan ja tavallaan se on aika omaperäistä pianokirjallisuudessa.  Konsertto vyöryy kuulijan yli massiivisena ja tulee mieleen, että tämähän on ehkä jopa enemmänkin orkesteriteos, kuin sooloinstrumentin konsertto, mutta sitten tulee jälleen suvantovaihe ja piano saa soida nautittavana yksittäisenä äänenä tilassa. 

Mukavaa jälleen päivittää E-P:n tämän hetkinen kunto. Ja kuten todettua, hän on julkaissut myös jo viulukonserton samaisella Deutsche Grammophon -merkillä. Tiedoksi niille, jotka haluavat edelleen ostaa fyysisen äänitteen ja palata ehkä siihen aina aika ajoin. 

Esa-Pekka Salosen kotisivut

   

 

FILM Paolo Sorrentino: Suuri kauneus, 2013

Hieno elokuva kaikesta ja ei mistään. Paolo Sorrentino säväytti minua ainakin jo edellisellä elokuvalllaan "There Must Be A Place", jossa Sean Penn esitti Robert Smith -tyyppistä hahmoa ja matkalaukkuili Samsonitella ympäri USA:ta.

Nyt Sorrentino on jäänyt kotiin ja tehnyt elokuvan roomalaisuudesta ja italialaisuudesta. Ja kukapa sellaisen osaisi paremmin tehdä, kuin italialainen ohjaaja, joka myös osaa kirjoittaa fantastisesti.

Sorrentino on kertonut tehneensä elokuvan kunnianosoituksena Federico Fellinille ja täytyy sanoa, että juuri ne kohtaukset, joissa ohjaaja esittelee fellinimäisiä friikkisirkushahmoja, ovat itse asiassa ainoita elokuvan heikkoja kohtauksia. Kaikki on liian lavastettua ja liian näyteltyä. Friikkejä ei voi tehdä, sellainen voi vain olla. Ja näyttelijät eivät oikein osaa sellaista tehdä. Siksi Fellini laittoikin aikoinaan ilmoituksen lehteen, jossa hän etsi oikeita friikki-ihmisiä ja siksi hänen friikkinsä toimivat.

Mutta muuten Suuri kauneus on hieno elokuva, joka aluksi vähän tökki minulle, jostain syystä. Mutta sitten kun materiaalia tulee lisää valkokankaalle, se on vain kerta kaikkiaan niin hyvää ja sitä on niin paljon, että aloin ostaa elokuvaa pikku hiljalleen.

Ja juuri materiaalin ja hahmojen laajuus ovat elokuvan vahva puoli. Sinänsä hahmot ovat juuri ne, joita voi olettaakin Italiassa olevan, kun kerrotaan Italiasta. Eli yllätyksiä ei juurikaan ole. Kliseillä mennään siis. Mutta ne hahmot, jotka elokuvaan on tehty, toimivat hyvin, sillä sellaisia italialaiset ja italialainen yhteiskunta on. Ja juuri siksi elokuva on ollut suosituin juuri Italiassa.

On harmi, että edes näin hyvät eurooppalaiset ja ei-englanninkieliset elokuvat eivät juuri leviä, tai jos leviävät, niin ne harvoin ovat niin mediaseksikkäitä, että ne saisivat paljon katsojia. Siksi katsomme hollywoodia, jota sitten kaikki "älykkäät" voivat kritisoida ja paheksua. Mutta kuitenkin heitä ei riittävästi mene katsomaan niitä "älykkäitä" ei-hollywood-elokuvia, joten turha napista, jos ei äänestä lompakollaan. Elokuvia tehdään, jos niitä mennään katsomaan. Piste.

Sorrentino on joka tapauksessa yksi eurooppalaisen elokuvan kiinnostavimmista tekijöistä ja mikä hienointa, hänellä ei ole sapluunaa, vaan hän tekee joka kerran hyvin erilaisen elokuvan hyvin erilaisesta aiheesta. Siksi tulossa on ensi viikolla uusi Alpeille sijoittuva tarina, joka esitellään Cannesin kilpailusarjassa. Onnea siis kisaan, sillä Sorrentino ei ole voittanut Cannesissa vielä kertaakaan. Suuresta kauneudesta sen sijaan tuli ulkomaisen eli siis ei-englanninkielisen elokuvan Oscar, joka oli oikeastaan paikallaan, sillä hän on kärsinyt USA:ssa huonosta tuurista elokuvien levityksen suhteen. Elokuvat eivät ole oikein lähteneet lentoon USA:ssa ja katsojaluvut ovat olleet vaatimattomat. Toisinkin voisi olla. Hän vain tarvitsisi yhden kunnon hitin.

Mutta siis. Suuri kauneus joka tapauksessa jatkoi jo "There Must Be Placen" aloittamaa vahvaa osaamista ja minä ainakin olen jäänyt kuulolle ja odotan mielenkiinnolla Sorrentinon seuraavaa elokuvaa. Tällaisia erittäin hyvin kirjoittavia ohjaajia ei ole Euroopassa liikaa. Ei edes koko maailmassa. Siksi Suuri kauneus on näkemisen arvoinen suoritus.

Suuri kauneus traileri

 

  

BOOKS Tri Eben Alexander: Totuus taivaasta (WSOY, 2014)

Tämä on ehkä maailman kiinnostavin kirja mielestäni. Mielipide on tietysti täysin henkilökohtainen, mutta tässä kirjassa neurokirurgian tohtori Eben Alexander kertoo, millaista on kuolemanjälkeinen elämä.

Voisiko mikään kiinnostaa ihmistä enemmän? Jo pelkästään sen vuoksi, kuinka paljon kuolemaan ja kuolemanjälkeiseen elämään on maailmassa ladattu jo tällä puolella elämää. Ja millaista vallankäyttöä se on mahdollistanut vuosituhansien saatossa. Mutta nyt siitä on kutakuinkin niin vedenpitävä todiste, kuin mitä asiasta ylipäätään voi ihmiselle olla. Eli toisen ihmisen, tiedemiehen, selväjärkinen kertomus ja kuvailu, millaista on olla kuollut.

Tri Eben Alexander hoiti neurokirurgina vuosikymmeniä potilaita, jotka olivat koomassa tai aivokuolleita, eli riippuivat elämän ja kuoleman rajamailla. Hänellä ja hänen kollegoillaan oli ensiluokkainen mahdollisuus tarkkailla ihmistä siinä vaiheessa, kun hän on irtautumassa tästä todellisuudesta. Heillä oli keskenään mahdollisuus myös kollegoiden kesken keskustella tästä hyvinkin laajasti. Kaikki hänen kollegansa eivät olleet jumalalliseen uskovia eli asia joutui hyvinkin kriittisen tarkastelun kohteeksi. Alexander itsekin kuului skeptikoihin ja oli sitä mieltä, että kun ihminen kuolee, se on sitten siinä. Sillä näin hän näki potilaissaan kliinisesti tapahtuvan.

Kunnes. Hän sairastui itse aivokalvontulehdukseen, joka myös kirjan loppuliitteessä lääketieteellisesti todistetaan, ja joutui koomaan kuudeksi viikoksi. Sinä aikana hän sai kokea kuoleman rajamailla roikkumisen, nähdä lähimmäisensä valvomassa kehonsa ympärillä sairaalassa ja - kokea myös kuolemanjälkeisen elämän. Johon kuului: tapaaminen Jeesuksen kanssa, tapaaminen hänen edesmenneen veljensä kanssa sekä huippukiinnostavimpana kaikista: tapaaminen Jumalan kanssa. Joka oli siis entiteetti, olento, ei pelkkä abstrakti energia.

Voiko kirja enää tämän mielenkiintoisammaksi muuttua? Voi. Alexander myös kertoi matalista taajuuksista, siitä kuuluisasta Helvetistä, jos niin haluaa sitä kutsua, mutta myös siitä, kuinka vapauttavaa on poukkoilla hyvin korkeilla eri taajuuksilla, johon ihmisellä on mahdollisuus, sitten kun hän on irtautunut kehostaan. Eli Taivaassakin on todella mielenkiintoista kuoleman jälkeen. 

En paljasta enempää kirjan sisällöstä, sillä tässä oli jo paljon, mutta sen sanoma on todella vapauttava. Eli ei ole mitään järkeä huolehtia kuolemasta tai kuolemanjälkeisestä elämästä, vaan ottaa vain rennosti ja nauttia täällä olosta, nyt kun täällä saa vielä olla. Ja irtautua sitten myöhemmin korkeampiin sfääreihin nauttimaan hienoista näkymistä.

Suosittelen tätä kirjaa todella lämpimästi sekä skeptikoille että ennen kaikkea uskoville, pieneksi selvitykseksi siitä, mikä on kenties pelkkää myyttiä ja mikä voi olla ihan puhdasta faktaa.   

Tri Eben Alexander luennoi aiheesta USA:ssa

 

 

M A R R A S K U U  |  N O V E M B E R   2 0 1 3 

    

ART Christopher Wool at Guggenheim, New York

Christopher Wool on työskennellyt oikeastaan koko ikansä kysellen kysymystä: Mitä on kuva? Ja mitä on maalaus? Hän on kysyessään tätä vienyt kuvan semiotiikan aika pitkälle ja siksi hänen maalauksensa ovat pitkälti kysymyksiä ja kokeiluja teemalla: Mitä kuvaan kuuluu ja mitä siihen voi kuulua? 

Hän on maalannut maalauksia, joissa on pelkästään tekstiä, ymmärrettävinä ja vähemmän ymmärrettävinä konstellaatioina, musta-valkoisina, puhtaasti graafisina maalauksina. Hän on myös kokeillut näiden maalausten toimivuutta julkisessa, värillisessä tilassa kaupunkien billboardeina. Sen jälkeen hän palasi takaisin maalauksen orgaaniseen jälkeen, pyyhkien kuitenkin maalaamansa pois ja jättämällä nämä peruutukset näkyviin kerroksellisuutena, säilyttäen edelleen lähes värittömyyden. Näin hän näytti myös, miten kaunis väri esimerkiksi harmaa on. Hänen maalauksissaan on myös koko ajan näkynyt urbaanin kaupungin katukulttuurin jäljet. New Yorkissa asuvana se on tietenkin on ollut myös hyvin luonnollista. Graffitit ovat siirtyneet maalauksiin mukaan, eivät kuitenkaan ihan sellaisenaan, vaan taidemaalarin ja nykytaiteilijan tutkivan katseen alla ja kautta.   

Guggenheim on nyt omistanut New Yorkin rotundamuseon Woolin tuotannolle ja julkaissut näyttelystä myös koko uran kattavan katalogin. Ja -  kuten aina Guggenheimilla - niin nytkin tiukkaa esteettistä linjaa noudattavat tekijät saavat palkintonsa puritaanisesta elämäntyöstään. Aikoinaan Ellsworth Kellyn retrospektiivi oli huikaiseva, kun museon koko spiraalimainen näyttelytila esitteli kerros toisensa jälkeen Kellyn minimalistisia, yksinkertaisia kuvioita. Niitä loputtomia versioita tavallaan samasta aiheesta - näyttäen näin yhdellä kerralla koko vuosikymmenten aikana pidetyn linjan. Niin nytkin.

Woolin työt ovat todella tiukkoja - niukkoja viittauksia ja kyseenalaistuksia täynnä - eivät kuitenkaan minimalismia, vaan 1980- ja 1990-lukua. Miksei 2000-lukuakin. Siksi on todella nautinnollista nähdä hänen hiekkalaatikkonsa kaikki sovellukset ja variaatiot samassa paketissa, ripoteltuina Guggenheimin eleganttiin tilaan. Todellinen maalauksen ja graafisen suunnittelun opiskelijan unelmanäyttely.

Christopher Wool at Guggenheim,  New York       Christopher Woolin kotisivut

  

  

MUSIC Motörhead: Aftershock (2013) ja Dokumentti: Lemmy - Live Fast Die Old (2010)   

Motörhead, tuo heavy- ja metallimusiikin esi-isä, on tarjoillut laatutavaraansa säännöllisesti jo vuodesta 1975. Uskomatonta. Ja totta! Lemmy - kaikkien rokkikukkojen roolimalli, on kavunnut jo lähes 40 vuotta lavalle laittamaan namikat kaakkoon ja soittamaan TODELLA LUJAA bassoa kuin sähkökitaraa, omintakeisella tyylillään ja laulamaan lyömättömällä laulusoundillaan. Tältä pitää oikeasti vaarallisen rokin kuulostaakin. Ja sitä se tekee.

Lemmy on myös elänyt jo 40 vuotta rocklegendan elämää, ja paitsi soittanut tuhansia keikkoja, muistanut myös joka päivä juoda pullollisen Jack Danielsia ja sen jälkeen nautiskella vielä vahvemmista toistaiseksi laittomista tuotteista. Hän on siis täydellinen luonnon vastine, sillä normaalisti hänen pitäisi olla jo kuollut. Mutta jos on syntynyt maailman keskisormeksi, niin silloin elää, vaikka monet eivät sitä soisikaan ja Lemmy onkin pitänyt oman tiukan linjansa kiitettävästi tanassa. Elävänä nähtävyytenä eläminen on myös aika puisevaa elämää ja sellaiset henkilöt, myös Lemmy, ovat kohtalonsa ja elämäntapansa hyväksyneet ja siihen alistuneet. Mitä suurempi tähti, sen nöyrempi asenne, ja kuten Bob Dylanille riittää takahuoneessa tuoli ja ikkuna, jos mahdollista, niin Lemmykin on ihan tyytyväinen pieneen koppiasuntoonsa Los Angelesissa. Siellä hän saa pidettyä laajan veitsikokoelmansa järjestyksessä seinällä, asunto on edullinen ja sieltä on lyhyt matka kantabaariin pelaamaan jackpotia. Tunneiksi ja tunneiksi kerrallaan. Postilaatikollakaan kukaan naapureista ei tunnista tätä legendaa, joka uskollisesti joka vuosi vetää pientä Samsoniteä perässään ja istuutuu sitten limusiiniin ja lähtee kiertueelle. Niin ensi vuonnakin, kun Motörhead rantautuu jälleen Suomenkin kamaralle. 

Tämä kaikki tulee esille Lemmystä vastikään tehdyssä mainiossa dokumentissa ja hän jos kuka on elämäkertansa ansainnut. Onko rockmaailmassa ketään myyttisempää hahmoa, jota kunnioittavat kaikki ketkä mitään ovat koskaan olleetkaan? Niinpä dokumenttikin on täynnä metallicoja ja davegrohleja kuolaamassa Lemmyn lahkeeseen ja ei siinä mitään. Mestarilla on aina aikaa muille, koska hän on varsin mukava jätkä. Jos laulaa kusipäistä suurella volyymillä, olisi aika latteaa olla itse sellainen.

Motörheadin uutusalbumi Aftershock on levy täynnä kunnon laatumättöä ja vanhan liiton sääntöjen mukaan sieltä on turha etsiskellä täyteraitoja. Ammattirappari duunaa joka tiilen paikalleen ja niinpä Aftershock on täynnä mitä mainioimpia ralleja ja yhtye kuulostaa samaan aikaan ajattomalta ja jotenkin tuoreelta. Yksinkertaista ja toimivaa!

Motörhead ei legendaarisesta statuksestaan huolimatta ole kuitenkaan mikään miljoonamyyjä, ja hyvistä levyistä huolimatta, bändin on ollut pakkokin kiertää jyristelemässä sen uskollisia faneja, jotka mieluummin kuolevat, kuin jättävät jokavuotisen Motörhead-palveluksen väliin. Eli - maaliskuussa 2014 tärähtää Hartwall Areenalla ja uskon että niin kauan kuin fanit tarvitsevat Lemmynsä, hän todella pysyy elossa ja keikkakuntoisena, ihan vain vittuillakseen - joillekin. Ihailtavaa omistautumista elämäntehtävälleen.

Aftershock Spotifyissa     Lemmy-dokumentin traileri

 

  

FILM Noah Baumbach: Frances Ha (2012)

Frances Ha on näppärä arthouse-elokuva, joka aloitti voittokulkunsa mistäpä muualta kuin Sundance-elokuvafestivaaleilta Utahin Park Cityssä. Baumbach oli tehnyt jo kolme elokuvaa ennen Frances Ha:ta, mutta tässä elokuvassa yhdessä uuden naisystävänsä Greta Gerwigin kanssa hän löysi sellaisen reseptin, joka toimi hyvin ja jolla irtosi levityssopimus Pohjois-Amerikkaan. Ja kuten usein, jos homma toimii USA:n arthouse-yleisölle, sitä kokeillaan myös Euroopassa. Aina se ei toimi - esimerkkeinä vaikkapa aivan loistavat Rodrigo Garcia ja Rebecca Miller, joiden elokuvat eivät ole saaneet ansaitsemaansa huomiota USA:n ulkopuolella. Eikä paljon USA:ssakaan. Ja nyt puhun esimerkiksi Garciasta, joka sentään loi ja ohjasi TV-sarjan Terapiassa, jonka tuntevat varmasti kaikki. Hitin saaminen, pienenkin, on siis aikamoista onnenkauppaa, jossa hyvä ja laadukas elokuva on vasta lähtökohta ja alku. Tarvitaan onnea ja jotain sellaista, joka osuu ajan hermoon. Mitä se sitten lieneekään.

Frances Ha on ehkä sellainen elokuva. Mukava inhimillinen tarina naisesta, jolla ei mene putkeen, vaan asiat sakkaavat ja elämä ei ole kontrollissa. Se vain ajautuu eteenpäin. Ehkäpä monet katsojat samastuivat juuri siihen, nykyisen pätkätyötodellisuuden osallisina. Varsinkin uskoisin, että arthouse-yleisössä lienee enemmistö näitä. Siitä ehkä Frances Ha:n suosio. Ja näin Baumbach sai nimeä ja siis - mahdollisuuden työskennellä eli tehdä uuden elokuvan, joka on pipelinessa tulossa.

Tietysti nyt puhumme aika maltillisista luvuista, mitä tulee France Ha:n katsojalukuihin. N. 7M dollaria kokonaistuottona maailmanlaajuisesti tarkoittaa ehkä noin 700.000 katsojaa, jos ajatellaan leffalipun hinnaksi kymppi. Ei siis puhuta mistään miljoonayleisöstä, tuskin edes omat pois tuovasta tuotannosta. Sen verran paljon teatterien omistajat ja levittäjät plus mainosbudjetti vievät pois independent-tuottajan osuudesta. Nykyisin vain noin 25% tuotosta jää itse elokuvan tuottajalle, jos kyseessä on itsenäinen tuottaja. Studioiden ulkopuolelta siis. Tämä on raadollista todellisuutta ja minusta se kannattaa mainita, jotta ihmiset tajuaisivat, kuinka huippuriskaabelia toimintaa elokuvien tuottaminen on. Pientenkin. Oli Hollywoodissa tai ei. Siis - myös Hollywoodissa.

Ja elokuvamailmassa kaikki rakastavat elokuvaa. Viimeiseen asti. Myös Hollywoodin ylimmällä studio-oksalla. Siksi siellä tehdään blockbustereita, jotta voidaan antaa rahaa myös pieniin tai vaikeisiin tuotantoihin. Aivan kuten jokaisessa suomalaisessa kaupunginteatterissa. Musikaalit mahdollistavat uuden kotimaisen draaman. Siksi minä en ainakaan viitsi syljeskellä Catsejä ja Oopperan kummituksia sekä niiiden tekijöitä että niiden yleisöä. Kaikki eivät saa elokuvasäätiöden tukea maailmassa ja siksi esimerkiksi juuri USA:ssa työtä tekevillä on ainakin minun todella syvä kunnioitukseni. On todella vaativaa yrittää luoda omaa ääntä ja kokeillakin, kun niskassa ovat täydet kapitalistiset paineet. Ja ilahduttavan moni onnistuu silti tekemään hyvän, jopa käänteentekevän, elokuvan. Noah Baumbach onnistui tässä Frances Ha:n kanssa ja tekee todennäköisesti seuraavaksikin hyvän ja laadukkaan teoksen. Riittääkö se taloudellisesti niin että hän saa tehdä sitä seuraavankin ja kehittää osaamistaan ja uraansa kokonaisvaltaisena tuotantona? Se ei enää sitten ole hänen kädessään, vaan meidän katsojien. Eli kyllä - menen katsomaan hänen seuraavankin elokuvansa ja seuraavankin. Vaikka ne eivät olisikaan hittejä. Vaikka ne olisivat huonojakin. Näin mahdollistan tekijälle mahdollisuuden tehdä työtä, joka on muissa töissä ihan oikeutetusti vaadittava normi. Miksi se on elokuvassa niin harvinaista?

Frances Ha Traileri  

  

   

BOOKS Rochus Misch: Jag var Hitlers livvakt (Natur & Kultur, Stockholm, 2010) 

Jos kirjoja mietitään, niin minulle tulee kaikista maailman kirjojen aiheista mieleen ne kaksi ääripäätä: Eli Taivas ja Helvetti. Ja koska on kivempi lopettaa Taivaseen, niin siitä myöhemmin ja nyt käsittelyyn se Helvetti. Sikäli kuin sellaista on. Ja mitä minä olen kuullut, niin on. Joten pikkuisen kiinnosti, kun näin dokumentin jossa kirjan kirjoittaja, saksalainen Rochus Misch, kertoi vaiheistaan Hitlerin henkivartijana. Ja - koska hän ei ollut natsipuolueen jäsen, vaan niin sanotusti suoritti vain asevelvollisuuttaan, niin oli todellakin mielenkiintoista lukea hänen todistajanlausuntonsa tapahtuneista. 

Hän nimittäin, toisin kuin monet muut jotka muuta väittävät, todellakin oli paikalla Hitlerin henkivartijana, lähes koko toisen maailmansodan ajan vuodesta 1940 aina siihen kuuluisaan vapunaattoon vuonna 1945, jolloin Hitler ja Eva Braun tekivät itsemurhan. Ja koska Rochus Misch ei ollut sekaantunut natsivyyhteen, hän sai olla paikalla vartioimassa vielä senkin jälkeen, kunnes hänet vangittiin ja vietiin Venäjän pahamaineisille vankileireille yhdeksäksi vuodeksi. 

Mutta. Rochus Misch ei ole tässä tärkeä, muuta kuin todistajana. Sen hän itsekin, ihan hyvällä itse- ja omallatunnolla tuo esille. Ja koska hän oli toiseksi viimeinen, joka siitä bunkkerista koskaan lopulta lähti, hän todellakin oli historiallinen henkilö, ihan siinä missä esimiehensäkin. 

Kirja on huippumielenkiintoinen, sillä kukapa ei olisi halunnut olla paikalla, ilman riskejä, seuraamassa tätä maailman ehkä toiseksi kuuluisinta murhenäytelmää. Lukija saa koko ajan tietoa ja tunnelmakuvauksia, mitä suurin piirtein tapahtui, ketkä olivat paikalla ja mikä oli poljento Kolmannen valtakunnan kanslerin välittömässä läheisyydessä. Ja kuten aina, myrskyn silmässä, niin Hitlerinkin ympäristö oli oikeastaan yllättävän rauhallinen. Teetä juotiin, vieraita vastaanotettiin, illallistettiin ja katseltiin amerikkalaisia elokuvia ja sen jälkeen seurusteltiin pitkälle aamuyöhön. Ja siinä välissä aina pidettiin parin tunnin sulkeisia ja kyykytettiin maailmaa ja tuhottiin juutalaisia ja kaikkia mahdollisia joita nyt pystyi mistään syyttämään.

Mutta Hitlerin lähipiirissä tämä ei näykynyt millään lailla, ennen kuin vasta neuvostojoukkojen saapuessa kuuluisan Berliinin bunkkerin suuaukolle. Ja siksi Rochus Mischillä, joka oli vähän hölmö ja lojaali kuin mikä, haluten vain tehdä työnsä ja asevelvollisuutensa kunnolla, ei ollut mitään käsitystä, millainen hävitys maailmalla oli menossa. Onko tämä totta vai tarua, sillä ei nyt ole enää väliä. Pääasia, että hän kertoi oman tarinansa, niin kuin hän sen näki. Ja koska hän ei ollut natsi, hän itse asiassa näki asiat aika lailla niin kuin ne nyt voi nähdä ihminen, joka seisoo oviaukossa tekemättä mitään ja kuulee ja näkee aika paljon. 

Kaikkea hän ei kuitenkaan kuullut. Suurin osa niistä oli sotakokouksia, joihin ei edes henkivartijoilla ollut asiaa. Siksipä hänelle Hitler oli vain pomo - chef, kuten he - henkivartijat ja muu henkilöstö häntä kutsuivat. Jonkunhan täytyy pestä vessat ja tehdä ruokaa ja siivota ja - koemaistaa ne ruuat, etteivät ne ole myrkytettyjä. Ja kyllähän häntä, Mischiä siis, kiinnosti tapahtumat, mutta hän myös ymmärsi olla tunkematta nenäänsä asioihin ja olla nuuskimatta. Ja hän selvisi 96-vuotiaaksi. Eli vanhimmaksi kaikista, jotka natsihallinnossa työskentelivät. Eli joskus kannattaa "mind your own business" ja tässä tapauksessa se todellakin oli järkevää.

Mutta. Saamme kuulla ja tavallaan nähdä, millainen on Eva Braun ja hänen emännöimänsä tunnelma alppihuvila Berghofissa, jossa ohitse menee välillä Göring, välillä Goebbels ja mitä niitä kaikkia olikaan. Misch käy lävitse kaikki keskeiset tapahtumat, miten se näyttäytyi Hitlerin arjessa ja rutiineissa sekä lähipiirissä. Kärpäsenä katossa on todellakin tämän kirjan osalla paikallaan pitävä ilmaus, ja tapahtumia seuraa henkeä pidätellen ja välillä itseä nipistäen, että todellakin tämä kaveri oli siellä ja nämä kaikki asiat oikeasti tapahtuivat.  

Mutta Untergang-elokuvasta tuttua huutamista ja rähjäämistä ei koskaan tullut, joten se oli Saksan hollywood-kanta. Sen Misch tuo voimakkaasti esille. Sen sijaan Hitler oli, loppuun saakka, varsin rauhallinen, erittäin lojaali ja toisten etuja huomioiva. Ei siis mikään kitisijä ja huomionkipeä nulikka, vaan sotajohtaja, joka tajusi jokaisen saksalaishengen arvon, jonka hän joutui retkestään pulittamaan. Muutenkin tässä oikeassa tarinassa ihmiset ovat ihmisiä, vaikka sitä voi olla vaikea uskoa. He nauravat, he pelkäävät, he kohtelevat toisiaan arvokkaasti ja tukien. He ovat aika normaali työyhteisö, jolla on supertärkeä pomo, joka kuitenkin haluaa tiettyä rentoutta. Ja - tämän todistaa mielestäni se, miten löysästi Hitleriä itse asiassa suojeltiin. Misch sanoo, että käytännössä kuka tahansa olisi voinut lähes kävellä Hitlerin asuntoon Berliinin valtionkansliaan ennen vuoden 1944 pommiattentaattia. Niin suojeltu hän oli. 

Toinen asia on tietysti sitten Hitlerin pääkoppa. Että kuinka se kesti koko sotakoneiston käskemisen ja ennen kaikkea jatkuvan attentaattiuhkan ja mahdollisuuden, että hänen lähimmät ystävänsä pettävät hänet ja tappavat hänet. Se todella syö miestä! Mutta hän tiesi sen ja suhtautui siihen viileän rauhallisesti. Ainakin ulkoisesti. You Tubessa olevassa brittidokumentissa sen sijaan tuodaan esille Hitlerin lääkäri ja tämän asiakirjat, joissa selviää, kuinka mies herätettiin henkiin joka aamu ja tainnutettiin taas illalla tai oikeammin aamuyöllä huumepistoksin vuosien ajan. Aika tavallinen tarina huippukuuluisuudesta, Elviksestä ja Marilynistä Michael Jacksoniin. Sama cocktail kaikilla. Paitsi että Hitlerillä oli miljoonien armeija komennossa ja maailma käytännössä käsissään. 

Eli kuka komensi ja ketä? Hmm. Hitler oli selvästi kuitenkin johtaja, ennen kaikkea moraalisesti, joukkueelleen, jos tällaisessa yhteydessä voi näin absurdia sanaa käyttää. Eli hän ei juonut, kun muut joivat, hän ei polttanut, kun muut polttivat. Hän otti rauhallisesti, kun muut eivät ottaneet ja hän jäi bunkkeriin saappaat jotenkin jalassa ja lopulta tanassa, kun muut lähtivät laivasta. Onko tämä glorifiointia? Toivottavasti ei. Vaan enemmänkin yritys tajuta, että hekin olivat niin sanotusti tavallisia ihmisiä. Ja ihmisiä ei voi komentaa, vaan heitä täytyy tukea ja palvella. Ja hyvä johtaja tietää sen. Muuten ei tule mitään.

Hitlerin osasi myös tämän. Tukemisen ja ymmärtämisen. Hän ei huutanut. Toisin kuin väitetään. Mutta hänen ongelmansa oli alun perin väärä agenda. Sillä joka miekkaan tarttuu, se siihen myös hukkuu. Ja siihen ei todellakaan auta rautaa rajalle. Puolustukseen kyllä. Niinpä siitä voi ottaa jotain opiksi. Ja sen takia Rochus Mischkin teki elämäntehtävänsä. Eli palveli ensin maailman kuuluisimman sotajohtajan palveluksessa ja kertoi sen sisäpiirin tarinan kirjoihin ja kansiin. Jotta jälkipolville jää konkreettinen todiste siitä, mitä tapahtui ja mistä kaikki ehkä johtui. Ja - jotta se ei enää ikinä tapahtuisi uudelleen.  

Rochus Mischin tarina You Tubessa

    

  

   

L O K A K U U  |  O C T O B E R  2 0 1 3 

     

ART Rosemarie Trockel at Barbara Gladstone, New  York

 
Rosemarie Trockel on terävän ja feministisen nykytaiteen johtotähti ja hänen villaneule- ja keittolevytyönsä ovat oikeastaan jo ikonisia töitä maailman taiteen näyttämöllä. Yli 30 vuotta hän on tehnyt pääosin käsitteellisiä teoksia vaihdellen tekniikkaa aina tarpeen mukaan. Loistava materiaalitaju yhdistettynä tarkkoihin eksistentiaalisiin havaintoihin on ollut hänen tavaramerkkinsä ja tekniikan monipuolisuudesta johtuen on aina ollut kiinnostavaa mennä katsomaan, mitä hän on jälleen saanut aikaiseksi. Niin nytkin.
  
Trockel on tällä kertaa palannut tunnettujen villakankangastöiden pariin ja ripustanut Barbara Gladstonen New Yorkin tilaan "tauluja", ei siis maalauksia, joissa on abstrakteja, varsin kauniita, viivasommitelmia. Alhaalla ovat värit, yläosastossa on sitten vain tummaa ja mustaa. Ollaan siis abstraktin expressionismin syntylähteillä, kirjaimellisesti. Toisaalta taulut on ripustettu vanhan ajan salonkityyliin moneen eri kerrokseen.
 
Trockelin kyseessä ollessa herää heti kysymys, että mitä tämä kaikki oikein tarkoittaa. Työt eivät siis missään tapauksessa ole pelkkiä esteettisesti kauniita värisommitelmia. Toki omasta mielestäni se riittäisi jo sinällään, sillä villan käyttäminen maalin sijasta on jo kannanotto ja materiaalilla on kaunis väripinta. Mutta. Kuten sanottu, Trockel on sen kaliiberin tekijä, että todennäköisesti hän on tosiaan viitannut taiteen historiallisuuteen ja muotokuvan ja maalauksen pitkään perinteeseen, niin aiheiden kuin teosten näyttämisenkin suhteen. Miehiset mustat, Ad Reinhardt -osastoa ovat tosiaan ylhäällä, mutta ab ex-miehet tekivät myös värejä ja niitä ennen kaikkea. Mies-nais-asetelmaa niiden suhteen ei voi siis löytää.
   
Riittävätkö pelkät kauniit värit? Ja olivatko abstraktin ekspressionismi-suuntauksen työt sittenkin "vain" kauniita värejä. Nyt kun Rothkoja, Pollockeja, Motherwelleja ja Franciseja tarkastelee aikalaishöyryjen laskeuduttua. Ainakin ne myyvät, ja juuri koska ne ovat tavattoman kauniita ja näyttävät sellaisilta paikassa kuin paikassa. Siksi hinnat - alkaen 20M. Eli rahallisessa arvostuksessa ne ovat vain kasvattaneet kunnioitustaan.  
   
Trockel on laittanut omat villamaalauksensa lasien taakse, turvaan. Tai siististi, pois häiritsemästä. On vaikea hahmottaa, onko tämä nyt sitten joku tärkeä naiskannanotto miehiseen machovirtaukseen, mitä ab ex aikoinaan oli. Vai onko se vain saksalaista täsmällisyyttä, kirurgista tarkkuutta, jota Trockelilta on aina nähty, oikeastaan koko uran ajan. 
 
New Yorkissa nämä saavat tosiaan vähän eri näkökulman, kuin Lontoossa, jossa samat työt olivat esillä aiemmin tänä syksynä. Sitäkin aikaisemman Whitechapelin hieman epämääräisen näyttelyn jälkeen tämä on jälleen pinnalta selkeää, mutta jättää miettimään, tekijän tietäen, että kaikki ei tosiaankaan ole sitä miltä aluksi näyttää.
 

Rosemarie Trockel Barbara Gladstonella New Yorkissa

 

     

MUSIC Avicii: True (Avicii Music, 2013)

 
Tanssimusiikissa viime vuosi oli ylivoimaisesti Swedish House Mafian juhlaa. Vihdoinkin ruotsalaiset ovat vaihtaneet rockin takaisin leipälajiinsa tanssimusiikkiin ja luojan kiitos tyylikkäämmin tuloksin kuin 1990-luvulla. Tukholmasta pukkaa jatkuvalla syötöllä maailmanluokan dj-taitureita ja Swedish House on jo käsite musiikin historiassa. Kesällä ranskalainen Daft Punk varasti valtikan vähäksi aikaa antamalla isän kädestä koko elektronisen musiikin kommuunille, joka ei ole enää ihan pieni kerho. A-listan nimet keikkailevat lähes pelkästään stadioneilla ja massiivisissa kesätapahtumissa kuten Belgian ja USA:n Tomorrowlandissa, jossa on koolla lajin parhaimmisto vuosittain. Yleisöä on n. 200.000. Puhutaan siis jo tämän ajan Woodstockista. Ja joka vuosi.
 
Kovassa nosteessa ollut nuori tukholmalainen Avicii palautti maailman takaisin ruotsalaiskomentoon julkaisemalla uhkarohkean countryvaikutteisen singlen "Wake Me Up". Miamissa tanssikansalla meni Red Bullit rinnuksille ja he suorastaan raivostuivat Aviciille. Kuinka hän kehtaa tuoda punaniska-countria lähellekään elektronista musiikkia! Mutta Avicii ei perääntynyt. Ei oikeastaan voinut, sillä kovalevyllä odotti kokonainen albumi lähes pelkkää countrypoljentoa nimellä "True". Hän kertoi halunneensa toteuttaa unelmansa ja pyytää kaikkia suosikkiartistejaan niin tanssi- kuin rockpuoleltakin mukaan. Olla vain totta itselleen ja välittää piutpaut ihan järjettömistä paineista ja jatkuvista neuvoista ulkopuolelta.
 
Ja useimmiten hittejä syntyy, kun luottaa omaan perstuntumaan. Vaikka se tuntuu järjellä ajatellen ihan järjettömältä. Daft Punk teki sen kesällä "Get Luckylla" ja Avicii veti nyt housut nilkkoihin "Wake Me Upilla". Kun kansa sai vähän totutella uuteen soundiin, kappale alkoi yhtäkkiä soida joka puolella. Tietysti Aviciin nimi takasi radiosoiton jo sinällään, mutta tämä olisi voitu mapittaa sinne jonnekin Ö:hön tyylitajuttomuuden mestarisuorituksena. Ei. Kappale on mahtava, suorastaan loistava ja mitä parasta soundtrackia nykyajan off-laskijoille, kiipeilijöille, kajakisteille, laskuvarjohyppääjille ja ylipäätään kaikille oman tiensä kulkijoille. Niitä on koko ajan enenevä joukko ja Avicii on heidän lipunkantanjansa tänä vuonna. Siitä valtava suosio.
 
True ei kuitenkaan ollut pelkkä yhden hitin kierros, vaan heti ensikuuntelulla oli selvää, että tässä on mainstream-popin vuoden albumi. Jopa ehkä merkittävämpi kuin Daft Punkin aikaisemmin kesällä julkaisema klassikko, sillä Avicii esittelee kokonaan uuden soundin. Countryhousen. Ja skimbauskausi on vasta tulollaan. Ei siis ole vaikea arvata mitkä rallit raikaavat hiihtolatojen after ski- karkeloissa St. Antonissa, Saalbachissa ja Verbierissä tänä talvena. True on täynnä loistavia hittejä ja niitä onkin tullut jo kolme ulos ja lisää tulee, varmasti. Levystä kuulee, että valittu linja toimii ja kaikkea on jaksettu tehdä ja työstää ajan kanssa. Muovia ei ole, vaikka voisi olla Aviciin aikaisemman soundin nojalla. 
   
Mukana on kauniita naisvokaaleja, jopa Adelen haastava Audra Mae "Addicted To You"-raidalla. Miesvokaaleissa pääosassa ovat rockpuolen kukot ja poljento on tasaista jytkettä ja sävellykset erittäin sielukkaita. Kyllä osuu takakylän poikiin ja tyttöihin Montanan aroilla ja saksalaisella huoltoaseman kassalla. "Eine Packung Lucky Strike und Ein Red Bull. Was machst Du am Abend? Tanzen? Jawohl!"
  
Popkansa vain kasvaa kasvamistaan ja nyt meitä on jo varmaan ainakin 6 miljardia 7:stä. Eli kaikki alle 60-vuotiaat, vähintään. Ja bailaaminen on kohtuullisen immateriaalista taloudellista toimintaa, joka tuottaa onnellisuutta ja yhdessä onnistumisen kokemuksia miljoonille. Kestävän kehityksen toimintaa siis sanan varsinaisessa merkityksessä. Tämä on paljon merkittävämpää historiaa, kuin mikään poliittinen vallankumous tai muu tyhmä idea. Ja tämä toimii. Kukaan ei tanssi kohteliaisuudesta ja useimmat tuntevat itsensä onnelliseksi sitä tehdessään. Very safe sex!
 

Aviciin True Spotifyissa

    

 

FILM Steven Soderbergh: Magic Mike, 2012
 
Steven Soderbergh sitten otti ja jätti elokuvanteon. Sinänsä rohkea veto, todeta oma leipääntymisensä. Kuten hän sanoi, että siinä vaiheessa kun pitäisi lähteä katsastamaan kuvauspaikkoja ja jalka ei meinaa enää millään nousta pakettiautoon, on syytä antaa nuorempien ja innokkaampien tehdä se. Tästä lähtien Soderbergh aikoo keskittyä kuvataiteeseen, ilmeisesti maalaamiseen. Jäämme odottamaan.
 
Soderberghin ura on kokonaisuudessaan häikäisevä. Hän on alusta lähtien tehnyt oikeastaan mitä on halunnut. Ensimmäisten keikkatöiden eli musiikkidokumenttien jälkeen debyyttielokuva "Sex, Lies and Videotape" tehtiin pienellä budjetilla, tuoreilla näyttelijäkasvoilla ja harvinaisen kypsällä otteella nuoreksi ohjaajaksi. Tuloksena Cannesin Kultainen Palmu ja palkinto parhaasta miespääosasta. Ensi yrittämällä siis. Se antoi jo esimakua, että millä tasolla tämä kaveri operoi. Elokuva on vieläkin mahtava ja klassikko ja avasi Soderberghille Hollywoodin ovet vetäen mukanaan kokonaisen leegion indieohjaajia.
  
Sitten alkoivat vaikeudet. Hän ohjasi seuraavaksi "Kafka"-nimisen elokuvan Euroopassa ja muutti näin kaikkien odotukset uudesta pienten elokuvien tekijästä kameleontiksi, joka vaihtoi elokuvaa ja tyyliä kuin paitaa. Elokuvat eivät menestyneet taloudellisesti vaikka olivatkin yllätyksellisyydessään kiinnostavia. Hollywoodissa tämä ei ole hyvä asia. Tuottajat alkoivat hermostua ja vierastaa uusia hankkeita ja Soderberghin oli vaikeampi ja vaikeampi saada tuotantoja läpi.
 
Lopulta, ensimmäinen Jennifer Lopezin ja George Clooneyn kanssa tehty "tähtielokuva" onnistui taloudellisesti ja Soderberghin jo käytännössä loppunut ura sai jatkoa. Onneksi sai. Clooney lyöttäytyi yhtiökumppaniksi ja Hollywoodissa A-listan näyttelijästä on todella paljon apua, kun kulisseissa väännetään.
 
Edelleen, taiteellisesti ja sisällöllisesti Soderbegh teki arvaamattomia ja yllättäviä ratkaisuja, joista toiset onnistuivat, toiset eivät. Kaikeksi onneksi onnistumisia tuli kuitenkin riittävästi. "Traffic" tyhjensi Oscar-pöydän, samoin teki "Erin Brokovich". "Oceans Eleven" -elokuvasta tuli varma kassamagneetti ja Soderbergh piti hauskaa A-listalaisen näyttelijäjoukon kanssa kaikkiaan kolmen elokuvaosan verran. Ne rauhoittivat tuottajia ja jälleen hän sai tehdä niinkin outoja yrityksiä, kuin Tarkovskin Solariksen uuden version.
  
Viime vuosina hänen tahtinsa on ollut hengästyttävä ja elokuvia on tullut usein jopa kaksi vuodessa. Tämä on välillä muodostunut ongelmalliseksi niiden huomioarvon suhteen ja esimerkiksi "Magic Mike", josta kohta enemmän, jäi ainakin minulla jo täysin jalkoihin. On tässä muutakin tekemistä, kuin laukata koko ajan leffateatterissa katsomassa jokainen uusi tulokas. Niin arvatenkin myös monilla muilla.
 
Loppu on sitten ollut yhtä triumfia. Soderbergh ohjasi ensin "Haywiren" ja "Contagionin", kävi välillä verryttelemässä Second Unit Directorina "Nälkäpelissä", kuvasi kahdessa kuukaudessa "Magic Miken" ja teki viimeisenä työnään Liberace-elokuva "Behind The Candelabran", jota oli valmisteltu yli 12 vuotta. Ja vaikka se meni USA:ssa suoraan televisioon, niin silti sen ensi-ilta viime keväänä Cannesin kilpailusarjassa oli Soderberghin uskomattomalle uralle arvoisensa päätös. Kultaista Palmua ei tällä kertaa tullut, mutta arvostusta ja yleisöä sitäkin enemmän. Nyt sitten odotellaan, onko lopettamispäätös vain taktinen veto saada vähän hengähdysrauhaa, vai haluaako Soderbergh nauttia yksintekemisen riemusta, valtavien elokuvatuotantojen vastapainoksi.
 
"Magic Mike" on täysivallaton komedia miesstrippariporukasta Floridan Tampassa ja perustuu pääosanäyttelija Channing Tatumin
nuoruuden kokemuksiin. Idea on hyvä ja juuri sopivan kaupallinen ja tarjoaa hienot mahdollisuudet revitellä showbusiness-tyyliin strippikohtausten merkeissä. Onnistuneesta koreografiasta vastaa Alison Faulk. Soderbergh on itse kuvannut ja leikannut elokuvan, ohjaamisen lisäksi, niinkuin hän on tehnyt jo ainakin seitsemän viimeisen elokuvansa yhteydessä. Hollywoodissa lopputeksteissä ei kuitenkaan ole voinut käyttää mainintaa: edited, cinematographed and directed by SS, vaan Soderbergh on käyttänyt leikkajana äitinsä tyttönimeä Mary Ann Bernard ja kuvaajana toista keksittyä nimeä Peter Andrews.
 
Näyttelijäntyö on vakuuttavaa ja vanha sanonta että ohjaus on katsetta, pätee tässäkin elokuvassa täydellisesti. Ei tarvita puhuttua dialogia silloin kun katseet riittävät. Elokuva tehtiin pienellä 7 miljoonan budjetilla ja se on ollut kaupallinen jättimenestys. Hyvä! Katsomossa on ollut 70 prosenttisesti nuoria naisia ja loput homomiehiä. Da. Elokuvasta puuhataan Broadway-versiota ja voin kuvitella sen onnistuvan varsin hyvin, koska tarinassa on niin paljon shownumeroita. 
 
Kaiken kaikkiaan hieno työ ja vakuuttavaa ammattijälkeä. Myös taidetta. Kulttuuri-ihmisten ja konservatiivisten elokuvakriitikoiden mielestä tämä on varmaankin "vain" hyvä kaupallinen elokuva. Minusta tässä on onnistuttu kaikessa: käsikirjoituksesta näyttelijävalintoihin, mainittuihin tanssinumeroihin ja siis kuvaukseen sekä vauhdikkaaseen leikkaukseen. Kokeilkaa tehdä itse perässä. Suosittelen.
 

Magic Mike Trailer

   

   

BOOKS Stefan Moster: Nelikätisen soiton mahdottomuus (Siltala, 2012)

    

Stefan Moster on saksalainen kirjailija, joka asuu Espoossa suomalaisen vaimonsa kanssa. Hän on kääntänyt suuren osan suomalaisesta nykykirjallisuudesta saksaksi, mutta onneksi hänellä on viime vuosina ollut myös aikaa kirjoittaa omaa proosaansa. Nelikätisen soiton mahdottomuus ilmestyi saksaksi jo vuonna 2009, mutta suomenkielistä, kirjailijan vaimon Helen Mosterin kääntämää versiota, saimme odottaa vuoteen 2012, jolloin Siltala julkaisi sen täällä. 
 
Ja kannatti odottaa. Huolimatta siitä, että olen asunut ja opiskellut sekä Itävallassa että Saksassa, seuraan hyvin vähän, mitä Saksassa tai saksalaisessa kirjallisuudessa tapahtuu. Siksi oli erittäin mukavaa lukea Mosterin kirjaa, jonka luen kyllä täysin saksalaiseksi hengentuotteeksi huolimatta siitä, että kirjailija asuu tätä nykyä Suomessa. 
 
Nelikätisen soiton mahdottomuus kuvaa kahden henkilön, vanhemman Itä-Saksassa eläneen naispsykologin ja nuoren pianistinuorukaisen matkailua maailmanympärimatkalla, meidän ruotsinlaivojamme kovasti muistuttavalla aluksella. Maisemat ja satamakaupungit vaihtuvat. Ollaan jossain Etelä-Amerikan kupeessa. On myrskyisää, kansa voi huonosti, saksalaiset turistit siis, ja he kaipaavat rauhoittavaa pianomusiikkia illallisen painikkeeksi. Kahden päähenkilön kautta Moster lähestyy sekä pianomusiikkia että itä-saksalaisuuden menneisyyttä. Saksalaisessa kulttuurissa molemmat ovat ohittamattomia, keskeisiä asioita viime vuosisadalta ja asiaan hieman paneutuneena, mielestäni Moster tuo molemmat teemat hienosti esille ja iholle.
 
Musiikki soi kirjan lehdillä ja ihailtavaa on Mosterin keskivertokirjailijaa selvästi parempi pianonsoiton ja pianokirjallisuuden tuntemus. Eli siis - miten teoksia oikeasti soitetaan, millaisia sormituksia ne vaativat, miten kappaleet tulevat eloon soittajan kosketuksen kautta. Tällaista ei voi tietää, ellei ole itse soittanut pianoa tai sitten haastatellut pianisteja ja tehnyt taustatyönsä todella perusteellisesti. Siksi romaanissa on koko ajan pianomusiikki läsnä, vaikka henkilöt eivät sitä soittaisikaan. Musiikki tuo myös saksalaisen nykykulttuurin hienosti esille ja tulee helposti tunnelma Die Zeitin pelkkää tekstiä sisältävistä sivuista, Wilhem Kempfin Deutsche Grammophonille levyttämistä levyistä, Angela Merkelistä mutta myös Helmut Kohlista ja Hans- Dietrich Genscheristä uutisissa ja sitten - tietysti toisesta romaanin pääteemasta - Itä-Saksasta. Siitä kuuluisasta DDR:stä, josta suomalaisilla on aika vähän käytännön kokemusta, otaksuisin. Lähinnähän me katselimme sitä televisiosta, DDR:n naisurheilijoita joilla oli miesten kainalokarvat ja hauis ja jotka päätyivät meillä lähinnä sketsien kestoaiheiksi. Mutta se läpeensä kiero vakoilija- ja ilmiantokulttuuri oli DDR:läisille koko ajan täyttä todellisuutta ja meni niin heidän DNA:hansa, että romaanissa kaikilla se on vieläkin järjestelmässä päällä. Enempi vähempi, vaikka kyseistä valtiota ei ole enää ollut olemassa 25:een vuoteen.
 
Ihminen on rotta, eikä unohda mitään, mikä sille on kerran opetettu kovimman kautta. Siksi voi toivoa, että DDR:ää ei keksitä ihan heti uudelleen. Niin kauan kuin nämä ihmiset ja tämä ikäpolvi on olemassa ja sitä estämässä. Mutta kuinka on joskus tulevaisuudessa? Riittääkö se, että Saksan aika rujosta menneisyydestä luetaan ja paasataan historian tunneilla? Saksalaiset tuntevat edelleen olonsa syyllisiksi, molemmin puolin entistä rajaa, vaikka todellisuudessa he ovat tällä hetkellä eturivissä tekemässä vihreää vallankumousta, joka ehkä pelastaa maailman ekokatastrofilta. Ja he tekevät sen nimenomaan siksi, että heillä on tämä huono omatunto ja he haluavat hyvittää tekonsa ja osoittaa olevansa ihan luotettavia ja mukavia ihmisiä. Kuten ovatkin. 
  
Joten. Meille ei-saksalaisille Mosterin romaani on eräänlainen antroposofinen tutkimusmatka saksalaiseen mielenmaisemaan ja todella hyvä sellainen. Saksalaisille taas tämä romaani on vähän enemmän. Se antaa eväitä katsoa peiliin pienen ajallisen välimatkan päässä: Etelä-Amerikan vesillä, turistisella risteilyllä, kaukana arkitodellisuudesta, kahdenkymmenen vuoden jälkeen. Ja uskon, että romaani toimii varmasti myös katarttisena puhdistavana kokemuksena todeta menneet ja päästä sitten eteenpäin sellaiseen suuntaan, jossa saksalainen kansakunta voisi vihdoinkin hengähtää hieman ja todeta, että: "Hei, me ollaan ihan okei" myös keskenämme.  

 

  

 

S Y Y S K U U  |  S E P T E M B E R  2 0 1 3

   

ART Marianna Uutinen at Galerie Forsblom 

 
Marianna Uutinen uudistuu omassa pikku hiekkalaatikossaan jälleen mukavasti. Forsblomin pienellä puolella on hänen uusia maalauksiaan ja on mukavaa katsoa, kuinka terävää jälkeä Berliinissä oleskelu on tehnyt Uutisen taiteelle. Värit ovat kuvattavissa parhaiten englanninkielisellä sanalla stark. Eli jotain voimakkaan ja terävän yhdistelmää. Maalauksien poimuinen peitto yhtenä massana on Uutisen oma keksintö ja sellaisenaan meriitti maalauksen historiassa, jossa kehyksiin on tehty jo aika paljon keksintöjä ja siksi uusia on enää todella vaikea tehdä. Sama juttu kolmen minuutin ja kolmen soinnun popkappaleessa tai puolentoista tunnin elokuvassa. Silti joku sen aina tekee. Eli laittaa ne samat kolme sointua jotenkin taas uuteen asentoon ja tekee täysin uniikin uuden teoksen. Siksi se on aina tapaus. Jopa kokonainen ura.
 
Uutisen tapauksessa hänen muotonsa ei ole enää uutinen (heh!), ja jotenkin se näkyy koko massassa rentoutena. Että ei tarvitse enää spennata sitä, onko tämä merkittävää ja mitä tästä sanotaan. Enemmänkin se on että tällainen minä olen ja nautin tästä omastani ja varioin sitä loppuun saakka. Ja kuten sanottu, nämä uudet variaatiot jostain syystä toimivat ainakin minulle. Ne olivat mustavalkoisuudessaan ja sitten sekaan heitettyjen värien ominaisuudessa urbaaneja ja sopivan aggressiivisiakin, mutta eivät kuitenkaan katsojaa kohtaan. Uutisen ei enää tarvitse hakea huomiota aggressiivisesti tai aggressiivisuudesta, vaan hän uskaltaa todeta että A) hän on ennen kaikkea urbaani taiteilija ja popsukupolven kasvatti ja B) nämä värit nyt vain stemmaavat ja näyttävät sopivan huolimattomilta ja kuitenkin erittäin tehokkailta piiskaisuilta kontrasteissaan. Aivan kuten urbaanissa kaupungissa pitääkin olla. Style is the name of the game ja ne, joilla sitä tyylitajua on, osaavat tarjoilla juttunsa juuri niin, ettei ole tyrkky, ja että tunnustelee sisintään julkisesti, ja kaikki sitten katsovat. Kuitenkin. Sitä kutsutaan showbusinekseksi ja kuvataiteesssakin näin on, vaikka harva sitä kehtaa julkisesti myöntää. Kuvataide antaa kuitenkin enemmän mahdollisuuksia olla julkisesti myös introvertti, koska tekijänä et juuri näe yleiösäsi ja sen reaktioita heti suoraan. Se on parhaimmillaan todella antoisaa, verrattuna esittäville taiteilijoille, jotka joutuvat tekemään joskus turhan paljon ulospäin ja ovat aplodien tai buuaamisen armoilla, kun nimenomaan sellaisenaan totuudellisena oleminen on paras tapa koskettaa myös katsojaa. Että maalarina on ihan kivaa! Hyvä show Marianna! Kiitos!

Marianna Uutinen Galerie Forsblomilla

 

  

MUSIC Tuomas Kaila: The Stevedor (Texicalli  Records 2010/2013)

 
Erinomainen albumi nuorelta suomalaiselta singer-songwriterilta. Tämä levy ilmestyi jo 2010, mutta se tuli Spotify-levitykseen vasta äskettäin ja ansaitsee siksi tulla mainituksi uudestaan. Kannattaa todella antaa Kailan työn vaikuttaa. Sävellykset ovat hienoja ja monipuolisia ja Elton Johnit, Beatlesit ja Billy Joelit on kuunneltu ja jotain niistä opittu ja viety sitten omaa ilmaisua siitä eteenpäin. Näinhän nykyajassa toimitaan ja viittaan edelliseen Marianna Uutisen näyttelyyn. Eli alalla, jossa kaikki on tehty, on vaikea enää löytää omaa lähestymiskulmaa. Mutta koska olemme jokainen uniikkeja, sellainen kuitenkin on aina olemassa. Se, riittääkö se pop-universumissa, on sitten toinen juttu. 
  
Kaila suorituu omasta vuorostaan mestarillisesti. Jos tämä albumi olisi ollut Warnerin tai Sonyn UK:n levityksessä Lontoossa tai vielä parempaa USA:ssa, Kaila voisi keikkailla tällä hetkellä Lontoon Royal Albert Hallissa tai Carnegie Hallissa New Yorkissa. Materiaali on täysin kansainvälisellä tasolla. Juttu ei siis ole musiikissa, vaan siinä, että on oltava elämässä ja toiminnallaan Lontoon ja New Yorkin sirkuslevelillä eli toimintafrekvenssillä ja se on kova frekvenssi. Ja kilpailu kovenee ja 15 minuutin kuuluisuus on kutistunut 15 sekunniksi. Sinkkuja, levyjä, videoita ja artisteja ja laadukkaita sellaisia tulee joka tuutista ja ikkunoista ja ovista. Kuten Tuomas Kaila. Ja siksi tällainen todella laadukas tavarakin saa vain pienen hetken huomion. Ja se on todella sääli. Onneksi tämä on kuitenkin julkaistu edes CD:llä, niin että kun Spotify ja iTunes on kadonnut 10 vuoden päästä bittiavaruuteen noin miljoona tämän ajan artistia ja albumia mukanaan, joku Tuomas Kailan ystävistä tai faneista nostaa tämän levyn arvoiseensa arvostukseen. Jollakin tekniikalla. Sinne Elton Johnin ja Billy Joelin parhaimmiston rinnalle. 

Tuomas Kailan The Stevedor Spotifyissa

 

  

FILM Gilles Bourdos: Renoir (2012)

 
Gilles Bourdosin isä-Renoirista ja poika-Renoirista tekemä elokuva on juuri sellainen kuin mitä taide-elokuvalta odotetaankin. Eli se ei nyrjäytä meitä sijoiltaan tai haasta meitä todella miettimään maailmankuvaamme, vaan vie meidät turvallisesti johonkin toiseen - yleensä menneeseen maailmaan, jota on helppo katsoa taaksepäin ja mielellään etäisyydellä, kiitos. Eli se kertoo mielestäni, että se mitä me - taideyleisö - pidämme kultturellina ja "älykkäänä", jopa kulttuurina (aika julkeaa siis!), on todellisuudessa aika p*rseestä ja tooooosi turvallista ja varmaksi pureksittua. Ja usein - hyvin kaunista. Siksi minusta se on kuitenkin kaikesta huolimatta aina tekemisen väärti, kun joku viitsii oikeasti paneutua ja tehdä elokuvan, jossa estetiikka eli kuvaus, kuvauspaikat, värit, puvustus, lavastus ja tunnelma ovat paitsi epookkia, myös kaunista ja estetiikka pitää kutinsa loppuun saakka. 
 
Bourdosin ja kuvaaja Mark Lee Bing Pinin, joka säväytti jo Norwegian Woodin jatkuvasti liikkuvilla kuvilla, yhteistyö onkin mallikappale taide-elokuvasta, josta kukaan ei voi sanoa mitään pahaa. Se ei jää mitenkään historiaan, mutta on äärimmäisen luonnonkaunis ja siksi ihan vain kaunista katsella kaksi tuntia. Uppoutua tuohon Cagnes-Sur-Merin maisemaan Etelä-Ranskassa, kuulla kaskaiden laulu, joen veden solina, tuntea jotenkin se lämpö ja kylpeä mukana väreissä ja tunnelmissa, jotka ohjaaja ja koko kuvausryhmä sekä näyttelijät ovat kovalla työllään eteemme luoneet. Ei näitä liikaa tehdä ja siksi on ihan mukavaa, että elokuva on saanut riittävästi katsojia vakuuttamaan eurooppalaisen elokuvantekemisen järkevyydestä. Kaikki eivät ole auteureita, almodovareita ja greenawayitä, mutta pystyvät kuitenkin saman tason suorituksiin. Ja luojan kiitos niistä kammottavista takavuosien eurotuotannoista, joissa oli näyttelijöitä ja tapahtumapaikkoja kaikista 15:sta rahoittajamaasta ja jotka eivät kertoneet kenellekään mitään, koskaan, on päästy eroon. 
 
Se, kuka kertoo hauskasti tai omalla näkemyksellä nykyajan Euroopasta, josta on tulossa myös kulttuurillisesti Amerikka kakkonen eli kaikki puhuvat englantia ja juuret ovat kroatialais-jamaikalais-puolalaiset ja räppiä ja konsolipeliä pukkaa, tulee olemaan tulevaisuuden kunkku. Taidestatuksella tai ilman. Hän on tuleva Renoir. Mutta se vaatii kovaa pokkaa sanoa eurooppalaisille elokuvapäättäjille, että nyt on nyt ja tällaista tämä nyt on. Ilman turvaetäisyyttä. Antakaa rahat. Jäämme odottelemaan, kauanko siihen menee.
 
 
 
   
   
BOOKS Anu Silfverberg: Äitikortti (Teos 2013)
  
Mies ei voi koskaan, mitenkään, tietää miltä tuntuu olla nainen ja miltä tuntuu saada lapsi sekä olla äiti. Ja täytyy sanoa, että isänä, kaiken sivusta nähneenä, kiitän luojaani siitä että saan olla mies. Kokemukseni elämästä tulevat olemaan rajallisemmat, yksisuuntaisemmat ja kenties tyhmemmätkin, mutta silti. Mieluummin mies kuin nainen. Siksi kiinnosti kovasti lukea Anu Silfverbergin teos Äitikortti, jossa hän tuo aika todentuntuisesti esille sen uskomattoman Jaakobin painin, jota nainen joutuu käymään, oikeastaan läpi elämänsä, liittyen niinkin luonnolliseen asiaan, kuin ihmisenä lisääntymseen. Tämä oli minulle, tyhmänä miehenä, yllätys. 
  
Ja yllätys oli myös se, että aika suuri osa näistä paineista tulee, yllätys yllätys ei miesten taholta, vaan naisten itsensä. On toki totta, että kirjan ensimmäinen osuus, joka käsittelee naisen kehoa julkisen vallankäytön temppelinä ja kohteena, menee aika paljon miesten piikkiin. Silfverberg tuo esille omat tuntemuksensa siitä, kuinka nuorena naisena hänen kehonsa on paitsi katseen kohde, myös ehkäisypillereiden armoilla oleva lääketeollisuuden taistelukenttä. Muoti- ja mainosteollisuuden osuuden naisten kehojen muokkaajana, nimenomaan naisten päiden sisällä, me kaikki tiedämme jo entuudestaan. On siis tosi vaikeaa olla nuoren naisen kehossa nykyajassamme. Teit niin tai näin, niin joudut aina todistelemaan ja perustelemaan, miksi syöt tai et syö, mitä pidät päälläsi, suostutko ajelemaan karvasi vai et ja - oletko ajatellut koskaan ryhtyä äidiksi ja jos, niin milloin?
  
Seuraava osa kirjasta menee sitten tosiaan naisten piikkiin, kun sitä lasta aletaan haluta. Silfverberg tuo esille sen, että valinta naisen päässä on nimenomaan kollektiivinen, ei mikään biologinen kello, kuten aina on toitotettu ja joka miehillekin on syötetty. Sillä miehet eivät tunnetusti halua lasta, ainakaan ihan heti. Lapsi on 99 prosenttisesti naisten oma projekti. Kaikki jotka muuta väittävät valehtelevat. Ja onneksi Silfverberg kertoo sen myös kirjassaan, naisena ja rehellisesti, niin minä en saa niin paljon tappouhkauksia, kun sen nyt tässä kerron edelleen. Miehillä ei ole biologista, ei myöskään miestenvälistä sosiaalista kelloa, jossa ruvettaisiin kyselemään, että no - jokos sinä kohta halajat isäksi? Ei. Mutta naisilla on, ja Silfverberg, joka itse tuli äidiksi vasta nykyaikaisella lähemmäs neljänkymmenen iällä, sanoo, että tosiaan se lapsen haluaminen lähtee siitä, että kun kaikilla kavereilla on jo, niin kyllä se laittaa miettimään. Että kyllä tai ei.
  
No. Se lapsi sitten tehdään tai ei tehdä, ja Silfverberg yhdessä miehensä kanssa, päätti haluta lasta. Kuinkas sitten kävikään, se selviää kirjasta, joten lukekaa itse. Minulle kirjan ehkä tärkein anti liittyy siihen, että kaikki mitä elämässämme juuri nyt näyttää tapahtuvan ja tapahtuukin, tuntuu hirveän merkitykselliseltä ja ainutlaatuiselta, koska se tapahtuu juuri minulle. Että kuinka juuri nämä asiat ja tapahtumat, jotka ovat pyörineet päässäni, alkavat ympäröidä elämääni juuri nyt. Että tämä on johdatusta ja näin pitikin tapahtua. Ja sitten se yleistetään universaaliksi asiaksi. Tämä osoittaa kuinka itsekeskeisiä me itse asiassa olemme. Jokainen on kiinnostunut lopulta vain itsestään ja kuulemaan oman äänensä. Ja - me emme muutu. Emme edes kovin paljon vanhemmaksi tultuamme. Laitamme asiat eri tärkeysjärjestykseen kyllä - kahdeksikymmeneksi vuodeksi, mutta sitten tulee viidenkympin kriisi tai jotain ja äkkiä olemme taas 22 ja sama meno jatkuu loppuun saakka. Jos ette usko edellistä yleistyksen teoriaa, niin nythän minä  juuri yleistin täysin oman henkilökohtaisen kokemukseni ja juuri tässä ajassa tekemäni teorian muka yleiseksi. Eli näin se käy. Pelottavan pateettista eikö totta.  
 
 
 
 
 

E L O K U U  |  A U G U S T  2 0 1 3   

  

ART Suomi Art 2013 at Kiasma, Helsinki & Galerie Anhava, Helsinki

No niin. Venetsian biennaali on taas saatu auki ja kohta pakettiinkin ja Suomea edusti Pohjoismaisessa paviljongissa Terike Haapoja ja pienessä Suomen paviljongissa Antti Laitinen, joka esitteli suurin piirtein saman konseptin Anhavan kauden avausnäyttelyssä Sanomatalossa. Ja hyvältä näytti. Kun näin Laitisen haastattelun TV-Uutisissa keväällä, missä hän esitteli projektiaan, se oli minusta ihan kohtuukiinnostava versio aina samasta teemasta suomalaiselta taiteilijalta kansainvälisellä kentällä eli metsästä. Mietin vain silloin, että Suomen paviljonki on niin pieni, että hänen ideansa ei ehkä pääse oikeuksiinsa, kun olosuhteet Venetsiassa ovat kuitenkin sellaiset, että ihmiset vaeltavat aika levottomasti kojusta toiseen ja jos asiaa ei ole havainnollistettu erittäin konkreettisesti ja se on vähän teoreettinen, niin bye bye. Keskivertokävijä ei kyllä vaivaudu paneutumaan enempää kuin 30 sekuntia asiaan, jos hookki ei pelaa. Olen sen testannut käytännössä, sekä Biennaalin taiteilijana että kävijänä seuratessani omaa käyttäytymistäni katsellessani teoksia Giardinissa ja valtavassa Arsenalessa, joka on kyllä aivan liian laaja.

En ole nähnyt Laitisen kontribuutiota Venetsiassa, mutta Anhvalla homma toimii ihan oivallisesti ja mukana on monia erillisinäkin teoksina varsin onnistuneita töitä. Laitinen käyttää valokuvaa, videota ja installaatiota varsin vaivattomasti ja luojan kiitos myös teknisesti korkeatasoisesti, niin että tulee tunne: tämän voisin haluta kotiinkin tai sinne ja sinne. Se kertoo minulle aina siitä, että on onnistuttu tekemään sellainen työ ja teos, jota ei ehkä itse olisi pystynyt tekemään tai ainakaan keksimään. Toimii siis.

Kiasmassa on sitten kaksi jo kanonisoitua, mutta modernia Suomi-kuvakulmaa eli Jouko "Jönssi" Lehtolan retrospektiivi, jossa on sekä hänen legendaarisia "Finlandia"-sarjan kuvia, että myöhempää "Huumekuolemapaikat" ja "Viileä Espoo" -osastoa. Finlandia-kuvat ovat mukava jatko metsä ja nyky-Suomi-teemaan, jonka Laitinen Anhavalla avaa. Muuten näyttely on aika suppea, tai minä ainakin olisin toivonut laajempaa ja vähän ilmavammin ripustettua kokonaisuutta, nyt kun Kiasma osti Joukolta vielä hänen eläessään merkittävän sarjan teoksia ja antoi oman näyttelyn, ensimmäisen Kiasmassa, tälle valokuvauksemme ja Helsinki-skenen kaluston peruspilarille. Mutta hyvä näin. Lehtolan Säätiö on saatu jalkeille ja tästä lähtien he vievät Jönssin ilosanomaa eteenpäin, toivottavasti kansainvälisille vesille, sillä Jönssi oli varsin kosmopoliittinen henkilö, kuten monet tietävät.  

Kiasman seuraavassa kerroksessa on Eija-Liisa Ahtilan merkittävimmät teokset, koottuna Moderna Museetin toimesta yhteistyössä Kiasman kanssa ja hyvältä näyttää sekin. Kiinnostavaa on se, että vihdoinkin videotekniikka alkaa olla ihan arkkitehtuuriseltakin kannalta sen verran sofistikoitunutta, että teokset ovat riittävän elegantteja teknis-visuaalisesti ja ne on helppo vastaanottaa. Asia joka varsin usein ei toteudu videotaiteen kohdalla ja siksi varsinkin pitkät teokset jäävät usein museoiden hämäriin ja turhan vähille katsojille. Nytkin osa teoksista on tosi pitkiä, mutta koska kahdessa kerroksessa on keskeinen osa Ahtilan uran teoksista, saadaan niiden ympärille luotua kiireetön tunnelma. Näin katsoja malttaa asettua alas ja keskittyä todella katsomaan ja vastaanottamaan teokset sellaisena, kuten ne on tarkoitettukin. Eli siis kehollisina kolmiulotteisina installaatioina, jossa teosten dramaturgia palvelee juuri tätä jaetun screenin tekniikkaa. Mukavaa ja toimivinta minulle oli nähdä tämä uusi "suuri kuusi lappeellaan" ja nykyaikaisen videotekniikan eli siistien screeninvälien ja riittävän suurien ja värikylläisten kuvaruutujen välittämänä. Huojuen tuulessa. Paloiteltuna ja siksi juuri sopivan dekonstruoituna. Tavallaan eijaliisamaisena. Ja siis jälleen yksi versio suomalaisesta metsäteemasta. Ikuisuuskysymyksestä ja ikuisuusasiasta. Onneksi. Kiitos näistä. 

Antti Laitinen Galerie Anhavalla  Antti Laitinen at Venice Biennale  

Jouko Lehtolan ja Eija-Liisa Ahtilan retrospektiivit Kiasmassa     Jouko Lehtolan Säätiön sivut

 

  

MUSIC Tricky:False Idols (2013)

Tricky is back! Seurasin Trickyä Maxinquayesta Angels With Dirty Facesiin ja sitten se jäi siihen. Kuuntelin uskollisesti levykaupassa senkin jälkeiset uutuudet, mutta jotenkin häneltä katosi se intensiteetti ja yksinkertaisten pikkuriffien ja mystisen urbaanin tunnelman yhdistelmä, mitä hänen musiikkinsa aina parhaimmillaan on. Ja kun huomasin että nyt on tullut uusi kiekko, 16 uutta laulua sitten vuoden 2010 Mixed Race-albumin, kuuntelin ja pidin. Jälleen purevaa pikkukikkaa toisensa perään ja valloittavia hämäriä tunnelmia koko rahan edestä. Olin jo aiemmin kaivanut naftaliinista Massive Attackin kolme ensimmäistä klassikkoalbumia ja todennut että ne kyllä kestävät aikaa todella hyvin. Hiljaa ja hitaasti tehty kestää myös pitkään. Joten otto oli parhaimmillaan ja siksi kuuntelin ja kuuntelin uudestaan ja annoin Trickyn hypnoottisen musiikin vaikuttaa luureissa illalla ja mennä sinne sielun syvyyksiin, josta ne hänen tapauksessaan kumpuavatkin. Trickylandiin. False Idols on varsin onnistunut pitkä ja ehyt kokonaisteos ja siksi sitä ei voi liikaa suositella niille, jotka joskus ovat pitäneet trip hopista. Ja koska kuuntelin uutuuden Spotifysta, oli tietysti mukava katsastaa herra Thawsin edellisetkin tekeleet ja sekä Mixed Race että vuoden 2008 Knowle West Boy osoittautuivat varsin mukavaksi jatkoksi tälle reunionille. Knowlella on aivan loistava versio Kylie Minoguen Slowsta, onnistuneesta popkipaleesta, ja Tricky itse asiassa näyttää kuinka seksikkäästi ja hämärästi se voidaan oikeasti tulkita. Cooool. Hooooot. Heiiiizzzzz. Tricky jatkaa siis yksinäistä taivaltaan kadun varjoisalla puolella ja jotenkin hän on perinyt Jean-Michel Basquiat´n roolin taidemaailman "Afrotukkaisena pikkuviikarina" ja sopivasti nyrjähtäneenä ja ennalta-arvaamattomana häiriötekijänä. Onneksi hän on ylittänyt sen legendaarisen 27 vuoden rajapyykin, niin että uutta marttyyria on turha odotella. Tricky on selviytynyt Bristolin slummeista ilman äitiä ja isää ja on käsittääkseni kohtuuonnellinen isä, vaikka tuskin se ihan perinteisin pullantuoksuinen perheenpää. Dark is a beautiful colour.

Tricky Spotifyissa

  

   

FILM Julie Delpy Career Celebration!  

On aika antaa vähän krediittiä. Julie Delpy on osoittautunut vuosien varrella varsinaiseksi elokuvan monitoimikoneeksi, joka paitsi näyttelee varsin ketterästi ja monipuolisesti, myös ohjaa, käsikirjoittaa, tuottaa, leikkaa, säveltää, laulaa ja työllistää, sekä itsensä että äitinsä ja isänsä ja joukon elokuvan huippuammattilaisia. Good going, Girl! Haluan sanoa tyttö, vaikka hän on jo elokuvan 43-vuotias grand not old lady, sillä hänen tyttömäinen olemuksensa ja satumainen kauneutensa sekä terävä älykkyytensä on ilostuttanut elokuvissa kävijöitä jo yli 25 vuoden ajan. Ei siis mikään päiväperho.

Muistan kun Krzyzstof Kiéslowski esitelmöi Suomen Elokuvasäätiössä Kolmesta Väristä joskus 1990-luvulla ja Valkoisesta puhuttaessa hän muisti mainita, että Julie Delpy oli aina jetlagissä. Ei siis myöhässä, koska hän on pro, vaan jetlagissä, koska hän asui jo silloin Los Angelesissä, toisin kuin kaikki muut eurotähdet ja loi sinnikkäästi uraa Hollywoodissa, ja musikaalisesti lahjakkaana ihmisenä opetteli oikeastaan täydellisen jenkkienglannin. Siitä on ollut myöhemmin paljonkin hyötyä. Valkoinen meni putkeen ja Delpy sai sen menestyksen myötä sulan hattuunsa ja jonkinlaisen art house-statuksen, joka siis elokuvapiireissä tarkoittaa vakavasti otettavaa, ei vain kaunista. 

Sitten alkoi jenkkisato kantaa hedelmää ja hän sai pääroolin Slacker-kulttiohjaaja Richard Linklaterin Interrail-rakkauspastississa "Rakkautta Ennen Aamua", josta tuli yllätyshitti ja eräänlainen uuden genren avaus supernaturalistisine käsikirjoituksineen, ohjauksineen ja näyttelijäntöineen. Ja täytyy sanoa, että homma toimi. Itävallassa asuneena ja kohtuuhyvin Wienin tuntevana, Linklater oli saanut tehtyä juuri sopivan sekoituksen Interrail-tyyppistä nopeaa pinta-Wieniä ja toisaalta hyvin todenmakuistakin oikeaa Wieniä, jotta homma ei olisi liian kermakakkumainen ja tyypillinen pintajenkkiotos Euroopasta. Ja elokuvahan toimi puhtaasti Julie Delpyn ja Ethan Hawkin täydellisellä henkilökemialla ja on toiminut sen jälkeen kaksikymmentä vuotta. Ja idea on loistava. Tehdä jatko-osa, ei kahden vuoden vaan kymmenen vuoden välein ja pitää kanta-asiakkaat koukussa, jotka haluavat nähdä mitä sekä henkilöhahmoille että näyttelijöille on tapahtunut kymmenen vuoden aikana. Tänä kesänä teattereihin saatiin jo kolmas osa, jossa pariskunta vihdoinkin on saanut toisensa, ainakin toistaiseksi, mutta luotan siihen että kolmikko Linklater-Delpy-Hawk hoitaa hommansa ja he tekevät näitä elokuvia niin kauan kuin kaikki heistä ovat hengissä. Se olisi elokuvahistoriaa. Ja on jo nyt. Yllättäen. Jopa tekijöille itselleen, jotka luulivat vain tekevänsä näppärän pikku elokuvan, ei elokuvahistorian vähiten tuottavaa mutta ehkä arvostetuinta ja pisimpään odotetuinta franchisea. 

Delpy kyllästyi elokuvamaailman ikuisuuskysymykseen eli kiinnostavien ja älykkäiden naisroolien odottamiseen ja alkoi ohjata itse. Käytyään ensin opissa New Yorkin Tisch School of Artsissa, hän teki lyhärin ja sitten komedian "2 Päivää Pariisissa", jossa hän ammentaa "Rakkautta Ennen Aamua"-oppejaan ja virittää ihan hauskan uuden Ranska-USA kulttuurierojupakan itsensä ja Adam Goldbergin välille Pariisiissa. Elokuva sai levityksen ainakin meillä ja on kerännyt ihan kunnon yleisöt kansainvälisesti. Kunnianhimoisena ihmisenä Delpy laittoi lisää kierroksia pelihuoneeseen ja teki seuraavaksi pimeämmän draamaelokuvan "Kreivitär", jossa näytteli itse pääosan ja hoiti muutkin hommat aina leikkaukseen ja musiikin säveltämiseen saakka. Jälleen tuloksena vakuuttavaa jälkeä ja kun kerran menestys oli riittävä, hän sai jälleen tehdä sekä uuden "2 Päivää" -elokuvan, tällä kertaa Chris Rockille tehtynä New Yorkissa - Delpyn toisessa kotimaassa - sekä samana vuonna ranskalaista 1970-lukua kuvaavan "Le Skylabin", joka pyöri meillä, mutta jäi ilman levitystä USA:ssa, mikä on tietysti sääli. Ja nyt siis jälleen 2013 menestystä on niittänyt "Ennen Keskiyötä" niin Euroopassa kuin ennen kaikkea USA:ssa, joten yrittämisen Oscarin ansaitseva Delpy on saanut hieman box office-kunniaakin ja aiheesta.

Tulossa on jälkituotantovaiheessa oleva "Les Passages" ja Delpy asuu jo yli kymmenen vuoden ajan pysyvästi Los Angelesissä ja Pariisissa yhtäaikaa ja on nykyään Ranskan ja USA:n kaksoiskansalainen. Hieno esimerkki siis naispuolisesta uurastuksesta kameran molemmin puolin myös tuleville elokuvatekijöille ja naisnäyttelijöille. Mieleeni ei tule muita kuin Mae West, Jodie Foster ja tietysti Barbra Streisand, joka on menestyksekkäästi, mutta haukkujen saattelemana, tehnyt saman Hollywoodissa. Kerhossa ei ole siis tunkua, mutta saisi kyllä olla. Kaikki nämä daamit ovat tunnetusti erittäin älykkäitä ja heillä on sanottavaa ja naisella on aina hyvin erilainen ote ohjaajana. Madonnakin kelpaa seuraksi oikein hyvin, vaikka ihmiset eivät jostain syystä käy katsomassa teattereissa hänen ihan kelpo ohjauksiaan. Mistä tämä kertoo? Naiset - miksi ette mene katsomaan roolimallinne Madonnan ohjauksia? Se on kovaa puuhaa pakertaa kaksi vuotta putkeen ja sitten saada pakit. Voisimmeko me olla tällaisena aikana vielä niin luokittelevia laatikkopäitä, että emme kykene antamaan kauniille naisille tunnustusta kovasta ammattilaisuudesta. No nyt sitä tulee, tässä näin eli: Julie Delpy, Jodie Foster, Madonna ja Barbra Streisand - tehkää lisää hyviä elokuvia! 

Julie Delpyn "2 Päivää New Yorkissa"-Trailer   "Rakkautta Ennen Keskiyötä"-Trailer     "Le Skylab"-Trailer

  

 

BOOKS Panu Rajala: Lavatähti ja kirjamies (WSOY, 2013)

Panu Rajala on vihdoinkin saanut puheenvuoron. Ja koska uskon oikeastaan vain alkulähteitä, niin Panun ja Katri Helenan avioliittosaagassa tai miksikä sitä nyt voisi kutsua, alkulähteet ovat Panu Rajala ja Katri Helena.  

Kuulun niihin viiteen miljoonaan, joiden mielestä Panu Rajala oli onnenonkija, julkisuudentavoittelija, liian perso syrjähypyille ja aivan liian kiero jätkä meidän kaikkien Katri Helenalle. Joten oli vain ajan kysymys, milloin tämä kaikki selviäisi itse Katri Helenalle. Ja niinhän siinä sitten kävi, totuus tuli ilmi, että Panu oli käynyt vieraissa ja kaikki olivat oikeassa ja Katri Helena otti ja pakkasi kamansa. Ja Suomi oli jälleen tyytyväinen. Itse en oikeastaan jaksanut enää seurata koko eroruljanssia, mutta sen verran kiinnosti, että oli pakko antaa Panun itsensä kertoa oma näkemyksensä asiasta ja kirjan myötä paljastaa myös itsensä. Eli mitä hän kertoisi yksityisyyttään varjelevasta ja julkisuuttaan täysin kontrolloivasta Katri Helenasta ja mitä jättäisi kertomatta? Sehän se oli se kysymys.

Omat kokemukseni Katri Helenan osalta, ilman väliviivaa siis, liittyvät keikkaelämään. Soittelin 2002 Levillä iskelmätähtien jäähdyttelijänä ja pääsin, näin voi sanoa, Katri Helenankin jälkiliukkaille, lavalle siis, ja ennen kaikkea sain seurata hänen työskentelyään lavalla ja kohdata hänet in person. Lavalla yleisön edessä ja lavan takana vähemmän yleisön edessä. Ja sen verran minulla on henkisiä kokemuksia ja tajua niistä, että jo viikko ennen tätä keikkaa minulle tuli ennakkoaavistus, että nyt tulee eteen oikeasti hyvin korkealla taajuudella operoiva ihminen. Tähti tai ei mutta näin on. Ja näin myös oli. Katri Helena tuli, ei oikeastaan hirveästi kommunikoinut, lauloi ja oli laulaessaan niin seksikäs - G-piste suorastaan raikuen - että se yllätti minut täydellisesti. En todellakaan hänen tapauksessaan sellaista odottanut, ja sitten hän poistui lavalta keskustelemaan hotellin omistajien kanssa ja syömään salaattia. Ei muuta. Hän ei juo kahvia, eikä syö mitään raskasta. Oikeastaan siis vain leijuu, mutta pyörittää myös piinkovaa bisnestä ja tunsin kuinka rahavirta valui yleisöstä hänen taskuunsa keikan aikana, yleisön sitä tajuamatta. Showbusiness-master siis, ei pelkkä elovenatyttö. That´s it. Mutta jäi kyllä mieleen.

Kun luin Panu Rajalan kirjaa, minulle tuli sellainen ajatus, että juuri siihen heidän liittonsa kariutui. Ei siihen että Panu oli häntäheikki ja seuraihminen ja Katri Helena puolestaan työnsä puolesta myrskyn silmässä alituiseen olevana, varsin kotikissa ja vain hiljaisuutta haluava supertarkka huippuammattilainen. Se kaatui siihen tosiasiaan, että nämä kaksi kulttuuri-ihmistä leijuivat yksinkertaisesti täysin eri aaltopituudella. Katri Helena erittäin korkealla, poikkeuksellisen korkealla suomalaiseksi ihmiseksi, jolle pölyinen hämäläiskammio ei olisi voinut olla pahempaa myrkkyä. Siksipä hän viihtyikin enemmän Nepalissa kuin hitaassa, raskaassa Hämeessä, jonka Panu puolestaan koki sielunpaikakseen ja parhaimmaksi olotilakseen.

Joten, vaikka Panu aluksi häikäistyi Katri Helenan taajuutta, ja myös tähtiloistoa eli megajulkisuutta Suomen mittakaavassa, niin heidän altituudinsa olivat vain liian kaukana toisistaan, jotta homma olisi voinut jatkua pidempään. Eli - Panu joutui pinnistelemään koko ajan vähän ylempänä, kuin mikä hänelle oli luontaista ja rentoa ja Katri Helena puolestaan pysyttelemään sellaisella levelillä, jolla kunnioitti miestään ja tämän elämänpiiriään, mutta jolla hän totesi olevansa vain ihan väärässä paikassa ja seurassa - hyväntahtoisuudestaan  ja kovasta yrittämisestään huolimatta. Ja sitten kun tätä ei tajuta, päädytään ihan turhaan suomalaiseen tosi ikävään perusasetelmaan eli: muija pitää jöötä kyökissä ja vahtii mustasukkaisesti miehen menemisiä ja mies, joka on savustettu ulos talosta ja viihtyy kalalla tai rassaamassa autoa pihalla, ei voi sietää sitä vahtimista ja tilan viemistä talon lisäksi myös ulkosalla. Molemmat jurppiintuvat ja ero on vain ajan kysymys. Ja kun molemmat hyväksyvät liian suuren erilaisuutensa, se on heille myös valtava helpotus ja oppi siitä, että me emme voi muuttaa toista, tai toisiamme, emmekä me myöskään itse juuri muutu. Jollakin on hyvä olla tietyllä taajuudella ja tietynlaisissa kuvioissa ja joku toinen yksinkertaisesti tarvitsee ihan jotain muuta. Ei se sen kauheampaa ole.

Rajaloiden tapauksessa oli tietysti erityisen haastavaa että sitä totuuden ja itsensä kohtaamista seurasi ja odotti koko Suomi ja siksi oli mukavaa lukea ja todeta, että Panu Rajala ei oikeastaan saanut sanoa ihan kunnolla sanottavaansa julkisuudessa, vaan hänet pantiin lokeroon, joka piti aika hyvin paikkansa, mutta ei täysin. Ja siksi hänen kirjassaan sivuilla kirjoittaa varsin älykäs, sivistynyt, eikä ollenkaan tyrkky ja nimenomaan kirjailija, ei vain tutkija, jolla on ihan oikeasti kyvykäs kynä ja paljon sanottavaa asiaan. Asiaan, joka koskee hänen omaa elämäänsä, mutta jota me - Suomen kansa - emme ole itse asiassa antaneet hänen edes sanoa. 

Loistava oppitunti siis median vallasta ja siitä kuinka meitä ja meidän tunteitamme johdetaan, kun asialla ovat huippuammattilaiset. Lataamme lokeroita ja laatikoita ihmisistä, joiden elämästä me luulemme tietävämme kaiken ja sielunelämästä vielä enemmän, kun se meille nätisti ja sopivan riipaisevasti tarjoillaan. Ja siis - myös myydään.  

Panu Rajala oli mukana myymässä itseään ihan tietoisena ja jo aikaisemmin julkisuuteen tottuneena, joten pulinat pois ja ei niiskutusta. Mutta sittenkin kirjan luettuaan sitä vain toteaa, että onneksi pääsi mies hämäläismaiseman rauhaan ja sai ihan "tavallisen naisen", jonka kanssa voi elää sillä taajuudella ja sellaista elämää, mikä hänelle tuntuu rennolta ja luontevalta. Ja Katri Helena puolestaan voi huoletta resonoida omalla frekvenssillään ja tuskin löytää ihan heti ketään miespuolista, joka olisi samalla levelillä, toivottavasti kuitenkin, ja jos se on tiibetiläinen laama, en ihmettele sitä yhtään. Itsekin silloin ei tupakoivana, absolutistina, ei kahvia juovana, vain luomuruokia syövänä ja lähes nunnan elämää elävänä, haukoin lähes henkeä, kun ei meinanneet eväät riittää, ja näillä asioilla eli meidän elintavoillamme on myös merkitystä. Katri Helena tietää sen tieteellisen tarkasti. Minäkin tiesin sen kohdatessamme ja siksi kiinnitin siihen ja näihin asioihin erityistä huomiota. Panu ei tiedä ehkä vieläkään tietoisesti, eikä ehkä haluakaan tietää ja se on ihan okei. Tämä on minun tulkintani. Voin olla väärässä, mutta pikkuisen on siis näiden alkulähteiden kanssa sitä kuuluisaa empiiristä kokemusta, nyt - puolin ja toisin.

Kannattaa lukea "Lavatähti ja kirjamies" ja antaa Panu Rajalalle muutaman tunnin puheenvuoro, sillä kirjallisesti hän on ainakin parhaimmillaan. Henkilökohtaisesti en voi tietää, koska en ole häntä tavannut. Paperilla hän on kuitenkin ihan mielenkiintoinen, fiksu ja lupsakka, itseironinenkin, lämmin, vähän jäyhä suomalainen mies. Lukemisen ja tutustumisen väärti.

 

 

    

H E I N Ä K U U  |  J U L Y  2 0 1 3    

              

ART Per Kirkeby at Michael Werner in Mayfair, London

Per Kirkeby, yksi omista all time favoriteistani, ja myös taidemaailman arvostetuimmista maalareista, on tuonut Michael Wernerin eleganttiin Mayfairin tilaan uusia maalauksia, jotka ovat kerrassaan hienoja. Ja erittäin kesäisiä. Normaalisti Kirkebyn väriskaala on tumma, syksyinen, edustaen vanhaa, hidasta ja likaista Eurooppaa, kuten hän mielenkiintoisessa Ars Fennica -voiton kunniaksi julkaistussa kirjassaan toteaa. Mutta nyt on kesä ja Kirkebyn maalauksissa hehkuu hänen Laesoen saarella viettämänsä aika. Niin sisäisenä kuin ulkoisena todellisuutena. 

Kirkeby on jo vuosikymmeniä maalannut luonnon ja abstraktin yhdistelmää varsin hyvin lopputuloksin. Niin nytkin. Raskaammat värikeskittymät ovat enimmäkseen poissa ja tilalla on tällä kertaa kevyttä, jopa usvaista pintaa, väriskaalan ollessa vihreän eri sävyissä, keväisissäkin.  Ja maalaukset on selvästi tehty Wernerin Lontoon tilaan. Niin elegantisti ja ilmavasti ne on ripustettu, antaen sopivat hengähdystauot teosten välille. Voi kun tällaiset näyttelyt voisi siirtää kokonaisuutena jonkun museon kokoelmiin, jossa ne voisi kokea uudelleen. Taidegalleriat ovat kuitenkin bisnestä ja taiteilijoiden leipä, joten nämäkin maalaukset häviävät yksittäisinä töinä keräilijöiden ja museoiden kokoelmiin.

Gallerian suuressa salissa on esillä kaksi suurta maalausta ja niiden keskellä raskas Kirkebyn tavaramerkkiveistos, joka muistuttaa elämän laskeutumisesta henkisistä ja aineettomista sfääreistä möykyksi todellisuuteen. Kuitenkin orgaaniseen sellaiseen. Suurissa maalauksissa on nähtävissä aikaisempien vuosien raskaampia värikeskittymiä, jotka ovat väreiltään kuitenkin varsin valoisia. Todennäköisesti nämä on tehty ensin ja sitten on koittanut kevät ja uudet vihreät ovat todella puhjenneet kukoistamaan.

Mukava ja rento näyttely mestarilta, joka pitää edelleen tyylinsä, mutta on alkanut antaa keveyden purjehtia sisään. Mitä sitä suotta enää pihtailemaan.

Per Kirkeby at Michael Werner 

   

    

MUSIC Retro Summer 2013  

Tämä kesä tullaan muistamaan retrojen kesänä. Uusia avauksia ei juuri ole ollut tyylillisesti, mutta retroa on pukannut sitäkin enemmän, niin vanhojen konkarien uusina tulemisina, kuin uusien artistien vanhan kierrättämisenä.

Ja villityksen aloitti tietysti Daft Punk.  Duo, joka itsekin alkaa kuulua jo retrosarjaan ja jota on kierrätetty varsin ahkerasti nykykonemusiikin artistien toimesta. Get Lucky pärähti toukokuun lopulla radioaalloille, ja se yllätti kaikki housut kintuissa. Juuri kun oli totuttu Swedish Houseen ja aika minimalistisestikin pumppaavaan ja takovaan deep houseen, Daft Punk kaivoi naftaliinista ikinero Nile Rodgersin ja teki hänen kanssaan levyn. Ja sekä Get Lucky että koko Random Access Memories -albumi, on kunnianosoitus tälle tanssimusiikin vähiten esillä olleelle kitaristille, jonka panos popmusiikissa on ollut varsin merkittävä. Ensin sessiomuusikkona, sitten Chicin peruspilarina, ja 1980-luvulla keskeisenä muusikkona ja tuottajana niin Madonnan Like A Virgin -albumilla kuin David Bowienkin Let´s Dancella tai Duran Duranin Notoriuksella. Nile Rodgersin kitarariffeistä ei voi erehtyä. Ne ovat helpon kuuloisia ja heti tunnistettavia ja - niissä on hittivoimaa. Niin nytkin. Get Luckya ja sen orgaanista soundia ei ole voinut välttyä kuulemasta, oli sitä sitten Etelä-Ranskan tai Miamin beach-klubeilla, Suomenlinnan lautalla tai autokorjaamossa San Franciscossa. You just get lucky!

No. Sitten. Kesä jatkui vyöryllä vanhoilta elektronisen musiikin peruskannoilta. Depeche Mode julkaisi, ei niin hitin, mutta herkemmällä yökuuntelulla yllättävän hyvin toimivan Delta Machinen ja lähti jälleen kerran maailmankiertueelle. 

Ja lopuksi Pet Shop Boys julkaisi vuoden sisään jo toisen albumin nimellä Electric, joka on varsin tanssipitoinen ja jonka Vocal-single on aika paljon Swedish House Mafian hunajapurkista kaapaistu, mutta kuitenkin hieno PSB-melodia. Äijät ovat valittaneet mediassa, ettei BBC One eikä BBC Two:kaan soita heidän biisiään. Että he kärsivät ikärasismista! Totta. Mutta hei - kun West End Girls breikkasi aikoinaan 1985, BBC One soitti silloinkin nuorten kaksi- ja kolmikymppisten tekemää ja myös kuuntelemaa musiikkia. Niin nytkin. PSB oli silloin 30, nyt he ovat 60. Sorry. Mutta ei hätää. Sillä heille totisesti on yleisönsä yli nelikymppisissä. Tosin sillä yleisöhaarukalla ei valitettavasti pääse voimasoittoon, eikä näemmä myöskään klubirotaatioon. Silloin kappaleesta ei voi tulla hittiä. Valitettavaa, mutta totta. Vocalia tullaan siis tanssimaan Pet Shop Boysin keikoilla, joita onkin buukattu varsin tiuhasti ympäri maailmaa tulevan vuoden ajalle. Että tosifanit - konserttiin - ja pihit fiilistelijät kuulokkeet korville ja Spotifyihin.  

Daft Punk: Random Access Memories  DM: Delta Machine  ja Pet Shop Boys: Electric Spotifyissa.

     

  

FILM Sofia Coppola: The Bling Ring, 2013

Elokuvapuolella alkaa Cannesin tämän vuoden sato pikkuhiljaa rantautua teattereihin. Kerroin Sofia Coppolan tilanteesta jo toukokuisessa Cannes-katsauksessa ja siksi olin tosi kiinnostunut näkemään, oliko asiassa mitään totuutta. Eli että Bling Ring "sai luvan" avata Un Certain Regardin eli B-finaalit ja näin ei siis yltänyt kilpasarjaan. Oliko festivaalijury pelästynyt aikaisempaa Marie Antoinette-buuauskonserttia vai oliko Bling Ring vain yksinkertaisesti huono? Oli pakko nähdä se itse.

Sofia Coppola käsittelee elokuvassa aikamme yhtä keskeistä eksistentiaalista kysymystä eli faktan ja fiktion täydellistä sekoittumista toisiinsa. Ja koska hän ja hänen isänsä tuntevat kaikki Hollywoodissa, hänelle on myös mahdollista virittää näitä tutkielmia aitojen "lähes fiktiivisten" tähtien näytellessä lähinnä itseään. Niin nytkin. Maailman ehkä epäkiinnostavin superjulkkis esittää tässä julkkistutkielmassa itseään, jota seuraa fiktiivinen näyttelijälauma, joista yksi on oikeasti supertähti - Emma Watson - ja muut eivät, ja jotka esittävät oikeasti olemassa olevia taviksia, jotka murtautumalla oikeiden tähtien oikeisiin koteihin, muuttuivat tavallaan fiktiiviseksi materiaaliksi medialle, jonka keksintöä koko tämä julkkishöttö on. Aika mielenkiintoinen sekasotku ja kaikissa tapauksissa media tekee rahat. 

Sofia Coppola on - tietysti - ottanut etäisyyttä aiheeseen ja kirjoittanut tarinan satiiriksi, kuinkas muuten, mutta ei tämä nykynuorison ja meidän vanhempienkin faktan ja fiktion sekoittuminen ole aina niin kovin hauskaa ja pilkattavaa.  Jengi räjäyttelee itseään ja toisiaan oikeasti leffassa ja leffateatterissa, niin että teaseri siihen - lähdenkö tänään leffaan vai katsonko kotoa Netflixistä eli pysynkö hengissä vai en - säilyy. Joka tapauksessa nyt siitä on saatu hyvä leffa, joka on tietenkin mediaseksikäs, kuten Coppolan slottiin kuuluu, ja soundtrack sopivan viileä. Ei siis mitään Jay-Z:tä sotkemaan kuvioita, kiitos. Viivalla tai ilman.

Ja elokuva on ihan kelpo tekele ja ammattimainen veto, ja erityisesti sen ääniraita on paikoitellen erittäinkin onnistunut, samoin pitkä kuva Los Angelesin yössä kiiluvasta talosta, jota ryöstetään parhaillaan, mutta mitään ei kuulu - paitsi lintujen öinen siritys. Erittäin onnistunut ratkaisu joka tuo, sekä paikkakunnan oikean että fiktiivisen tunnelman, samaan aikaan todenmukaisesti esille.   

Ja elokuvan mainonnassa on käytetty sitä samaa julkkisstarpoweria, kuin mitä elokuva ikään kuin kritisoi. Eli Paris Hiltonia käytetään nyt kyllä hyväksi mennessä ja tullessa. Edestä ja takaapäin ja käyttäjä on nainen. Valitan, Paris. Madonnan 1990-luvun mediakuvioita, joita tarvittiin lähinnä hyvän taiteen myynnin edistämiseksi, tutkittiin akateemisesti jo silloin, ja nytkin voi vain kuvitella, kuinka monta tutkimusta tästä Bling Ring-kuviosta vielä tehdäänkään. Lopulta se on kuitenkin vain samaa Seiska-tason nuuskimista kuin muutkin, ainoastaan akateemisella luvalla. Ettei ole tyhmä tai liian populaari. Madonnnan työt olivat hyviä ja jäävät sellaisenaan mieliimme, tutkimuksista ei tietääkseni yksikään. Samoin käy Bling Ringille. Se on ihan kelpo elokuva, joka on selvästikin ollut liian "kevyt" ja "populaari" aihepiiriltään Cannesin porukalle eli Coppola törmää täysin samaan seinään kuin Andy Warhol aikanaan, jota pidettiin tyhmänä ja ohuena ja - liian populaarina.

Madonnaakin haukuttiin tyhmäksi blondiksi - Mick Jagger muun muassa - toisin on nyt. Eli Andy Warhol olisi päässyt heittämällä Cannesin kilpasarjaan, vaikka olisi tuonut sinne videon margariinirasiasta. Popkulttuurin osana on siis edelleen olla "korkeampien"  ja "vakavampien" piirien halveksittavana, vaikka todellisuudessa se reagoi aikaamme nopeammin kuin mikään muu elämänmuoto. Sillä ihan aikuisten oikeasti se tekee suurelta osin meidän elämämme soundtrackin, tyylin, estetiikan ja tarinat. Minä en ainakaan viitsisi kauheasti näpäytellä tällaista toimintaa. Mutta näin se edelleen on.  

Sofia Coppolan The Bling Ring Traileri    Bling Ring-mediahässäkkää  

    

      

  

BOOKS: Scott Thorson: Behind The Candelabra - My Life With Liberace (Head of Zeus, London 2013)

 
No niin. Tämä suosittelu tulee vasta marraskuussa ja kaikkea on ehtinyt tapahtua Liberace-rintamalla heinäkuun ja tämän marraskuisen suosittelun välillä. Kaikki alkoi tietenkin Hollywoodista, niinpä niin. Eli - Steven Soderbergh osti oikeudet tähän Scott Thorsonin kirjaan jo 2000-luvun alkupuolella ja yritti saada rahoitusta tehdä kirjasta elokuva. Hänen mielestään se oli kiinnostava näkökulma Liberacen elämään, legendan, josta hän oli jo pitempään halunnut tehdä elokuvan.
  
Asiat etenivät niin, että Hollywood oli nihkeä, Liberacen osaan lupautunut Michael Douglas sairastui ja näytti siltä, että elokuvaa ei tule. TV-kanava HBO kuitenkin kiinnostui lopulta hankkeesta ja se toteutettiin televisioon esitettäväksi. Jälkeenpäin puhetta on riittänyt siitä, oliko Liberacen tarina edelleen liian gay Hollywoodille, joka tunnetusti on täynnä homoja ja lesboja, jotka työllään ovat rikastuttaneet sielunelämäämme vuosikymmeniä. Ehkä. Minusta näyttää, kuten monesta ammattilaisesta, että Hollywoodissa ei jostain syystä uskottu elokuvan menestyvän teattereissa, vaikka mukana oli Douglas ja toinen A-listan näyttelijä Matt Damon.
  
No. Elokuva nyt sitten tehtiin ja se oli Soderberghin viimeinen tuotanto. Ever. Hämmentävää on se, että hänen viime vuonna julkaistu miesstripparielokuvansa "Magic Mike" oli suunnattu, paitsi 30 ja risat naisille, myös homomiehille, ja se oli maailmanlaajuinen kassamagneetti. Eli ehkä "Behind The Candelabrakin" olisi kannattanut päästää USA:nkin teattereihin. Nyt se sai HBO:n kaikkien aikojen katsojaluvut ja maailmanlaajuinen box office eli teatterilevityksen tuotto on tähän mennessä jo yli 12 miljoonaa dollaria. 23 miljoonan budjetin elokuvalle USA:n dollarit olisivat olleet ihan suosiolliset, ottaen huomioon että Liberace oli aikanaan parhaimmillaan kotikentällään Amerikassa.
   
Se elokuvasta. Tärkeää on kuitenkin ollut se, että A) Liberace on saanut ansaitsemansa comebackin ja kunnioituksen niin suuren yleisön kuin A-listan viihdyttäjienkin taholta ja voi vihdoinkin levätä rauhassa. Homous ei enää tuhoa tähden uraa, niin kuin se olisi tehnyt Liberacelle aikanaan ja on todella valitettavaa, että hän joutui aikanaan tekemään kaikkensa peittääkseen tämän. Ja siitä Scott Thorsonin kirja oikeastaan kertoo. Se kertoo myös siitä, kuinka paljon tähdillä USA:ssa on vaikutusvaltaa ja pelin nimi on käyttää tai tulla käyteytyksi. Suurin osa meistä valitsisi käyttäjän osan. Siksi Liberacea ei oikeastaan voi kauheasti demonisoida Scott Thorsonin käyttämisestä. On kuitenkin oikeus ja kohtuus, että B) totuus tulee julki ja Thorson saa näin kertoa oman osansa tarinassa. Ja koska hän on hengissä ja uskaltaa, hän oikeastaan on tehnyt palveluksen myös Liberacelle kertoen tämänkin tarinan sellaisena, jona Liberace ei olisi uskaltanut omaansa kertoa. Mutta olisi varmasti halunnut.
    
Eli voidaan sanoa, että kaikki hyvin. Molemmat ovat saaneet puheenvuoron ja Liberacen upea ja pitkä uurastus on vihdoinkin saanut sen arvostuksen, joka hänelle kuuluu. Paras tapa sen tekemiseen tällä planeetalla, tässä ajassa, on tehdä asiasta Hollywood-elokuva ja sen Steven Soderbergh on nyt tehnyt ja päättänyt tällä tavalla komeasti myös oman ilmiömäisen uransa Hollywoodin ja indie-elokuvan kultapoikana. Thanks A Lot!
 

  

  

  

K E S Ä K U U  |  J U N E  2 0 1 3  

        

ART James Turrell at Guggenheim, New York | LA LACMA, Los Angeles and The Museum of Fine Arts, Houston

Jos joku taiteilija on sananmukaisesti maaginen, niin James Turrell on sitä. Hänen materiaaleinaan ovat olleet valo ja avaruus jo yli neljän vuosikymmenen ajan ja hän on hämmästyttänyt katsojaa ja kyseenalaistanut ihmisen visuaalisen ja spatiaalisen katsomisen ja ennen kaikkea kokemisen normeja. Häivähdyttäen välillä kaksiulotteisen tilan kolmiulotteiseksi, totuttamalla silmän katsomaan ensin pimeää ja sitten näkemään jotain pikkuhiljaa tai sukeltamaan ensin museoon rakennettuun uima-altaaseen ja tulemaan pinnalle sen päälle rakennetun kuution sisällä, jonka kattona on pelkkä taivas. Varsin hämmästyttäviä ja ennen näkemättömiä spektaakkeleja kansainvälisessä taidemaailmassa.

Turrell on myös rakentanut uskollisesti jo 1970-luvulla ostamaansa Roden Crater -kraateriin Arizonassa suunnittelemaansa kokonaistaideteosta, joka sisältää useita kymmeniä erilaisia tapoja sävähdyttää katsojan tilakokemusta ja pääosin ihan puhtaalla auringonvalolla. Roden Craterin pitäisi valmistua vihdoin tulevien muutaman vuoden aikana ja videoista päätellen, se tulee olemaan huikea. Mutta sneak preview -juttuja ei tarjoilla edes lehdistölle, vaan meidän on vain odotettava, että se vihdoin valmistuu. Ja toivon mukaan pian, sillä Turrell ei ole enää ihan nuori mies.

Nyt hänellä on tavallaan juhlavuosi, kun Guggenheim kutsui hänet pitämään yhden miehen näyttelyn New Yorkin kuuluisaan spiraaliseen rakennukseen, ja kysymyshän tietysti kuului, että mitähän James Turrell sinne mahtaa tehdä? Samaan aikaan häneltä on avautunut myös suuret retrospektiiviset näyttelyt Los Angelesissa sekä Houstonissa, ja vielä lisäbonuksena Pariisissa on nähtävissä hänen uusi gallerianäyttelynsä.

Guggenheimiin hän on tehnyt sen spiraalirotundaan yhden ison valoteoksen, joka hätkähdyttää jälleen kerran katsomiskokemusta, tehden tilasta yhden kokonaisen James Turrell -teoksen. Se on siis spiraalimainen kolmiulotteinen valotila, jonka keskipiste on museon kattoikkuna. Rotundaa ympäröivien käytävien galleriatiloissa on esillä hänen aikaisempaa tuotantoaan. Must-näyttely kaikille New Yorkiin matkaaville ja erityisesti niille, jotka eivät vielä ole Turrellin fantastiseen taiteeseen tutustuneet. Houstonin ja Los Angelesin näyttelyt ovat puolestaan kunnon retrospektiivejä, joissa on esillä hänen keskeinen tuotantonsa ja Houstonissa lisäksi Turrellin sinne tekemät kaksi site specific -teosta. Kannattaa tsekata alla olevat videot ja todeta, että tällä kertaa asialla on WOW! -faktorin kantaisä.

James Turrell at Guggenheim    James Turrell at LACMA, Los Angeles     James Turrell at MFAH, Houston    

James Turrellin kotisivut    James Turrell esittelee Roden Crateria Part 1   Part 2

 

  

MUSIC Sammy Adams

Tämän kesän kuumin kolli artistirintamalla on Karri-Koira. Ei ole bileitä, joissa Karri-Koira ei uppoaisi useammankin raidan voimin. USA:ssa tämän saman tittelin saa Bostonin poika Sammy Adams, joka valtaisan indie- ja collegesuosion saattelemana on muuttanut Los Angelesiin ja julkaissut uuden singlen LA Story ja siihen liittyvän hauskan videon. Nuoruus on ihmisen parasta aikaa ja Sammyn porukka ja tuotantotiimi ottaa tilanteesta kaiken irti. Me halutaan bailata, eikä vain opiskella. Näin. Ja mikäpäs siinä.

Sammy Adamsin menestys on ollut etenkin hurjien keikkojen ja todella mukaansatempaavien videoiden siivittämä ja vaikka videoiden sanotaan olevan ohi, niin You Tube jauhaa ja tuo rahaakin artistien kassaan tärkeän promon lisäksi. Swedish House Mafia julkaisi videon jokaiselle singlelleen, joita ei ollut edes montaa ja menestystä tuli sekä singlemyynnin ja latausten että albumimyynninkin muodossa keikkasukseen lisäksi. 

Nämä ovat tärkeitä asioita, kun tapellaan siitä yksinkertaisesta tosiasiasta, että voiko musiikkia tekemällä enää pysyä hengissä ja tuottaa mielenkiintoista materiaalia ja jopa rikastua hyvällä lykyllä, joka on aina ollut populaarikulttuurissa yksi tärkeä täky, miksi kestää sitä lähes epäinhimillistä kaupallista painetta yrittää olla suosittu ja onnenkantamoisen tullessa kestää se kaikki, mikä siihen liittyy.

Sammy Adamsilla menee lujaa ja kaikki hänen sanoituksensa liittyvät tähän. Että kuinka pitää pää kasassa ja arvot jotenkin kunniassa, kun joka puolelta tuuttaa tytsiä ja hyväksikäyttäjiä. Eli täysin sama laulu, kuin Karri-Koirallakin. Aikaisemmin nämä nuoret kollit - Whitesnaket ja Kissit - ottivat kaiken irti ja painoivat bändärityttöjä, minkä vain keikkakiireiltään ehtivät - tuhansittain jopa - mutta nykynuoriso on valveutuneempaa ja jalostuneempaa, ja nuoret jätkät tajuavat, että kaikki ei ole miltä näyttää ja Kiss and Tell- sekä mahdollisia äitikandidaatteja notkuu joka oksalla, eli housut on pidettävä jalassa.

Mutta bailata saa, ja Karri-Koira ja Sammy Adams tekevät todella pitkää päivää, että jengi viihtyy. Sammy vieraili juuri sairaalassa, kun kroppa petti keikalla ja Karri-Koirakin menee varmaan siellä rajoilla, että jaksaa painaa koko kesän keikat 100% lasissa. Esimerkillistä työetiikkaa ja keskittymistä olennaiseen, eli biiseihin ja ihmisten viihdyttämiseen. Se on työ, ei harrastus.

Sammy Adams Spotifyissa   Sammy Adams: LA Story -video   Sammy Adams: Blow Up -video 

Sammy Adams: Only One -video     Sammy Adams: All Night Longer -video   

Sammy Adams: I Knew You Were Trouble feat. Taylor Swift -video

 

   

FILM Maarit Lalli: Kohta 18 (2012)

Lisää nuorisoelämää. Maarit Lalli, 40 ja jotain, löi päät yhteen nuoren poikansa Henrik Mäki-Tanilan kanssa ja käsikirjoitti hänen kanssaan elokuvan Kohta 18, joka kuvaa varsin onnistuneesti nykynuorison meininkiä täysi-ikäisyyden kynnyksellä. Elokuva sai vain pienen rahoituksen elokuvasäätiöltä ja se tehtiin todella pienellä 315.000 euron budjetilla. Mutta nuoret jätkät: Karim Al-Rifai, Arttu Lähteenmäki, Henrik Mäki-Tanila, Anton Thompson Coon ja Ben Thompson Coon, jotka uurastavat elokuvassa, ovat selvästi olleet ihan vain fiiliksissä, että päästään tekemään leffaa ja lopputulos on työetiikan suhteen erinomainen ja sisällöllisestikin onnistunut. Hyvää läppää ja hauskoja kohtauksia.

Maarit Lalli on selvästi ollut fiiliksissä myös, kun saa ympärilleen viisi riuskaa nuorta miestä ja tämä välittyy lopputuloksessakin. Ja elokuvan aikuisnäyttelijöiden osalta voi vain todeta, että meillä on ensiluokkaisia, nimenomaan elokuvanäyttelijöitä, vaikka muille jakaa. Tässä elokuvassa sen osoittavat Elina Knihtilä, Mari Perankoski, Niina Nurminen, Mats Långbacka, Marja Packalén, Pekka Valkeejärvi, Ilari Johansson ja Hannu-Pekka Björkman vain joitakin mainitakseni. 

Vuonna 2000 julkaistusta Aku Louhimiehen "Levottomat" -elokuvasta lähtien töitä on tehty ja nuoret Teatterikorkeakoulusta valmistuneet näyttelijät ovat päässeet tekemään töitä kameran edessä riittävän paljon, jotta ammattitaito juuri elokuvanäyttelemisen suhteen on kehittynyt. Tästä kiitos ohjaajille ja käsikirjoittajille, jotka ovat tehneet suurta yleisöä kiinnostavia leffoja jo yli 10 vuotta ja elokuvatuottajia ja Elokuvasäätiötä, jotka tämän kaiken ovat rahoittaneet ja levittäneet.  

Suomessa kotimainen elokuva jyrää ja kun ajattelee, että vastassa on Hollywoodin todella massiivinen maailmanluokan ammattitaidon omaava koneisto, jolla on rahaa ja kaupunki täynnä ensiluokkaisia työttömiä näyttelijöitä, käsikirjoittajia, ohjaajia, kuvaajia, lavastajia, puvustajia ja leikkaajia, ja silti kyetään laittamaan kampoihin ja kyykyttämään nämä miljoonatuotannot meidän keskimääräisillä 1 - 1.5 M rahoilla, niin kunnioitusta, kunnioitusta. Siellä lippuluukulla jengi ei todellakaan kysele, että paljonko on ollut rahaa = aikaa, elokuva tehdä, vaan että onko se hyvä vai ei? Että laitanko 10 euroa Tarantinolle vai Nurkselle? Se on armoton ottelu ja Suomi-poika ja -tyttö on ollut kovaa valuuttaa nyt jo vuosikymmenen ajan. Että ehkä niitä näyttelijöitä ja ohjaajia kannattaa sittenkin siellä TaiKissa ja TeaKissa kouluttaa ja kun opettajina ovat alan parhaat, kuten näyttelijöillä Kati Outinen ja Vesa Vierikko esimerkiksi, niin lopputulos on silkkaa substanssia. Well done, Suomileffa, indeed!   

Kohta 18 sai 40.000 maksavaa katselijaa, putsasi ansaitusti Jussi-pöydän parhaasta elokuvasta, ohjauksesta ja käsikirjoituksesta, ja lopulta sai myös taloudellista kiitosta Taiteen Keskustoimikunnan laatutuen muodossa. Eli nuoret näyttelijät saivat vähän palkkaakin uurastuksestaan, mikä heille tosiaankin kuuluu. Ja Maarit Lalli saa tehdä seuraavan elokuvansa kunnon rahoituksella, toisin sanoen saa riittävästi aikaa työntekoon. Mukavaa! 

Kohta 18 -traileri 

 

 

BOOKS Julian Barnes: The Sense of an Ending (Vintage Books, 2011) | Kuin jokin päättyisi (WSOY, 2012)

Man Booker-palkinto on yksi arvostetuimmista maailmassa ja minusta on aina tuntunut, että se on vähän epäreilua, koska palkinnon voi saada vain englannin kielellä kirjoitettu romaani. Aivan kuten päättäisimme yhtäkkiä, että Finlandia-palkinto on maailman arvostetuin, mutta sitä voi tavoitella vain suomen kielellä kirjoittavat kirjailijat. Englanninkieliset ovat siis omineet omien piirienvälisten mittelöidensä statuksen koko maailman mittelöiksi, ihan vain koska omaavat mediavallan itsellään, ja sulkeneet muut sitten niiden ulkopuolelle. Ihan selkeästi perseestä, näin kansankielellä sanottuna. Sillä Man Booker-voittajien tasoisia teoksia löytyy kyllä muiltakin kielialueilta ja niiden nimenomaan soisi saavan huomiota mediassa ja näin maailman lukijoiden keskuudessa. Mutta ei. Ja siksi tulevaisuuden historiassa ajastamme jää kirjallisuuden osalta kirjoihin ja kansiin lähinnä angloamerikkalaista kirjallisuutta tai Kansainyhteisön maissa ja USA:ssa toimivien kirjailijoiden tuotanto. Sääli.

No. Katsotaanpa sitten, kuka näitä Man Booker -palkintoja on voittanut. V. S. Naipaul, Nadine Gordimer, William Golding, Salman Rushdie, J.M. Coetzee, Kazuo Ishiguro, Michael Ondaatje, Ian McEwan, Julian Barnes ja Margaret Atwood. Nämä ovat tunnetuimmat ja varsin vakuuttava lista. Näiden kymmenen lisäksi on vielä yli 35 muuta nimeä vuodesta 1969 lähtien eli kaikista voittajista ei ole tullut maailmanluokan nimeä. Mutta osasta kyllä eli kirjallisuuspalkinnon idea nostaa esiin hyviä teoksia ja tekijöitä, on siis toiminut jokseenkin hyvin.  

Julian Barnes on ollut ehdokkaana jo aika monta kertaa, mutta vasta The Sense of an Ending - suomeksi Kuin jokin päättyisi - toi hänelle voiton. Itse en ollut aiemmin tutustunut hänen tuotantoonsa ja olin ennen tämän kirjan lukemista vähän väsynyt, että taas joku harmaantuva, niin fyysisesti kuin henkisestikin, kirjoittaa harmaantuville ihmisille menneisyydestä ja se on sitten suurta kulttuuria. Huoh. Ja kun aloin lukea kirjaa, se oli juuri sitä. Katsotaan taaksepäin menneeseen nuoruuteen ja fiilistellään vielä kerran, ennen kuolemaa, että kuinka upeaa ja mutkikasta silloin joskus oli. Ajattelin että ei - taas tätä, mitä kirjallisuudeksi yleisesti käsitetään ja mitä suurin osa kirjailijoista tekee, aivan kuten heiltä odotetaan. Mitä pelkuruutta luoda oikeasti jotain uutta ja - omaa - ennen kaikkea. Että voisiko kukaan olla tässä nykytodellisuudessamme, vuodessa 2013, eikä jossain 1875 tai 1930. Se meni jo! Ja se myös kirjoitettiin jo! 

Mutta sitten alkoi tapahtua. Yhtäkkiä Barnesin kirja ja nimenomaan sen tarina, alkoi purra, kaikessa tavallisuudessaan ja harmaudessaan. Ja niin se oli tarkoitettukin. Ja tämä oli nimenomaan kirja, ei elokuva tai näytelmä. Sillä siinä tutkailtiin kertojan oman historian kautta hänen mielenmaisemaansa ja tapaa mieltää oma ja ulkoinen todellisuus vihdoinkin totuudenmukaisesti, nyt kun tapahtumista oli kulunut riittävän pitkä aika. Eli niin kuin kaikki omassa elämässään tekevät. Juuri ajan kuluminen ja sen oivaltavasti esille tuominen oli jo sinällään ansiokasta. Ja että joskus 1960-luvullakin nuoret ovat juhlineet ja rakastelleet ja miettineet paljolti samoja asioita kuin nykyäänkin.  

Tarinan loppu, joka on legendaarisuudessaan todella järisyttävä, oli kuitenkin sellainen, joka tapahtui, koska elettiin 1960-lukua, ei nykypäivää. Ja vaikka koko teoksen maailma on hyvin arkinen, niin juuri se pohjustaa loppua ja tekee kirjasta jännittävämmän kuin mikään dekkari tai trilleri. Että näin peruselämää elävien ihmisten arjesta voi saada noin uskomattoman kuvion. Se oli mestarillista. Ja minulle ainakin niin räjäyttävää, räjäyttävämpää kuin mikään oikeasti radikaali tai raffi, että jäin heti Barnes -koukkuun. Seuraava teos on jo henkisessä tilauksessa. 

Man Booker -palkinto piti kuin pitikin siis pintansa. Hyllyssä odottaa jo 2010-voittaja eli Howard Jacobsonin The Finkler Question. Siitä myöhemmin.

Julian Barnesin kotisivut       

 

  

  

T O U K O K U U  |  M A Y  2 0 1 3

                            

ART Richard Prince "Cowboys" at Gagosian in Beverly Hills

Richard Prince ei ole aikaisemmin tehnyt minuun mitenkään suurta vaikutusta. Tosin, en ole nähnyt yhtään hänen näyttelyään livenä, vaan mielikuvani hänestä on perustunut ainoastaan Artforumissa paljon julkaistuihin näyttelyilmoituksiin, joissa on ollut hänen post-Andy-tyyppisiä polaroidejaan pop- ja elokuvatähdistä näiden henkilökohtaisella omistusnimikirjoituksella Princelle. Ja katseltuani hänen nettisivustoaan ja tuotantoaan siellä, se oli suurimmaksi osaksi sitä samaa. Eli. Hmm. Stalkerismia. Perskärpäsenä olemista. Ei kovin kiinnostavaa ja ei ainakaan kovin omaperäistä. Mutta hyvin länsimaista pop-fashion-kulttuuria ja siinä maailmassa hengailua. Hänen taiteellinen ja henkinen maailmansa ja nimenomaan antinsa on tuntunut olevan jonkinlainen 1990-luvun (sinänsä vahva pop-vuosikymmen!) laiha versio Andydandyn todellisesta neroudesta tähtifanituksen ja popkulttuurin imemisen ja sen itseironisoinnin suhteen ja sen tekemisestä taiteeksi.  

Joten. Oli positiivisesti yllättävää löytää tämä Princen substanssin suhteen vahva näyttely Gagosianilla Beverly Hillsillä, Hollywoodin ytimessä. Vihdoinkin hän on päässyt näyttämään, mitä todella osaa, ihan taideteosten tekemisen suhteen. Popkulttuurin löytäminen ja sen fanittaminen taiteena on siis tietenkin täysin jälkeenjäänyttä, eikä se anna mitään uutta tai edes vähemmän uutta maailmalle, mutta nämä länkkärimiehet ja nimenomaan Gagosianin tiloissa Kalifornian sydämessä olivat jotain, joka täytti ainakin minun kriteerini korkeatasoisesta nykytaiteesta. Ja toisaalta, koko näyttely konteksteineen, kuvaa hyvin nykytaiteen tämänhetkistä tilaa. Todellisia visionäärejä ei ole, suuria uusia tulevia mammutteja siis, jotka röyhkeästi löytäisivät ja painaisivat aikamme henkistä G-pistettä, vaan koneisto jauhaa jonkun väsyneen Hirstin tai Koonsin ympärillä, jotka rahastavat ja pyörittävät ainoastaan pokkana omaa rulettiaan muiden aikaisemmin kehittämillä ideoilla. Ja siksi todella lahjakas visuaalinen taide ei enää ole gallerioissa ja museoissa, ei edes musiikkiteollisuudessa vaan pelifirmoissa ja muotiteollisuudessa sekä näiden kyseisten taiteilijoiden omilla Facebook- ja websivuilla, heidän omissa edullisissa maailmanlaajuisissa gallerioissaan, joissa yleisöä riittää. Näiden tekijöiden kaupallisilla toimeksiantajilla on tarpeeksi rahaa, näkyvyyttä ja nopeaa reagointikykyä antaa tämän ajan taiteellisille neroille sellainen alusta, jossa he voivat rauhassa tuottaa ja kehittää virtuositeettiään. Kaupallisuus sinänsä ei merkitse mitään, koska galleria- ja museokoneistokin on läpeensä kaupallista turismiteollisuutta, ainoastaan hitaampaa. Sietämättömän hidasta.

Nykytaide perinteisillä foorumeilla on mielestäni vähän kriisissä, vaikka yleisön kiinnostus ja nykytaiteen museoiden määrä senkuin tuplaantuu joka vuosi ympäri planeettaa. Pelikenttiä ja areenoita siis totisesti riittää. Kunnoitettavan laadukkaita näyttelyitäkin. Ja sitä kiinnostusta. Ja rahaa. Kuitenkin itse taide, nykytaide siis - eli jonkin juuri nyt tapahtuvan asian nerokkaasti ja virtuoosimaisesti tekeminen - on tuntunut lipsuvan enemmän ja enemmän galleria- ja etenkin museojärjestelmän ulkopuolelle. Jo Andy Warholin aikoina galleriat olivat kaikkein konservatiivisimpia linnakkeita, mitä tuli luovan työn esittelyyn, koska sitä pyöritettiin rikkaiden konservatiivien rahoilla, mutta nykyisin galleria- ja museojärjestelmässä toimiminen muistuttaa lähinnä Hollywoodin, televisiotyön tai muun viihde- ja mediakoneiston rattaissa pyörimistä. Eli oikeasti tuoreelle ja riippumattomalle fiilistelylle on varsin vähän tilaa. Koneisto on hidas ja perustuu täydelliseen käyttövarmuuteen ja sinänsä ihan oikeutetusti. Kansainvälisissä gallerioissa ja varsinkin museoissa nähdään siksi samoja varmoja nimiä maasta ja kaupungista toiseen ja siihen kerhoon pääsee ainoastaan puurtamalla vuosikausia ja hyväksymällä koneiston todella hitaan olemuksen. Siksi nykyajan uudet avaukset kuvataiteen kentällä tulevat You Tubessa, netissä, Facebookissa ja fyysisesti sitten nykyajan pop-up kaupoissa, joita putkahtelee maailman kaupunkien keskustoihin vain muutamiksi viikoiksi kerrallaan ja jotka rahoitetaan myymällä vaatteita ja muotitavaraa, mutta joihin ihmiset houkutellaan dj-shown tai taide-esitysten vetovoimalla ja joissa sitten katsellaan, kuunnellaan, tehdään ruokaa, syödään ja lopuksi ostetaan vaatteita, joilla koko homma rahoitetaan. Eli nuoret muotimaakarit ovat nykyajan todellisia galleristeja ja he pystyvät reagoimaan hyvinkin nopeasti uusiin virtauksiin ja ennen kaikkea he eli oikeasti luovan ajan nykynerot tuntevat toisensa ja esittävät juttunsa mieluummin näissä pop-up-konteksteissa, kuin odottaisivat vuosikymmenen pääsyä suuren kaupallisen gallerian tai museojärjestelmän listoille. Oikeasti innovatiivinen taide tuntuu siis aina, edelleenkin, luikahtavan ja näyttäytyvän juuri siellä, missä sitä ei odottaisi, ja koomista kyllä vähiten näissä miljoonatemppeleissä, jotka maailmaan on rakennettu ja joissa sen odotetaan näyttäytyvän.

Siksi Princen näyttely Gagosianilla edustaakin juuri sitä mitä kansainvälinen nykytaide on. Eli suurta ja varmaa bisnestä, joissa riskejä ei enää oteta, koska rahoittajat eli taideteosten ostajat haluavat loppujen lopuksi varman sijoituksen ja gallerioilla ei ole varaa poiketa tästä linjasta. Ei näköjään myöskään museoilla. Ok. Hyväksytään. Mutta taiteellisesti se tarkoittaa sitä, että näytillä on jo tunnustetun tekijän greatest hits -kokoelma tai viimeisin teos. Se, mikä jää näkemättä tai kokematta, on joku täysin uusi katsantokanta koko elämään, joka parhaimmassa eli joidenkin mielestä pahimmassa tapauksessa haastaisi koko nykyisen yhteiskuntamme täysin uuteen näkökulmaan. Näin tapahtui Kubrickin aikoina elokuvassa, kun hän julkaisi esimerkiksi Tohtori Outolempi-elokuvan juuri samaan aikaan, kun maailma pidätteli henkeään Kuuban kriisissä ja oltiin aivan kolmannen maailmansodan partaalla. Aika viileän uskaliasta, oikeasti. Jäätävää suorastaan, näin nykytermein. Koons tai Hirstkään eivät ikinä tajuaisi tai uskaltaisi tehdä tällaista. Tai kun Warhol julkaisi ensin Marilynit heti tämän kuoleman jälkeen ja Jackie-kuvat heti Kennedyn murhan jälkeen, ottaen todella paheksutusti kantaa juuri sen hetken zeitgeistiin, jättäen kuitenkin jälkeensä samalla aikaa kestäviä visuaalisia mestariteoksia. Ja kun ainakin amerikkalaiset kuvailevat historiaansa "ennen ja jälkeen Andy Warholin ajaksi". Eli kun ensin oli vain kauppa ja siellä tavaraa ja sitten yhtäkkiä kulttuuria Andyn kiinnitettyä huomiota ihan tavallisen ympäristön brändeihin ja niiden kauneuteen itseisarvona. Tällaisia tekijöitä, jotka nyt käyttäisivät ja uskaltaisivat käyttää taiteellista valtaansa kohdistamalla huomiokeilan johonkin täysin uuteen juttuun ja näkökulmaan, banaaliinkin tai edes jotain, ei tunnu kauheasti olevan. Ja silti esimerkiksi aikamme keskeisin kysymys eli miten minä - yksittäinen ihminen - toimin tässä nykymaailman ristiriidassa, että me kaikki haluamme luonnon parasta, mutta saadakseni leipää taloon, joudun ja äänestän koko ajan teoillani sitä vastaan. Myös vihreät ja muka ajattelevat ja vasemmisto. Tähän ongelmaan, nimenomaan yksilötasolla, jonka eritoten taloudellisissa paineissa ja käytännön valinnoissa se juuri muodostuu ja meille jokaiselle näyttäytyy, ei oikein kukaan tunnu kykenevän sanomaan saati tekemään yhtään mitään. En edes itse. Ja itsestä se olisi lähdettävä. Se, joka sen tekee, tulee sohaisemaan sellaiseen kusiaispesään, että se varmaan synnyttää kapinaa, jopa aggressiivisuutta ja sen tekijästä tulee tämän ajan supertähti, joka nyt - tässä ajassa - saa tappouhkauksia ja luoteja ja jota sitten palvotaan 2100-luvun temppeleissä. Näin elämä ja historia tuntuu menevän. Eli kaikki on lähempänä kuin me kykenemme näkemään ja kaikki tulee myös aikamoisella viiveellä.

Siksi taide nykymuodossaan on viihdettä, aivan kuten liikaa parjattu Hollywood. joka minusta on ihan ansiokasta taiteellista toimintaa ja jota todella arvostan, koska heidän tekeleistään sentään keskustellaan, ne joutuvat todella kovan kritiikin ja julkisuuden armoille ja ne ovat läsnä jokaisen meidän arjessa. Ja - ne ovat ensiluokkaisesti ja taiteellisestikin korkeatasoisesti tehtyjä. Leonardo di Caprio on siis vähintään Obaman tasolla tärkeydessä. Obama tulee ja kohta menee, mutta di Caprio pysyy vielä ainakin 30 vuotta. Siksi sitä ei pidä aliarvioida ja toisaalta siksi viihde ja taide on todella tärkeää, muutakin kuin vain työ. Se on se, joka meille merkitsee nyt. Ja joka meistä jää jäljeksi tulevaisuudessa. Jos nyt jotain jälkeä halutaan jättää. Princen länkkärit Gagosianilla voisivat olla Warholin tekemiä. Silloin ne olivat jotain ennenkuulumatonta ja niistä ei ollut kiinnostunut kukaan tai niitä vastustettiin. Nyt ne ovat korkealuokkaista mutta turvallista käsityöläisyyttä tilassa, johon ei sattuma pääse turvalaitteiden ohi, vaikka väkisin yrittäisi. Päätelkää itse kantanne.

Laitan vertailun vuoksi ruotsalaisen, Berliinissä toimivan Erik Johanssonin web-sivuston, jolla on 37.000 fania. Hän tekee loistavia tietokoneella kuvamanipuloituja valokuvia, omille sivuilleen ihan vain ihasteltaviksi ja sitten kaupalliseen käyttöön firmoille, koska oikeasti taitavana ammattilaisena hänen toimistaan joku haluaa maksaa. Tämä on mielestäni kuvataidetta ja nykytaidetta juuri nyt, mutta Johansson ei ole MoMAssa, ei edes Moderna Museetissa. Vielä. Vaikka pitäisi olla, jos museoväki hoitaisi hommansa ketterästi. Faneja sen sijaan on, paljon, koska kansa ei ole tyhmää vaan älykkäämpää ja nopeampaa kuin kertaakaan aiemmin. Ja siksi se tajuaa, kun joku on niin hyvä, että suurimmalta osalta se ei onnistuisi kovemmallakaan yrittämisellä. Virtuositeettiä kannattaa siis jaksaa harjoitella ja harjoitella ja harjoitella. Ja sitten jaksaa tehdä ja tehdä ja tehdä... Jihuu.

Richard Prince "Cowboys" at Gagosian in Beverly Hills   Richard Prince´s Website    Erik Johansson´s Website

   

    

MUSIC Hiromi - The Trio Project at April Jazz, Tapiola, Espoo in Finland.

Hiromi tuli ja vakuutti. Ja minulta se meni ohi. Olen nähnyt jotakuinkin kaikki länsimaisessa popmusiikissa mitään ja koskaan olleet, paitsi Beatlesin, Jimi Henrixin, Doorsin ja Janis Joplinin, koska en ollut vielä planeetalla, mutta muutama konsertti, joissa olisin voinut olla ja joissa en ollut, omaksi tyhmyydekseni, on omassa ajassani sattunut olemaan. Ja kyllä! - olen katunut - syvästi. Yksi niistä oli Live Aid vuonna -85, päivänä jolloin olin toki Englannissa, Brightonissa, tunnin junamatkan päässä Wembleyltä, ja johon minulle jopa tarjottiin lippua. En ottanut vaan menin tyhmänä kuin saapas Pariisiin rahastettavaksi turistiksi. Glups. Myönnän. Kauhein virhe elämässäni. En nähnyt U2:n läpimurtoa enkä Queenin suurinta hetkeä. Ja vaikka korjasin virheeni olemalla seuraavalla U2:n stadionkeikalla Saksan Kölnissä tai Zoo TV:n kuumimpana hetkenä Münchenin Olympiahallessa ja Wembleylläkin Nelson Mandelan sinänsä onnistuneilla 70-vuotispäivillä 1988, niin että lopulta Mandela saatiin kuin saatiinkin vapaaksi, niin ei se ollut mitään.

Ja nyt. Kävi samoin. Jazzmaailman kenties suurin nykyilmiö ja siis nimenomaan virtuoosimaisessa ja positiivisessa mielessä eli japanilainen pianoihme Hiromi tuli konsertoimaan noin kolmen sadan metrin päähän kodistani. En mennyt. Koska en tiennyt. Olisinko mennyt, jos olisin tiennyt? En tiedä.

Näin otteen konsertista TV-uutisissa ja kävi samoin kuin Adelen kohdalla - 30 sekuntia riitti. Mitä tämä on? Tämä on nähtävä. Ja siis Luojan kiitos meillä on You Tube. Ja siellä Live Aid. Ja U2:n ensimmäinen superesiintyminen Kaliforniassa US Festivalilla vuonna -83 jne jne. Ja - onneksi sieltä löytyy myös Hiromi. Eli pidemmittä puheitta, tässä 10 minuutin teaseri jotain todella mykistävän viileää ja mikä vielä upeampaa, nykyajan jazzia ja vielä japanilaista, tosin amerikkalaisella basistilla ja englantilaisella rumpalilla. Mutta siis - harjoiteltu on ja sitten vaan "You go with the flow". Tämän takia kaikki eivät ole tähtiä. Niitä ovat ainoastaan harvat ja valitut, jotka ovat jaksaneet uurastaa ja jaksavat tehdä sen ja valloittaa yleisönsä joka ikinen kerta. Se on kova paikka ja vaatii kovaa sitkeyttä ja staminaa. Hiromissa, tässä pienessä nuoressa japanilaisnaisessa on se kaikki. Ja siis nauravana, rentona pakkauksena. Miksei, kun sen osaa. Olkaa hyvä!

Hiromi Live in Concert The Trio Project

   

      

FILM  Cannes Film Festival 2013

Jälleen on se aika vuodesta, kun koko maailman elokuvantekijät ja heidän parhaimmistonsa kokoontuvat Cannesin Croisetten rantakadun hässäkkään ja se ei todellakaan ole mitään lomaa, vaan vuoden tärkein markkinointi- ja ennen kaikkea myyntitapahtuma. Diilit tehdään siis seuraavien kahden viikon aikana ja siksi promootiotyöhön panostetaan ja suurimmatkin Hollywood-tähdet tulevat paikalle, sillä julkisuus ei tule helposti eikä myöskään pysy tekemättä mitään. Suurinkin tähti on siksi yleensä hyvin nöyrä ja yhteistyökykyinen, sillä Cannesissa oleminen on työkeikka ja ammattilaiset hoitavat sen aina tyylillä ja siihen paneutuen.  

Ja mainehan Cannesilla on paras. Kiistämättä. Oscarit ovat maailman tunnetuin elokuvapalkinto, mutta koska se on enimmäkseen amerikkalaisen elokuvateollisuuden ja sen ammattilaisten jakama vuosittainen tunnustus, on se tietysti arvostettu joka puolella, mutta sittenkin Cannesin Kultainen Palmu on palkinto, joita ensinnäkin jaetaan vain yksi per vuosi ja jossa kisassa ovat mukana koko maailman parhaat elokuvantekijät. Eli myös ei-kaupalliset, hyvin eksoottisistakin maista mukaan tulevat jne jne. Eli tässä kisassa nimellä tai suhteilla ei vielä prenikkaa voiteta, huomiota kyllä, mutta monta kertaa palkinto on mennyt legendaaristen elokuvien ohi jollekin täysin tuntemattomalle, mutta loistavalle elokuvalle. Ja siksi palkintoa arvostetaan. Koska se annetaan aina erittäin korkeaa laatua omaavalle työlle. 

Cannes on siis myös bisnestä ja ennen kaikkea sitä ja tarvitsee tähtistatusta eli starpoweria ja siksi kilpasarjassa nähdään joka vuosi vakiokalustoon kuuluvia tähtielokuvaohjaajia ja heidän luomuksiaan. Tunnetut indietähdet, kuten Wim Wenders, Jim Jarmusch, Aki Kaurismäki, Pedro Almodovar, Coenin veljekset, Lars von Trier, Christian Mungiu, Jane Campion, Michael Haneke, Quentin Tarantino ja Steven Soderbergh ovat joka kerran läsnä ja kilpailussa, kun heillä on esittää uusi teos. Mutta aina se ei mene käsikirjoituksen mukaan ja siksi välillä on käynyt niin, kuten Cannes-voittaja ja vakiokasvo Gus Van Santin kohdalla pari vuotta sitten, kun hänen Restless-elokuvansa ei päässytkään kilpasarjaan, vaan jätettiin B-keräilyeriin eli Un Certain Regard -osastoon. Van Santille varmaan shokki, ja nähtyäni elokuvan tällä viikolla se oli vääryys, mutta se kertoi myös Cannesin laatutakuusta ja laaduntarkkailun korkeasta profiilista. Että kuitenkin täällä kilpailevat yksittäiset elokuvat, tekeleet, eivätkä niitä tekevät nimet. Minulle ainakin se oli vakuuttava viesti festivaalin itsekriittisyydestä, kovienkin taloudellisten ja elokuvapoliittisten paineiden ristitulessa.

Tänä vuonna Sofia Coppolalle on käynyt samoin. Eli uusi The Bling Ring, joka kertoo Paris Hiltonin ja Orlando Bloomin kaltaisten tähtien asuntoihin murtautuvasta nuorisojengistä Hollywoodissa, ei sitten kuitenkaan kelpuutettu kilpasarjaan ja siksi se avaa Un Certain Regardin tänä vuonna. Coppolan maine pelastetaan näin hienotunteisesti ja toisaalta ammattiviesti on se, että parempi elokuva olisi voinut tuoda paikan eturiviin. No. Katsotaan leffa ja tehdään sitten oma johtopäätös. Kuten sanoin, Van Santin Restless oli ihan moitteeton ja tämän erittäin laadukkaan ohjaajan normaalille laatutasolle kohoava, varsin mielenkiintoinen ja persoonallinen sekä ennen kaikkea lämmin teos. Eli ehkä festivaali on halunnut viestiä jostain liiallisesta popularismista tai jotain nyt Coppolan kohdalla. En tiedä.

Taannoinen Lars von Trier -sotku sen sijaan osoitti täyttä suhteellisuudentajun puutetta ja mielestäni von Trierille olisi pitänyt antaa anteeksi hänen sitä pyydettyään asiassa, jossa nimenomaan käsiteltiin rehellisyyttä, sosiaalista poissulkemista ja natsien täysin perusteltua non grata-asemaa. Okei, leikki oli groteskia, mutta rehellistä, ja halusi vain osoittaa paradoksaalista tilannetta nykymaailmassa, jossa todellinen rasismi ja natsismi on täysissä voimissaan konservatiivisissa ja varakkaissa liikemaailman ympyröissä ja rahan kulisseissa ja itse asiassa se osoitti myös, kuka Cannesia oikeasti hallitsee. L´Oreal - maailman suurin kosmetiikkajätti ja yksi Ranskan suurimmista yrityksistä - ei esimerkiksi ole sattumalta pääsponsori festivaalilla, joiden tähtien naamoilla ja kuuluisuudella myydään valtaosa L´Orealin tuotteista jne jne. Ja kyllähän kaikki festivaalit haluavat pitää sponsorinsa. Ja toisaalta sponsorit tahrattoman maineen. Se on ihan ymmärrettävää. Mutta silloin ei pidä haluta ohjelmistoon "muka rohkeita" revittelijöitä tai sponsoreille pitää se ainakin kertoa, että taiteellisesti voi sitten tulla mitä vain. Nyt festivaali menetti yhden maailman kiinnostavimmista ja lahjakkaimmista ohjaajista, ja yhden harvoista, joka vielä viitsii haastaa nykymaailman rujoonkin keskusteluun yhteisön hymistelemisen kauheista kerrannaisvaikutuksista. Ei se ole mitään viihdettä, vaan ihan oikeaa totista totta. Nyt jäljelle jäi tästä ankarasta koulukunnasta enää Haneke ja hän veikin voiton viime vuonna. Olisi siis ehkä kannattanut antaa anteeksi von Trielille ja muutenkin, ihan ihmisyyden nimissä.

Ja sitten itse kilpalaulantaan. Kilpailusarja on jälleen vahva otos vuoden ensi-iltojen parhaimmistosta ja listalta löytyvät niin Coenien, Polanskin, Jarmuschin, Sorrentinon, Desplechinin, Paynen, kuin Winding Refninkin uudet elokuvat. Festivaalin avaa Baz Luhrmannin Kultahattu eli The Great Gatsby sopivan glamoröösisti Leonardo di Caprion, tuon aikamme Clark Cablen tai Gary Grantin, johtaessa tähtikavalkadia. Odotetuin ja ehkä arvostetuin ensi-ilta tulee kuitenkin olemaan Steven Soderberghin viimeiseksi jäävän elokuvan "Behind The Candelabra" maailman ensi-ilta. Cannes on se paikka, josta Soderberghin, yhden aikamme tuotteliaimman ja lahjakkaimman ja myös monipuolisimman elokuvantekijän ura alkoi, kun hän "sex, lies and videotape"- elokuvallaan voitti, paitsi 26-vuotiaana  Kultaisen Palmun, myös samalla lanseerasi niin sanotun Hollywood Independent -käsitteen, joka tarkoitti uusia kiinnostavia pienellä budjetilla, mutta terävällä älyllä ohjattuja amerikkalaisia elokuvia. Sex, lies oli ensimmäinen Robert Redfordin keksimän Sundance-elokuvafestivaalin voittajaelokuvista, joka todella breikkasi maailmanlaajuisesti ja sen jälkeen Sundancestä on tullut instituutio, jossa elokuvatuottajat käyvät kalastelemassa lahjakkuuksia suurempien budjettien tuotantoihin. Sundancestä on tullut tavallaan Cannesin amerikkalainen pikkuveli, alan arvostetuin indiefestivaali maailmassa. Mutta tiistai 21.5. on kuitenkin Soderberghin ilta ja mikäpäs siinä - päättää uransa paremmin - kuin pianistilegenda Liberacen yksityiselämästä kertovalla Behind The Candelabralla. Liberacehan käytännössä keksi Las Vegasin ja viihdyttämisen, jo ennen kuin Elvis oli ehtinyt pukeltaa ulos ensimmäiset maitohuikkansa äitinsä olkapäille. Koko Elviksen Las Vegas-kausi on visuaalisesti täysin Liberacen jalanjäljissä kulkemista, ainoastaan sillä erotuksella, että Liberace teki kaiken vielä enemmän über ja potenssiin 1000. Eikä hän ollut ylpeä, vaikka olikin Amerikan kuuluisin diiva. Katsoin You Tubesta hänen haastatteluitaan ja hän oli itse asiassa hyvin suora ja rehellinen, kova tekemään töitä ja lämmin sekä ennen kaikkea huumorintajuinen ja itseironinen. Se oli vain showta ja hän oli syntynyt showmieheksi. Kannattaa siis tehdä sitä, minkä parhaiten osaa. 

Nyt tulemme näkemään hänen rakastajansa, tuon kuuluisan autonkuljettajan, kirjoittaman kirjan pohjalta tehdyn näkökulman ja suhtaudun siihen vähän varauksella ottaen huomioon, että Scott Thorson haastoi Liberacen 110 miljoonan dollarin oikeudenkäyntiin, kun rakkaus ja näin hänen rahahanansa loppuivat. Ketä siis uskoa ja kuka käyttää ketäkin hyväkseen? Vanha tuttu kaava. Mutta visuaalisesti elokuva tulee olemaan niin sanotusti splendid, koska Liberace ei tunnetusti paljon dollareita säästellyt, mitä tuli garderobiin ja ihmisten viihdyttämiseen. Pääosassa lempiväisinä ovat Liberacena Michael Douglas ja 70-luvun homoystävänä Matt Damon. Tällaista A-listan näyttelijöiden homostelua ei olisi voinut kuvitellakaan ennen Brokeback Mountainia. Mutta nyt voi. Vaikka tosin elokuva esitetäänkin USA:ssa TV:ssä HBO:n kanavalla - ei siis teattereissa.  Ja siksi on tietysti kiinnostavaa, että yhdessä kaikkein kovatasoisimmista juryistä istuu, paitsi presidenttinä itse Steven Spielberg, myös Nicole Kidman, Christian Mungiu ja - kyllä Brokeback Mountainin ohjaaja Ang Lee. Soderbergh joko voittaa, jo toistamiseen ja sementoi näin maineensa lopullisesti, tai sitten hän ei todellakaan voita, mutta saa suurimmat aplodit ja voiton vie Alexander Payne uudella mustavalkoisella Nebraska-elokuvallaan. Spekuloitavaa siis riittää ja parasta kaikessa on se, että tällä tavoin elokuvat saavat julkista huomiota ja arvostusta ja siis - katsojia, joka mahdollistaa näiden elokuvien tekemisen.

Cannes Film Festival Official Website   Behind The Candelabra Trailer      Liberace Live in Las Vegas    

Liberace A Humble Interview

   

    

BOOKS: Richard E. Grant: By Design  -  A Hollywood Novel (Picador, 1998) 

Richard E. Grant on se homomainen, vähän lieron ja lipevän oloinen brittinäyttelijä, joka useimmille aiheuttaa vastenmielisiä emootioita. Tai siis hän näyttelee usein sellaisia hahmoja, joissa tarvitaan ikävällä tavalla hinttiä ja pelkurimaista hahmoa. Ainoastaan kerran, Madonnan Filth and Wisdomissa, hän on näytellyt jotain muuta eli kirjailijaa, joka on hautautuneena nukkavieruun Lontoon asuntoonsa ja joka joutuu kokemaan kirjailijuuden ei niin kauhean glamoröösin todellisuuden. 

Nyt on yhtäkkiä asia toisin. Silmääni osui Richard E. Grantin kirjoittama romaani, joka kertoo Hollywoodin todellisesta elämästä ja sehän tietysti kiinnostaa aina. Ainakin minua, ja todellisuudesta päätellen puolta maailmaa, myös intellektuelleja, vaikka he eivät tohdikaan sitä julkisesti tunnustaa. Grant on myös intellektuelli, joka ei oikein toimi hänen roolihahmoissaan, mutta toimii kirjana aivan loistavasti. Hollywood on myös täynnä intellektuelleja, sillä se on yksi suuri aivoja tarvitseva taidetehdas, jossa on pakko painaa pitkää päivää ja 110% taiteellisessa lasissa, jos saa työtilaisuuden, sillä se voi olla viimeisesi. Siellä on siis mahdotonta työskennellä, jos ei osaa feikata ja jos ei ole järjettömän kovaa paineensietokykyä ulkoisen tarkastelun ja mielipiteiden suhteen. Ja sehän siinä onkin juuri kiinnostavaa. Piste. 

Ja koska Richard E. Grant on oikeasti Hollywoodissakin paljon työskennellyt ja näemmä myös oleskellut näyttelijä, hänellä näyttää olevan aika mehukasta materiaalia heittää pelikentälle, mitä tulee luovan Hollywoodin ulkoiseen ja sisäiseen toimintaan. Nyt ei siis käsitellä perinteistä "tuottajat käyttävät hyväksi"-juttua tai Hollywoodin vaimojen muka tylsää ja tyhjänpäiväistä elämää, vaan ollaan aika raadollisesti kaiken alkulähteillä eli ihmisen, joka joutuu myymään sisäistä luovaa osaamistaan, keskiössä ja siis sisäisen todellisuuden ja ulkoisen todellisuuden jatkuvassa ristipaineessa. Varsin tuttua ainakin omassa työssäni.

Koska Grant on alkujaan kotoisin Swazimaasta, Afrikasta ja asuu nykyään Lontoossa, hän katselee Los Angelesin toimintaa pienellä ja irvokkaalla etäisyydellä ja on luonut päähenkilöiksi kaksi afrikkalaista (ilmeisesti valkoihoista) nuorta, jotka toteuttavat unelmansa matkata Hollywoodin asumaan. Mutta ei näyttelemään, eikä päätymään tähdeksi, vaan ihan vain työskentelemään jonain ja näin osallistumaan siihen varsin kiinnostavaan sosiaaliseen karuselliin, mikä Tinseltownissa päivittäin pyörii. Ja usein tietenkin siis kulisseissa. Ja koska Los Angelesissa ei juuri hengailla kahviloissa, joita ei ole, tai muissa vastaavissa mihin Euroopassa on totuttu, elämä tapahtuu autossa, valtavissa arkkitehtonisissa kodeissa, mediassa ja toimistopilvenpiirtäjissä, joissa säädetään tämän luovan teollisuuden bisnekset. Grantin päähenkilöistä toinen on hieroja ja toinen sisustussuunnittelija eli heillä, toisin kuin heidän työnantajillaan, on koko ajan töitä ja he pääsevät näkemään, työnantajiensa tajuamatta, juuri sitä kreisiä elämää mitä he ovat tulleetkin katsomaan ja kokemaan. Ja jota ei pääse näkemään turistina, vaan ainoastaan jonain ammattilaisena, jolle aukeavat yksityiskotien ovet ja sähköiset portit. Hyvä valinta siis Grantiltä ja mahdollistaa oikein muikean karaktäärien sekamelskan, joilla kuvata sitä mielenkiintoista ja hervottoman hauskaa LA:n todellisuutta, joka taas on pienoiskuva ihmisluonnon raadollisuudesta ja psykologisesta olemuksesta. Elämä on fasistista ja julmaa, ei voi mitään, ja tuossa kaupungissa itseään myyvät ihmiset saavat sen tuta varsin konkreettisesti ja julmemmin ja julkisemmin kuin muualla.

Luvut on nimetty hauskasti kuuluisien elokuvien mukaan ja teksti on aika pitkälti kunnon roisia puhekieltä, jossa täytyy myös tietää paljon Hollywood-elämään liittyviä yksityiskohtia ja ammattijargonia, joihin viitataan. Kuten että: mitä on chataeau marmonties, Lear Jet, ga ga (EI Lady Gaga!), ICM tai Wolfgang Puck. Sisäpiiritriviaa, mutta hallittavissa ja niille, jotka sen vaivan ovat jo nähneet tai viitsivät nähdä Googlen avulla, myös kovin palkitsevaa ja vie vielä syvemmälle sisäpiiriin ja sen tunnelmaan, jossa ja jonka asenteiden kautta asiat tapahtuvat.  

Lyhyesti voisi siis sanoa että "makee kirja makeesta aiheesta" tai viileämmin "cooli kirja coolista aiheesta". Virkistävää jälleen todeta, että ei kannata luottaa aina face valueseen, vaan jaksaa paneutua syvemmälle yksittäiseen ihmiseen ja hänen taiteelliseen ilmaisuunsa, jos sellaista tarjotaan, ja Grant sen nyt omalta osaltaan tekee. Eli ei hän olekaan mikään luuseri hintti, vaan mies jossa näyttää olevan paljonkin munaa tuoda julki omaa todellisuuttaan. Ja hyvä läppä on aina hyvää läppää, esitti sen sitten homo tai vähemmän homo tai ei ollenkaan homo. Homo sapiens kuitenkin. Who cares.  

 

 

     

H U H T I K U U  |  A P R I L  2 0 1 3

 

ART Robert Rauschenberg´s "Jammers" at Gagosian Britannia Street, London

Robert Rauschenberg muutti työhuoneensa New York Citystä Floridan Captiva Islandille 1975 ja teki sarjan teoksia, jotka ovat yhdistelmä maalausta, veistosta ja installaatiota. Hän antoi uuden, merellisen Floridan ympäristön ruokkia mielikuvitustaan ja tuloksena oli sarja töitä, jotka kauneudessaan ja yksinkertaisuudessaan poikkeavat hänen normaalista tuotannostaan. Näissä töissä näkyy iloinen värimaailma, joka on muutos hänen normaaliin väriskaalaansa ja muotokielikin on uusi, poikkeava hänen mixed media -maalauksistaan. Olen aina ollut sitä mieltä, että hänen teoksensa ovat olleet vähän suttuisia ja itsenäisinä taideteoksina aika keskinkertaisiakin. Jotenkin hänen elämäntehtävänsä tuntuu olleen avata uutta latua enemmän muodollisesti kuvataiteen historiassa, kuin luoda sarja yksittäisiä, erillisiä mestariteoksia. Sama pätee Jasper Johnsiin, hänen kanonisoituun miesystäväänsä. He avasivat portin, josta sitten Warhol pääsi kulkemaan ja tekemään omat työnsä, ja nyt - myöhemmin - pääsemme näkemään, että todellakin Warhol oli se, jonka työt parhaiten kestävät aikaa, ihan yksittäisinäkin teoksina, eivät pelkästään uutta luovana tyylisuuntana. Taiteessa on aivan keskeistä tarkastella, milloin teokset on tehty, ja mitä tapahtui sitä ennen ja sen jälkeen, mutta lopulta kaikki päätyy kuitenkin itsenäisiin töihin. Minusta ne ovat joko hienoja tai sitten eivät ja tässä Warhol pesee Rauschenbergin ja Johnsin.

No. Nämä teokset näyttävät kuitenkin, että myös Rauschenberg osasi tehdä ajattomia, elegantteja ja varsin kauniita, ilmavia töitä, ja tämä hänen tuotannossaan poikkeava sarja muistuttaakin sen ajan eli 1970-luvun arte povera -liikkeen muotoa ja erityisesti Eva Hessen tuotantoa. Hesse teki lyhyellä urallaan vain mestariteoksia, jotka kohoavat edelleen omaan luokkaansa sekä yksittäisinä töinä että yhtenä harmonisena tuotantona. Nämä Rauschenbergin työt ovat omalla tavallaan sitä samaa, paitsi että näissä on väriä, ja Hessen töissä ei. Robert Rauschenberg ei siis ollut pelkästään mies, jolla oli taidemaalarille varsin sopiva nimi, elämäntyyli ja oikea ajoitus. Ja nyt keväisessä huhtikuussa tätä näyttelyä on ilo tarkastella ja nauttia ja saada sieluunsa pala Floridan Captiva Islandin merihenkisyyttä ja tunnelmaa. Mainittakoon, että Rauschenberg lahjoitti kyseisen työhuoneen nuorten taiteilijoiden residenssiksi ja nykyisin tämä Captiva Islandin ympäristö ruokkii siis uusia tulevia kykyjä, jotka saavat työskennellä legendan työhuoneella ilmaiseksi.

Robert Rauschenberg´s Jammers at Gagosian in London

 

  

MUSIC Esa-Pekka Salonen & Finnish Radio Symphony Orchestra: Out Of Nowhere - Salonen: Violin Concerto & Nynx (Deutsche Grammophon, 2012) 

Esa-Pekka Salonen on ollut jälleen ahkerana. Keikkaillut siis kapellimestarina ja säveltänyt ja levyttänyt. Vaikka levyjä ei tunnu ostavan enää kukaan, musiikkia edelleen kuunnellaan, ja on järkevää levyttää, sillä se on paras tapa saada jatkaa säveltämistä ja sementoida hyvää musiikkia aikamme historiaan ja ehkä tulevillekin polville. Salonen on varmistanut kuuluisuutensa ja nyt on aika jättää jotain kättä pidempää jälkeensä, jos on sen tehdäkseen. Ja aikaa hänellä on maksimissaan ehkä noin. 30 vuotta. Kiirettä siis pitää ja sen hän tekee. Ja koska hän on ammattilainen, hän tietää, että pikkukappaleita on ihan turha enää väkertää, vaan musiikin kartalle päästään ainoastaan sinfonioilla, konsertoilla (mieluimmin piano- ja viulu) ja oopperoilla eli siis suurilla teoksilla. Aivan kuten elokuvassa pitkillä elokuvilla tai kirjallisuudessa romaaneilla.

Pianokonsertto on tehty ja levytetty ja se oli hyvä. Ooppera odottaa vielä tuloaan, mutta on työpöydällä, sinfonioista en tiedä, ja viulukonsertto on tässä. Ja siis levytetty. Eli pakollinen portfolio alkaa olla kasassa. Nyt voi siis rentoutua ja alkaa fiilistelemään ja täydentämään ja lisäämään ja lihavoittamaan tuotantoa. Ja jos ajattelee, että Bachin kokonaistuotanto on levytettynä 110 CD:tä ja Mozartin saman verran ja - se tehtynä noin 30:ssä vuodessa - niin tukka nousee pystyyn kunnioituksesta ja ihmetyksestä siitä, minkälaisia epeleitä nämä 1600- ja 1700-luvun wunderkindit oikein olivat. Edes aika, ihan konkreettisesti 24 h vuorokaudessa ei ollut esteenä heille. 

Salosen viulukonsertto on aika maukas pala ja viuluhan sinällään on jo kiinnostava ja virtuoosimainen soitin, joten sille saa luotua varsin tyylikästä ja villiä viikarointia, jos osaa ja Salonen on varsin hyvä ja siis - osaa. Aluksi ollaan sahaavia, vähän sibeliaanisestikin, ja annetaan solistin - tässä tapauksessa Leila Josefowichin - tuoda esiin teema ja yleistunnelma. Orkesteri komppaa taustalla ja luo soivaa ja helisevää mattoa, josta viulun on hyvä ponnistaa. Välillä ollaan varsin nykyaikaisissa tunnelmissa ja soinneissa ja välillä kuulostaa, kuin käytäisiin vierailulla maailman viulukonserttojen klassikkojen luona. Mutta ei liikaa. Minusta se on erittäin okei, että myönnetään myös historia ja ollaan rentoja sen suhteen. Muuten homma menee liian kuivaksi ja itseisarvoiseksi. Muutenkin Salosen sävellyskynässä LA Variationista  lähtien on ollut havaittavissa tietty röyhkeys myöntyä melodisuudelle ja todeta että sori - nykymusiikin jätkät - mutta tämä toimii. Vaikka te pidättekin sitä "helppona" ja "populaarina".  

Ja koska minulla on hyvä itsetunto, enkä todellakaan välitä mitä muut sanovat, tai kollegat tai se ja se yhteisö, on mukavaa todeta, että onneksi nykytyylin puhkojia löytyy muillakin areenoilla, eikä se tarkoita itseisarvoa tai jonkin vastustusta, vaan ainoastaan luottamusta omaan ääneen ja that´s it. Valitettavasti sen tekeminen julkisesti vaatii kuitenkin sen osoittamisen, että on hyvä ja loistava ja kunnioitettu. Muussa tapauksessa on vain röyhkeä amatööri. Huoh. No - sinällään ihan ymmärrettävää.

Salonen saa kuitenkin viuhtoa ja häntä palvotaan, koska hän pelaa mukana kuuluisuuspelissä, ja saa siis tilauksia ja kuulijoita, sillä tilaajat ja levy-yhtiö haluavat kuulijoita. Se, kuinka hyviä teokset sitten todella ovat, kuullaan ja nähdään vasta vuosikymmenten päästä ja tällä viittaan Rauschenberg -osioon edellä. Olisin tosi kiinnostunut kuulemaan, mitä Salonen saa aikaiseksi Radioheadin kanssa, joille hän on esittäytynyt ja ehdottanut yhteistyötä. Lisäksi se toisi räjähdysmäisen ja varsin kriittisenkin, uuden musiikin ulkopuolisen, kuulijakunnan hänen teoksilleen, sillä rokkarit ja nykyihmiset eivät valitettavasti uutta klassista musiikkia kuuntele. Eivät edes näin melodista, eivätkä vaikka E-P roikkuu jokaisen Los Angelesin tai Lontoon kadunpylvään mainosjulisteessa. Voisivat kyllä. Tämä on ihan hyvän kuuloista.

Esa-Pekka Salonen & Leila Josefowich & Finnish Radio Symphony Orchestra: Out Of Nowhere at Spotify

    

  

FILM Thomas Reidelsheimer: Andy Goldsworthy - Working With Time (Artificial Eye DVD, 1991)

Yksi nykyisistä megatrendeistä elokuvapuolella ovat taiteilijadokumentit. Vaikka niitä on tehty jo pitkään, jostain syystä juuri nyt ne ovat breikanneet muiden pitkien dokumenttien kanssa jopa teatterilevitykseen. Digitaalinen levityskoneisto on mahdollistanut halvat levitys- ja tekstityskustannukset ja näin pienilläkin paikkakunnilla saadaan nauttia tuoreista elokuvista ja yhä pienemmät yleisöt ovat kannattavia levityksen suhteen. Hyvä. Ja aivan loistavaa dokumentaristeille ja erityisesti niille, joista dokumentteja ylipäätään tehdään. Ja tässä voittajia ovat maailmanluokan fantastiset taiteilijat, jotka eivät kuitenkaan ole kuuluisuudessa jossain Warhol - Picasso -akselilla, mutta taiteellisesti vetävät komeasti vertoja näille legendoille.

Andy Goldsworthy on yksi brittiläisen 1970-luvun taitteessa syntyneen maa-taidesuuntauksen (Land Art) ehdottomista kiintotähdistä, mutta ei se kaikkein kuuluisin. Eli siis Richard Long. Yhtenäistä näille tekijöille on meneminen ulos luontoon ja taideteosten keksiminen siellä. Usein nämä teokset ovat katoavia tai vain lyhyeksi aikaa tehtyjä ja sinne luotuja ja sinne myös jääviä ja siksi aivan keskeistä kaikille maataiteilijoille on dokumentoida tavalla tai toisella teokset ja ennen kaikkea ympäristö, jossa ne on luotu. Aluksi käytössä oli tietysti valokuva, tai niin että näyttelyyn tehtiin yksi installaatio tai veistos ja seinille ripustettiin sitten joukko valokuvia maastosta, joka muodosti näin näyttelykokonaisuuden useimmiten kaupungeissa olleisiin galleriatiloihin.

Goldsworthy rakentelee puun kappaleista, oksista ja lehdistä kaikenlaista. Esimerkiksi tekee punaisista tai vihreistä lehdistä jonon ja antaa tämän värikkään letkan sitten valua veden virtauksen mukana. Tuloksena on visuaalisesti äärimmäisen kaunis esitys, joka on tehty täysin luonnon materiaaleilla, mutta ei olisi mahdollista ilman ihmisen luovaa ja kekseliästä panosta. Tai sitten hän tekee oksista erilaisia rakennelmia, jotka joko kestävät tai sitten eivät ja hän hyväksyy sen, että päivänkin työpanos saattaa kaatua pieneen tuulenpuuskaan. Kaikki on lopulta kuitenkin ohimenevää ja osa hänen toimintafilosofiaansa. Hän on myös tehnyt tilaustöinä kivestä tehtyjä rakennelmia, eräänlaisia pienois-Kiinan muureja, jotka polveilevat metsän ja maaston siimeksessä sukeltaen välillä veteen ja nousten taas maalle.

Thomas Reidelsheimer teki tämän elokuvan jo vuonna 1991 ja siten se voidaan katsoa pioneeriosastoon nykytrendin suhteen. Osatuottajana on ollut suomalainen YLEkin, joten well done Pasila. DVD-levittäjänä on arvostettu englantilainen Artificial Eye, joka on viime aikoina levittänyt myös samassa genressä Sophie "Ralphin sisar" Fiennesin tekemän Anselm Kiefer -dokumentin ja Sydney Pollackin Frank Gehrystä tekemän elokuvan.  

Eli, koska nykytaide näinä aikoina on usein myös toimintaa ulkotiloissa, on hienoa että on edullista viedä kamera taiteilijoiden mukaan ja tehdä heidän toimintaympäristöstään ja filosofiastaan dokumentti. Se palvelee myös tulevia polvia, sillä nykyinen aikamme, koko ajan lisääntyvän taiteellisen toimeliaisuuden ja sen dokumentoinnin ja entistä paremman taltiointimahdollisuuden takia, tulee jättämään todella suuren perinnön jälkipolville fiilisteltäväksi. Niin hyvin ja ammattitaitoisesti näitä dokumentteja nykyään tehdään. Eli toisessa kupissa tulee olemaan 2100-luvulla valtava valikoima ihmisen kekseliäisyyttä pursuavaa audiovisuaalista materiaalia ja toisessa jättimäinen kasa ydinjätettä ja muuta roinaa, jonka energian avulla tämä kaikki luotiin. Emme voi saada rusinaa ilman pullaa.  

Andy Goldsworthy - Rivers And Tides Official Trailer

  

    

BOOKS Essi Avellan: Matka Champagneen (Tammi, 2010)

Essi Avellan on ensimmäinen suomalainen viinin Master of Wine eli MW-tutkinnon läpäissyt ja siis samaisen tittelin omaava ekspertti, jonka erikoisalaa ovat samppanjat. Hän on myös yksi niistä todella harvoista samppanjatuntijoista koko maailmassa, joka pääsi taannoin maistelemaan vuoden n. 1820 Juglaria erästä, joka nostettiin Ahvenanmaan edustalta ylös parempiin suihin. Ekonomina hän ehkä on myös tajunnut, että kannattaa yrittää erottautua kaikista maailman viinieksperteistä, eikä pelkästään sukupuolen perusteella. Ja koska hän on innostunut samppanjoista, ei maailman ainoan samppanjalehden päätoimittaja, joka on nyt siis nainen, voisi olla parempi ihminen pitämään varsinkin naisille kovasti uppoavaan samppanjaan erikoistuneita tastingejä ja luentoja.  

Hän päätoimittaa suomalaisen Fine-kustantamon Champagne-lehteä, tuntee kaikki Champagnen alueella, ja vierailee siellä säännöllisesti nauttien muustakin kuin vain juomista. Ja siis - hän pystyy tunnistamaan sokkona aikamoisen määrän erilaisia samppanjoita ja vuosikertoja ja myös kertomaan, mistä kaikki johtuu ja kuinka juomia itse asiassa sekoitetaan. Siksi hän on ollut oiva ihminen kirjoittamaan tähän mennessä parhaan eteeni tulleen kirjan Champagnen alueesta ja tästä maailman kuuluisimmasta juomasta ja yhdestä maailman parhaiten markkinoidusta brändistä, näin nykytermein.

Ja todellakin - samppanja on muutakin kuin vain superporeileva juoma, joka on pakattu fantastisen näköisiin, mitä mielikuvituksellisimpiin pakkauksiin. Se on nimittäin aika lähellä Pariisia oleva alue, jonka ympärillä levittäytyvät viinitarhat, jotka ovat olleet samojen perheiden omistuksessa jo vuosisatoja. Alueella on pieniä ja suuria tuottajia, pieniä, jotka ovat pitkälti perheyrityksiä ja sitten niitä suuria, joita hallinnoi pääasiallisesti kaksi maailman suurinta luksusyhtiötä, ranskalaiset LVMH eli Louis Vuitton Möet et Hennessy rautaisen Bernard Arnaultin komennossa ja toisaalla Pinaultin isä ja poika uudelleen nimetyn Keringin ruorissa. Pääasiallisia tuotantoalueita on neljä ja Essi Avellan onkin jakanut kirjan varsin viisaasti neljään osaan näiden tuotantoalueiden mukaan. Hän esittelee ensin perustiedot samppanjasta, sen historian, tuotantomenetelmät ja ennen kaikkea turistiystävällisesti Champagnen matkan suunnittelun ja toteutuksen. Eli kirja ei ole pelkkä hifistelijöiden nippelitietopankki, kuten maailman kuuluisimman samppanjaekspertin Tom Stevensonin Sotheby´s -kustantamolle 1986 tekemä Champagne-kirja, joka sitä paitsi alkaa olla jo vähän out of date. Avellanin kirja on selkeä, sopivan pieni eli kätevä ja sitä on mukava lukea. Hänen ranskalainen tuttavansa Michael Boudot on ottanut kauniit kuvat ja kirja sopii sekä peruslukemistoksi mitään tietämättömälle mutta tutustumisenhaluiselle ruokaintoilijalle tai maailmanmatkaajalle, kuin myös perusteokseksi josta löytyy kätevästi aina tarvittava sivu tunnetuimmista samppanjoista ja pienistäkin merkeistä. Näin kirjaan voi aina palata ja tarkistaa kulloisenkin kyseessä olevan samppanjan perustiedot ja pisteytyksen, kun on vaikkapa matkalla Alkoon tai Silja Linelle ja muille laivoille hankkimaan juotavaa. Ja Alkossahan on, yhtenä maailman suurimmista yksittäisistä sisäänostajista, varsin onnistunut ja laajakin valikoima erilaisia samppanjoita.

Ja koska Essi Avellan on halunnut nimenomaan tehdä myös matkakirjan, hän esittelee alueen hotelleja ja ravintoloita, pieniä bistroja unohtamatta ja kertoo vähän sisäpiirinkin tarinoita alueen tärkeistä henkilöistä, menneiltä vuosilta nykyisiin toimijoihin. On siis huomattavasti mielenkiintoisempaa matkata Ranskaan, kun on jo valmiiksi tietoinen, ketkä siellä asuvat ja tekevät työtä tämän elämäneliksiirin kimpussa. Ja suurimmaksi osaksihan he ovat herrasmiehiä. Perheyrityksiä, jotka ovat pysyneet pystyssä jo vuosisatoja ja joissa ei tosiaankaan anneta mopon karata käsistä kvartaalitalouden suuntaan, vaan tehdään varsin maltillisia siirtoja ja paljon töitä laaduntarkkailun ja sen takaamisen suhteen. Kyseiset isot pörssiyhtiöt ovat sekoittaneet pakkaa ja onkin aika pöyristyttävää lukea, kuinka esimerkiksi Arnault viileän rauhallisesti osti kuuluisat Lansonin ja Pommeryn talot ja siirsi näiden viinitarhat omien merkkiensä, lähinnä massasamppanja Möet et Chandonin tuotantoalueiksi, jättäen nämä legendaariset merkit täysin tyhjän päälle. Voi vain kuvitella, mitä tästä kaikesta ajatellaan kylillä, joissa on eletty samppanjan tarinaa näinkin kauan. Suomessa, jossa tajutaan parhaiden sieni-, marja- ja kalapaikkojen salaisuuden pitäminen perhepiirissä, tätä ehkä osataan myös ymmärtää. Tämä kaikki oli minulle ainakin uutta ja varsin mielenkiintoista tietoa ja haluankin jo pakata matkalaukkua ja suunnata jossain vaiheessa TGV-junalla 45 minuuttia Pariisista Reimsiin ja ottaa selvää ja fiilistellä livenä tätä maailmankuulua tuotantoaluetta.

Tiedoksi myös, että Essi todellakin pitää samppanjaluentoja ja erilaisia tastingejä niin pienille porukoille, kuin yrityksillekin eli nyt olisi oikeasti maailmanluokan tähti ja tuote samassa paketissa saatavana ihan kotikonnuilla, eikä edes maksa kovin paljon. Kirjasta ollaan puuhaamassa myös englanninkielistä versiota, ja kuten totesin Stevensonin kirjasta, se on jo vähän aikansa elänyt ja matkaoppaaksi siitä ei ole - se on liian painava, joten kirjakaupasta tai kirjastosta Avellanin opus mukaan ja menoksi. Kotona voi tarvittaessa vielä hifistellä lisää Jukka ja Päivi Sinivirran myös hyvin elegantilla Samppanja-kirjalla, joka sekin julkaistiin muutama vuosi sitten. Essi Avellan on kuitenkin aivan omaa luokkaansa asiantuntijana ja myös alueen ihmisten tuntijana, joten jos joku tarvitsee ensikäden tietoa tai kontakteja, niin alla olevasta Avellanin kotisivuosoitteesta saa yhteystiedot.

Hauskaa Vappua!

www.essiavellan.com     Uutinen vanhojen Juglar-samppanjoiden nostosta ja tastingistä

   

 

 

M A A L I S K U U  |  M A R C H   2 0 1 3  

 

ART Wolfgang Laib at MoMA, New York & Sperone Westwater, New York & Phillips Collection, Washington DC 

Aurinko on saapunut! Kyllä. Näin se on. Elämä siis jatkuu, vaikka Euroopassa loppuvat rahat ja muualla puhdas ilma. Wolfgang Laib, tuo vuonna 1950 syntynyt entinen lääkäri, nykyinen kansainvälisen taidemaailman pikku Buddha ja yksinkertaisen luonnonmukaisen kauneuden munkki, on tuonut auringon New Yorkiin. Ja tehnyt tänäkin vuonna sen, minkä hän tekee vuosittain, minne sitten kutsutaankin. Eli esittää suurin piirtein samoja töitä vuodesta toiseen. Ja sehän on hänen agendansa. Sillä hän uskoo vuodenkiertoon ja sykliseen aikakäsitykseen eli toistoon. Eli kun tekee hyväksi havaittua luonnonmukaista kaavaa uskollisesti vuodesta toiseen, kuten luonto todella tekee, vaikka ihmisten maailma huutaa muutosta ja trendejä, niin - pysyy hengissä! Samaan aikaan, kun länsimaisittain toimivat taidetykit uskovat ja toimivat komeettamaisesti - elävät täysillä 110% lasissa - ja sitten kuolevat, varsin usein ennen vanhuuttaan, Laib, jonka habitus on jopa ärsyttävän mamismainen - ennen kuin nykynörtit olivat edes siitosasteella - sukkasineen, ilman kenkiä, buddhamaisen rauhallisena, itsepäisesti Etelä-Baijerin vuorilla asuvana luomuihmisenä, kerää edelleen siitepölyä, ärsyttävän pitkään - viikkoja - ja sirottelee siitä sitten valtavan kauniita keltaisia siitepölyneliöitä maailman museoiden lattioille. Yksinkertaista. Kyllä. Toimivaa. Kyllä. Ja kaikessa katoavaisuudessaan varsin pitkäikäistä ja trendejä suorastaan pilkkaavaa toimintaa. Jopa taidetta. Jollain perverssillä tavalla tällä varsin pasifistisella toiminnalla hän nostaa keskisormen kaikille dynaamisen maailman "edistyneisyyteen" edelleen uskoville ja muistuttaa, että New Yorkinkin - tuon maailman luontoa kohtaan väkivaltaisimman paikan - ulkopuolella, on toden totta - luonto. Ja sieltä se New Yorkin funk-energiakin oikeasti kaupunkiin raijataan. Suurinta huutoa ovat luomutilalliset, jotka ajavat joka aamu myymään maalaistuotteitaan Union Squaren "torille" ja toivottavat rakkautta ja pitkää elämää designihmisille, jotka maksavat kakistelematta 17 dollaria 15 salaatinlehdestä. Sehän on laatua. Nykymaailmassa kaikki pitää olla brändättyä, myös salaatinlehdet ja Wolfgang Laib on ollut sitä jo vuodesta 1975.

Mutta vasta nyt hän on MoMAssa - kansainvälisen taidemaailman kuuluisimmassa G-pisteessä. Ja teki museon harmaaseen ja teräsbetoniseen keskusaulaan uransa suurimman keltaisen siitepölyneliön - oikeasti elämänsiemenistä muodostuvan klassisen "teoksen", jota sitten tullaan katsomaan 3 minuuttia - liput 25 dollaria - ja todetaan että "Oooh! What a classic!" - ja mennään sen jälkeen takaisin muoti- ja trendikoneistojen teräksisistä palkeista tehtyihin toimistokollosseihin tekemään rahaa ja levittämään L´Orealin ilosanomaa nuorille. Ja kasvavaa ahdistusta jo ryppyyntyville. Ja Wolfgang Laib tietää sen. Ja mitä enemmän tämä toiminta leviää, ei vain Suomeenkin, vaan nyt myös Intiaan, Indonesiaan, Brasiliaan, Grönlantiin ja Bora Boralle, hänen brändinsä sen kuin kirkastuu ja teoksen sanoma huutaa joka vuosi voimakkaammin. Kuten hän liitteenä olevassa videossa toteaa - ihmiset voivat katsoa museon parvekkeilta alas - ei helvettiin, vaan taivaaseen - eli elämään ja sen alkulähteeseen - oikeasti luonnossa kasvaneesta siitepölystä tehtyyn aurinkoon. Sokeille siis edes hetki yhdistelmä realismia ja eskapimismia. Tätä voisi kutsua nerokkkudeksi. Ja sitä se on. Siksi hän on klassikko. Ja punk. Koko mies. Ja mikä huvittavinta - miljonääri - toisin kuin ne tuhannet Lorkun työntekijämuurahaiset siellä teräsbunkkerissa. Tuo pieni munattomalta tuntuva piipittäjä. Röyh! Näinkin voi elämänsä käyttää. Ja osoittaa maailmalle, että luonnon kanssa voi elää yhteydessä, vaikka sille nauravat jo pirutkin, ja vieläpä tehdä leipänsä ihan kunniallisesti, jos viitsii ajatella pikkuisen pidemmälle kuin 3 kuukautta ja käyttää sitä kuuluisaa nuppia ja vähän kehitellä tuotettaan.

Wolfgang Laib at MoMA Video   Wolfgang Laib explaning his work at MoMA    Wolfgang Laib at Sperone Westwater

Wolfgang Laib´s Wax Room at Phillips Collection 

   

 

MUSIC J. Karjalainen: Et ole yksin (Warner, 2013)  

Ja lisää aurinkoa! Ja neroja. Suomen yksi virallisista, ja oikeistakin, popneroista on J. Karjalainen. Entinen mainosmaakari, joka osaa paitsi hittikaavan, myös brändäyksen. Eli. Hän on syntynyt 1.4 - aprillipäivänä ja on siis kevään lapsi. Ja siksi hän ehkä tajusi, että koska hänen musiikkinsa on todella aurinkoista ja helkkyvää, kannattaa levyt julkaista 1. 4. eli juuri silloin, kun Suomen kevätaurinko alkaa todella paistaa ja ihmiset villiintyvät sisäisesti ja alkavat kaikki hymyillä. Ja J. käyttää samaa tekniikkaa, kuin Wolfgang Laib. Eli - taattua tavaraa ulos joka kevät - joka vuosi. Aina kun aurinko alkaa paistaa, alkaa soida J. Karjalaisen uusi hitti. Hyvä idea. Ja on toiminut vuodesta 1981. Ja koska me ihmiset oikeasti rakastamme pysyvyyttä, kukaan ei ole julennut syyttää J. Karjalaista konservatismista, jopa paikallaan polkemisesta, vaan olemme hymisseet bussissa soivan uuden biisin tahtiin ja juosseet sitten levykauppaan hakemaan uutta kevään elämäneliksiiriä jokavuotiseen tapaan. Että onneksi edes joku pysyy ja se on nämä J:n jokakeväiset julkaisut.

Kunnes. Hän oikeasti tiukkana eli siis itselleen rehellisenä rockjätkänä totesi, että no more. "Viimeinen laulukin" oli aikoinaan vain bändin vaihto ja sama meno jatkui edelleen vuosia, mutta sitten hän oikeasti kyllästyi olemaan J. Karjalainen ja tekemään sitä, mitä häneltä odotettiin ja yllättäen - hän uusiutui. Ihan vain omista syistään. Ja mikäs siinä. Ei tullut enää kevätlevyjä. Tuli kolmen levyn länkkäriprojekti, josta ihmiset eivät tienneet, että onko tämä nyt satua vai totta, vai mitä tämä on, mutta jotkut ostivat silti. Ja pitivät. Itse satuin olemaan dj-hommissa hänen kanssaan länkkärikeikalla joskus ehkä 1 1/2 vuotta sitten ja oli aika viileää katsella, kuinka hän ohitti kylmän rauhallisesti loputtomat kännisten pikkujoulubilettäjien mukarohkeat "Hei soita Kolme Cowboyta!"- huudot ja totesi, että nyt tulee tätä Lännen Jukkaa ja that´s it. Kunnioitettavaa.

Mutta jos on syntynyt tekemään ihan mahdottoman hyviä ja yksinkertaisia ralleja, joissa maistuu samaan aikaan eletty elämä, oikeasti aina positiivinen perusvire ja päältä naiivi, mutta itse asiassa varsin viisas lyriikka, niin minkäs teet. Kait se on sitten tehtävä taas näitä. Ja siis homma toimii. Ei voi mitään. Ja kansa tykkää. Ja ihan aiheesta.

Uusi levy on pelkkää hunajaa ja henkistä mannaa pimeän talven jäykistämään sieluun. Ja mestarismiehen näytöstä alusta loppuun. Mennyt mies-hitissä jo otetaan luulot pois ja näytetään, että yksi pitkä jatkuva kitarasoolo voi toimia yllättävän pitkään - ja hyvin. Sitä lakkaa ajattelemasta ja alkaa keinua biisin laineiden tahtiin. Ja näin se on ajateltukin. Tai siis sävelletty sylistä, eli ei ajateltu. Ja koko levy on samaa - pelkkää onnistuneiden kappaleiden virtaa. Tämä on klassikko jo nyt, pelkästään sen takia, että se on se, minkä olemme tottuneet olevan olemassa ikuisesti, mutta josta nyt vasta ihmiset tajuavat, että nämä J. Karjalainen-keväätkään eivät tule jatkumaan ikuisesti. Eli että nyt kannattaa ottaa kaikki irti, kun niitä vielä tarjotaan. Onneksi on jotain turvallista ja mukavaa. On kaikki niin kuin ennenkin. Hip hei - kohti kevättä. Ja kesää!

J. Karjalainen: Et ole yksin at Spotify

 

 

FILM Ruby Wax meets Imelda Marcos on BBC (1996)

Ja kevään kunniaksi kunnon komediaa. Joka on uskomatonta kyllä, totta. Ajattelin ensin kommentoida Michael Haneken kaikki mahdolliset palkinnot voittanutta "Amour - Rakkaus"-elokuvaa, joka kertoo rakkaudesta, jossa aviopuoliso seisoo loppuun asti puolisonsa rinnalla, kun kuolema pikkuhiljaa syö aviovaimon, mutta päätinkin näyttää fiktion sijasta oikeaa elämää eli dokumentin, jossa aivan mahdottoman törkeä ja hauska, amerikkalainen lontoolaistunut, Todella upeeta-sarjaakin käsikirjoittanut Ruby Wax, ihan oikeasti kohtaa legendaarisen Imelda Marcosin, ja saa hänestä ulos ihan uskomattomia asioita todella taidokkaalla tekniikalla.

Marcosin tarinahan on silkkaa maailmanhistoriaa ja kun Wax käy ihan pokkana, ennen haastattelua, läpi Imeldan valokuvakokoelmaa tämän flyygelin kannella, Manilassa 1996, Marcosin palattua takaisin kotimaahansa, täytyy sanoa, että hiukset nousevat pystyyn. Siis kuka ei ole valokuvissa. On Nixonia, Carteria, Saddam Husseinia, Gorbatshov ja Gaddafi - tietenkin, mutta nämä ovat vasta alkupaloja. Sarja jatkuu: Castro, Lordi Mountbatten, lukemattomat Englannin pääministerit ja - Mao. Wax on ihan hillitön kommentoidessaan, että Imeldalla on ollut todella aikamoinen bailuporukka kavereinaan.

Sitten saapuu itse dame. Kauniina, vieläkin, 66-vuotiaana, filippiiniläisessä silkkikaftaanissa. Ja jotenkin koko hänen tarinansa on juuri niin ristiriitainen, kuin vain voi ihmisen elämä olla, potenssiin 1000. Ensin Miss Philippiineiksi, sitten Marcosin vaimoksi, neljän lapsen äidiksi, vallankumousjohtajan puolisoksi joka opettelee nukkumaankin seisoallaan, lopulta hirmuhallitisijaksi - tietenkin. Ja samaan aikaan hän on toiminut erilaisten sinänsä järkevien poliittisten aloitteiden tekijänä - kulttuuri-ihmisenä, syntyvyyden säännöstelyn aikaansaajana, katolisena ihmisenä, varsin väkirikkailla Filippiineillä. Ja toisaalta - uskomatonta kansainvälistä luksuselämää - 15 turkkia, 506 iltapukua ja ne kuuluisat 1060 kenkäparia. Taidekokoelma. Jne jne. Ja sitten - aitoa televisiokuvaa, jossa Imelda yritetään murhata veitsellä. Veistä tulee edestä ja takaa. Mutta hän selvisi. Osti myöhemmin luodinkestävät rintaliivit. Sitten Benigno Aquino Jr:n saapuminen Manilaan ja heti murha, kun hän pääsee ulos lentokoneesta. Tämäkin näytetään ohjelmassa. 

Ruby Wax käy kaiken läpi ja ronkkii ronkkii, minkä vain kehtaa ja hän todella kehtaa. Marcosin huoneesta löytyy kirjahyllyllinen kansioita, joissa on mappitolkulla kuittikopioita kaikesta, mitä Marcos on ostanut ja joista hän ollut syytteessä jopa New Yorkissa. Mutta syytteet hylättiin. Toisaalta hän osteli valtakaudellaan newyorkilaisia kiinteistöjä, jopa Empire State Buildingiä tarjottiin 750 miljoonalla dollarilla. Marcosien omaisuuden väitettiin olleen 35 miljardin luokkaa, mutta nyt Imelda sanoo sen olevan 22 miljoonaa dollaria. Toisaalta, on olemassa tilejä Sveitsissä ja sitä ja tätä. Ja kaiken hän kertoo, kun Wax sen hänestä taitavasti onkii. Jopa niin, että Wax saa hänet esiintymään kameralle yökerholaulajana pianistin säestämänä. Well done, Ruby Wax!

Jos ohjelma olisi tätä päivää, voisi sanoa, että kaikki on käsikirjoitettu. Mutta nyt kyseessä on kuitenkin oikeasti olemassa oleva henkilö, joka kuvausten aikaan pyrki kansanedustajaksi ja pääsikin. Eli hän on yrittänyt olla tarkka, mitä tehdään ja mitä ei, eikä todellakaan ole halunnut komediaohjelman parodiaksi. On uskomatonta päätellä, mikä on totta ja mikä ei, koko ohjelma ja toisaalta Imelda Marcosin koko elämä. Ja mitä hän siitä kertoo. Ja mitä jättää kertomatta.

Ja nyt kun Hugo Chavez kuoli, voimme vain aavistella, mitä kaikkea se kätkee sisäänsä. Eli nämä tällaiset tarinat jatkuvat jopa nykytodellisuudessamme. Ja kiinnostavaa on, että edelleen näiden Marcosien ja Chavezeiden kavereita ovat juuri Gaddafit ja Husseinit ja venäläiset ja kiinalaiset ja afrikkalaiset johtajat, jotka haluavat näyttäytyä "muka demokraattisina", mutta kaikki tietävät, miten luodinkovaa peliä se oikeasti on. Että luulevatko he olevansa jotenkin uskottavia, kun juuri he kaveeraavat keskenään, mutta seurassa ei koskaan ole länsivaltojen edustajia. Että maailmalle tämä ei näyttäisi, missä oikeasti mennään, pöydän alla.

Tällainen on kuitenkin edelleen mahdollista, koska kukaan ei halua lähteä sohaisemaan esimerkiksi venäläistä mätäkasaa, jonka jälkipöllyt tulevat olemaan ihan uskomattomat. Hyh. Huh. Normaali, kovasti korkeallakin oleva CIAn tai FBIn johtaja, on kyllä sen verran itserakas oman henkensä suhteen, että antaa villin Idän tappaa toisiaan ja keskittyy ihan muihin asioihin. Ymmärrän siis suomalaisiakin yritysjohtajia ja sitä, että meidänkään mediassa ei kehdata reilusti tunnustaa, että miksi ei haluta lähteä Venäjälle bisneksen suhteen ja varsinkin, miksi heidän härdelliään ei todellakaan haluta tänne.

Imelda Marcos on kuitenkin edelleen hengissä ja aika hyväkuntoinenkin, 84-vuotias, edustaa edelleen kansaansa, kuten alunperinkin, ja ehkä sekin kertoo jostain. Että kaikkea muuta voi lahjoa ja säätää, mutta itse Jumalaa on vaikea harhauttaa niin pitkään. Että ehkä hän sitten kaikesta huolimatta on tehnyt aika paljon ihan hyviäkin tekoja. Paljon hyvää ja paljon sitä "pahaa". Sopiva sekoitus molempia = Nykyihmisen elämä.  

Ruby Wax meets Imelda Marcos on BBC (49 mins.) 

   

 

BOOKS James Franco: Palo Alto (Schildts & Söderströms, 2012)   

James Franco on, paitsi tulikuuma Hollywood-näyttelijä ajankohtaisen Oz-blockbusterin myötä, myös kirjailija, ohjaaja ja nykytaiteilija. Nyt kun häneltä on ilmestynyt Palo Alto-novellikokoelma suomennettuna, oli tietysti otettava selvää, mikä hän on miehiään.

Sinänsä sympatiani ovat jo hänen puolellaan, sillä hän on tehnyt varsin onnistuneita elokuvia, esimerkiksi Milkin ja 127 tuntia, ja kohonnut eräänlaiseksi aikamme Matt Dilloniksi, Matt Dillonin paikalle. Ja koska pidän myös Kaliforniasta ja hän on kotoisin Bay Arean seudulta, oli enemmän kuin miellyttävää ottaa kirja käteen ja antaa Palo Alton äänen laulaa.

Ja tulos on ihan ok. En sano että loistavaa, vaikka haluaisin ja vaikka kuuluisat opettajat, joista Michael Cunningham jaksetaan aina mainita, ovatkin kouluttaneet hänestä aika etevän paikkojen ja tunnelmien kuvaajan. Palo Alton nuorten elämä, josta kirja kertoo, on aikalailla samanlaista, kuin oma nuoruuteni Hiekkaharjussa Vantaalla, joskus 1980-luvulla. On omakotialuetta ja videoita katsellaan, röökiä poltetaan, juodaan viinaa ja hässitään tyttöjä, jos sattuu lykästämään. Tähän päälle vielä kouluelämän sosiaaliset kiemurat ja tylytys, niin avot - tässä ollaan - edelleen. Huolimatta kirjan mainoslauseista, että kuvataan nykynuorten "rankkaa" todellisuutta, sanoisin että aika helpolla Palo Alton nuoret sitten kuitenkin pääsevät. Ja siksi heistäkin kasvaa ihan kunnon kelpo keskiluokkaisia amerikkalaisvanhempia, jotka fiilistelevät Guns ´N´ Rosesia sitten 70-vuotiaina. Mainitsen tässä Gunnarit, koska Francokin on jo 35 ja nuoruudesta, jota hän kuvaa, on kulunut jo 20 vuotta.

Sen sijaan paljon viileämpää, täysin uutta näkökulmaa ja oikeasti rankkaa kuvausta olen löytänyt nyky-Amerikasta Henry Rollinsin teoksista, joissa oikeasti on bensankatku ja nyrjähtänyt street-Amerikka ja Kalifornia läsnä tai taannoin julkaistussa ja filmatisoidussa Sapphiren "Precious" Harlem-tarinassa. Niillä nuorilla ei todellakaan mene hyvin, eivätkä ne tarinat pääty onnellisesti omakotitaloon, koska todellisuus on oikeasti sellaista. Ja siksi siitä on virkistävää ja pysäyttävääkin lukea.

Mutta nuorisoelämä keskiluokkaisessa jenkkikaupungissa on välillä sosiaalisesti raakaa ja toisaalta turvallista ja popviihteen kyllästämää hengailua, joka tuntuu olevan ihan universaalillakin tasolla sitä, mistä me kaikki sitten ammennamme loppuelämän "villit fiilikset" ja jota kaipaamme ja jota rekonstruoimme myöhemmin, minkä vain kerkeämme. Aikuisena oleminen on välillä vain niin puisevaa ja epäkiinnostavan turvallisuushakuista suorittamista, joillekin, että pienet kierrokset nuorisopuolella kohottavat välillä tunnelmaa. Ja siksi Guns ´N´ Roses ja viimeisimpänä Slash konsertoivat myös Suomessa, edelleen.  

Mutta siis. Franco suoriutuu debyytistään ihan kelvollisesti. Kuten sanottu ei mikään mestariteos, syystä että kirjassa olisi kaivannut enemmän todella kiinnostavia rosoisia henkilöitä tai tapahtumia, mutta hyvä että tällaista julkaistaan ja saadaan näin kansien väliin ajankuvaa MTV-sukupolven nuorista kiemuroista. Jäämme odottamaan Francon seuraavaa kirjallista tulemista ja nykynuorten Lady Gaga-elämää kuvaavia seuraavia Francoja, kunhan he ensin selvittävät kirjalliset yliopistokurssinsa ja pääsevät sen jälkeen vasta ääneen akateemisuutta henkivässä amerikkalaisessa kustannustodellisuudessa. Hollywood-naamastakaan ei ole haittaa.

 

 

 

H E L M I K U U  |  F E B R U A R Y    2 0 1 3  

    

ART Marjatta Tapiola: "New Paintings" at Galleria Sculptor, Helsinki & "A Retrospective" at Helsinki City Art Museum at Tennispalatsi, Helsinki, Finland & Marko Vuokola: " New Works" at Galerie Anhava in Helsinki, Finland.

Helmikuun nykytaidetarjonta Helsingissä on todella hyvä. Suorastaan esimerkillinen. Oli siis vaikea valita, mistä kirjoittaa ja mitä suositella, koska tarjokkaita on todella paljon. Siksi mainitsenkin tässä aluksi kaikki ne näyttelyt, joissa kannattaa poiketa ja jossa tarjotaan laatua. Eli - Marjatta Tapiola näyttäytyy kahdessakin näyttelyssä, joista myöhemmin, samoin Marko Vuokolan näyttelystä. Sen lisäksi Galerie Forsblomilla on Hannu Väisäsen uusia teoksia, jotka ovat Kalevala-projektin jälkeen hänen ehdotonta parhaimmistoaan. Stig Baumgartnerilla on uusia maalauksia nimellä "New Order" uudistetussa hienossa Korjaamon galleriassa Töölössä. Ja Kiasman tämän vuoden "Suomi-ohjelmistosta" on juuri avautunut Jouko "Jönssi" Lehtolan retrospektiivi. Ne, jotka eivät koskaan ole nähneet hänen Rock-Suomi- ja muita valokuviaan, niin kannattaa ehdottomasti mennä Kiasmaan ja nekin, jotka ovat nähneet joitakin aikaisemmin, niin nyt kaikki kuvat ovat saman katon alla, niin kuin Jönssi ne halusi. Ja vielä - Oliver Whiteheadin uusi videoteos ja piirustuksia on nähtävillä Amos Anderssonin museon 6. kerroksen ullakkotilassa. Näin.

Ja sitten aiheeseen. Eli. Marjatta Tapiola jatkaa tässä kuussa siitä, minkä Leena Luostarinen aloitti viime kuussa. Retroa pukkaa siis ja komeasti. Nämä molemmat daamithan ovat samaa sukupolvea ja sisällöllisestikin hyvin samoissa vesissä. Ja siinä, missä Luostarinen on lyyrinen ja sensuaali, Tapiolassa on vääntöä ja messevää, tuhtia substanssia ja äärimmäisen hienoviritteistä viivan käyttöä. Tennispalatsin retrospektiivi esittää Tapiolan tuotannon parhaimmiston, niin kuin ne kuuluukin esittää eli ilmavasti ripustettuina, jotta teokset saavat arvoisensa tilan ja auran. Alunperin näyttelyn piti olla nyt jo suljetussa Meilahden tilassa, joka olisi sallinut ehkä enemmän katseluetäisyyttä. Nyt tila on vähän pieni ja siksi, jotta teoksien hienoviritteisyys pääsee oikeuksiinsa, niitä joutuu katselemaan pienellä kikkailulla niin kaukaa, kuin se vain on mahdollista. Ja siksi, että teokset ovat kaikki kohtuullisen kookkaita. Ja Tapiolahan on tunnetusti parantanut tekemistään koko ajan jo vuosia ja aina vain paranee. Eli 2004 oli nähtävissä Forsblomin Esplanadin tilassa uutta vahvaa tulemista ja siitä eteenpäin kaikki näyttelyt ovat olleet kerrassaan upeita. Nyt nähtävään retrospektiiviin on saatu aivan uusiakin 2011, 2012 ja jopa 2013 valmistuneita, varsin kookkaita töitä ja kun niitä katseli, niin oli vain todettavissa, että nämä maalaukset voisivat aivan hyvin roikkua jopa New Yorkin MoMAn seinillä. Mutta eivät roiku. Ja se johtuu siitä, että Tapiolallakaan, Forsblomista huolimatta, ei ole kansainvälistä galleristia, joka pystyisi tarjoilemaan teokset maailmalle ja jostain syystä kukaan kansainvälinen kuraattorikaan, Framen  hienosta työstä huolimatta, ei ole näihin tarttunut ja vienyt niitä mukanaan. Todellakin ihme. Toivon kuitenkin, ettei Tapiolan tarvitse odottaa Louise Bourgeoisin tavoin 82-vuotiaaksi, kunnes hän todella breikkaa kansainvälisesti.

Ja nyt viittaan Sculptorin näyttelyyn, joka on kerrassaan hieno, kuten odotinkin. Käveltyäni sisään, sanoin ystävälleni, että jos nämä ei ole myyty jo nyt, olen Elena Ceausescu. Hinnat varsin kookkaille mestariteoksille olivat kaikki alle 26.000 euroa. Voi kuulostaa yksityisihmiselle paljolta, mutta jollekulle pienemmällekin yritykselle esimerkiksi ei mitenkään ylitsepääsemätön summa ja voisi löytyä tila, johon sijoittaa teos. Ja siis - jos Tapiola olisi kansainvälisesti tunnettu, hinnoissa olisi nolla perässä. Katsoimme näyttelyn ja nautimme - laatua, kerta kaikkiaan ja yllättäen vain muutamia oli ostettu, viime lauantaihin mennessä, laajasta julkisuudesta huolimatta. Olen siis Elena Ceausescu. Sorry. Suomessa yksityisihmiset eivät näköjään halua tai voi ostaa kookkaita teoksia ja ostavia museoita ei ole kuin yhden käden sormilla. Yritykset voisivat kuitenkin, tällaisten teosten ollessa kyseessä, ottaa tiloihinsa maalaus, joka todellakin tekee vaikutuksen. Henkilökuntaan, joka siellä työskentelee ja ihmisiin, jotka siellä vierailevat. No, se rahasta tai kaupallisesta puolesta. Kuitenkaan en voi ammattilaisena väheksyä asiaa, koska maalausten tekeminen, isossa tilassa, niiden varastoiminen, dokumentointi ja kuljetus, on varsin kallista puuhaa ja riittävä taloudellinen onnistuminen on aivan elinehto jatkon kannalta. Joten Tapiolalle todellakin soisi jatkotekemisen mahdollisuuden. Taiteellisesti näyttely oli jälleen samaa trendiä, eli edelleen hän pystyy parantamaan juoksuaan ja nyt hän on vasta keski-iässä. Onneksi. Jihuu.

Toinen mainitsemisen arvoinen näyttely on Marko Vuokolan uusia teoksia esittelevä show Galerie Anhavalla. Aikaisemmin hänen teoksensa ovat olleet mielestäni aika kovaa pintaa ja vähän tefloniakin, jolloin ei ole oikein päässyt sisään hänen auraansa, mutta kuitenkin on ollut kunnioitettavaa, kuinka johdonmukaisesti hän on pitänyt linjansa suomalaisena Duchampina, tehden yhdistelmää käsitetaiteesta ja kuvan semiotiikasta. Tosin paremmin kuin Duchamp, mielestäni. Minulle täysin käänteentekevää oli nähdä, joskus vuosia sitten, samoin Anhavalla, video jossa oli kaksi monitoria vierekkäin, kuvissa puolitäydet / puolityhjät lasit ja sitten tapahtui elämän ja energian sisääntuloa, joka pani kuvat pyörimään ja pysähtymään taas. That´s it. Silloin tajusin, että kyse oli metaforasta ihmisen oikean ja vasemman puoliskon suhteen ja siitä lähtien, nähdessäni hänen tavaramerkkiteoksiaan, joissa on aina kaksi rinnakkaista, mutta aivan pikkuisen erilaista kuvaa keskenään, ne kertovat minulle juuri tästä - eli ihmisen vasemmasta ja oikeasta puolesta, mutta siis yhtenä kokonaisuutena, kokonaisena ihmisenä. Ja tällaisia teoksia on jälleen tarjolla. Nyt on suurikokoinen kuvapari norjalaisesta vesiputouksesta, ja vaikka Ilona Anhavan sanoin niissä kyse on elämän "kosken" pysäyttämisestä ja mahdollisuudesta tarkastella varsin yksityiskohtaisesti ohi kiitävän elämän yhtä hetkeä, tai kahden peräkkäisen hetken eroa, niin minulle tämäkin kuvapari oli edelleen myös kuva ihmisestä, oikeasta ja vasemmasta puolesta. Tällä kertaa kuohuvassa, ja jopa myrskyisässä tilassa. Vuokolalta, joka on henkilönä hyvin hienoviritteinen, herkkä, jopa hauraskin, nämä uudet kuohuvat "tunnetilat" ja aktiivisempi kuvasto, olivat mielestäni uutta, ja kyllä - myös hyvin toivottavaa. Ja silti monissa töissä hän pitää edelleen johdonmukaisen, lähes abstraktin ilmaisunsa, vaikka kyse on valokuvista. Näyttely oli kokonaisuutena varsin onnistunut, yhdistelmä suuria yleiskuvia ja heti perään pienikokoisia kuvia pikseleistä, suurien kuvien suurennoksista ja nanomittakaavasta, ja siis pienempikokoisina. Tila oli rakennettu yhdeksi kokonaisuudeksi, vaikka kyse olikin erillisistä teoksista. Videoteos, jossa on kaksi päällekkäistä videota kuvaruudulla välkkyvästä pienestä pisteestä, yöllisestä majakasta, oli tyypillistä Vuokolaa. Jos ei lue tietoa etukäteen ja varsinkaan tiedä hänen tähänastista tuotantoaan, teos ei juuri avaudu. Mutta jos viitsii vähän vaivautua, ja varsinkin jos on viitsinyt todella vaivautua, se palkitsee sitä enemmän.  Joku amatöörikatselija voisi sanoa, että "mä en tajuu tätä". Mutta jos hän sitten saa tietää vähän enemmän, hän sanookin että "täähän on itse asiassa todella jees". Tässä tapauksessa minusta on hyvä, että nämä teokset eivät todellakaan avaudu heti, kuin joku nakkikioskin pikapurtava. Sinänsä kunnioitus kaikille snagareille, mutta kaiken ei pidä ehkä koskaan avautua, heti kun vinkaistaan. Vuokolan teokset näyttävät pinnaltaan varsin yksinkertaisilta, jopa yksitoikkoisilta, mutta eivät todellakaan ole mitään warholimaista (sinänsä nerokasta ja upeaa) jatkuvaa toistoa, vaan tutkailua ajankulusta ja jokaisen hetken erilaisuudesta. Ja siis joka hetki. Suosittelen kävelemään Anhavalla Sanomataloon ja antamaan normaalia enemmän aikaa ja vaivautumista, niin palkinto on odotettavissa.

Marjatta Tapiola at Sculptor      Marjatta Tapiola Helsingin kaupungin taidemuseossa                    

Marjatta Tapiola at Helsinki City Art Museum      Marko Vuokola at Galerie Anhava

 

  

Karri Koira: K.O.I.R.A. (Mons Records 2012)

Tässäpä nuorten uusi tanssitykki debyyttialbumillaan. Karri Koira on nuori kolli, rontti, mutta ei pelkkä supliikkimies Mäkkärin tuulikaapista, vaan kovasti töitä paiskiva Suomen suosituin soulmies. Hän käy loistavasta esimerkistä uuden nuoren polven muusikosta, joka hallitsee niin riffit, boogien, tuotannon, kuin lavaesiintymisen. Sanat ovat vakavasti elämään suhtautuvan nuoren miehen, jolla on arvoja ja lämmintä sydäntä, ja joka haluaa myös lämpimän tyttöystävän, vaikka tunku VIP-jonossa miehen reviirille on kovaa. Minä ainakin, 17-vuotiaan tyttären isänä, lämpiän tällaisille pikkuisen muitakin kuin vain itseään ajatteleville kolleille. Ajat ovat siltä osin muuttuneet paremmiksi, kuin omassa nuoruudessani (ja toimissani!!!). Vai????

Soundillisesti tämä sijoittuu jonnekin 1984-vuoden USA:han, Madonnnan tunnarikellopelin ja Lionel Richien ja Commodoresin välimaastoon. Juju on kuitenkin suomalaiset sanat ja aivan kuten J.Karjalainen aikoinaan "suomalaisti" countryn, bluesin ja roots and grass-osaston eli käänsi J.J.Calen ja syvän etelän bluesäijien maailman suomalaiseksi maisemaksi, näin Karri Koirakin tekee 80-luvun jenkkisoundista yhtäkkiä täysin Helsinki-skeneä. Ja siis Mäkkärin tuulikaapissa soi. Olin nimittäin siellä juuri 40 minuuttia sitten. Ja kuhinaa oli. Ja koska se on oikeasti Facebook ja suomalaisten ja koko maailman nuorten toimintatila, josta saa niin hengen kuin ruumiinkin ravintoa, se on hyvä paikka tsekata, mikä on päivän soundi.  

K.O.I.R.A. on 12 raitaa funkahtavaa fiilistelyä ja eroaa nykyräpistä nimenomaan tanssittavamman baselinen ja kuturaitojen ansiosta. Se ei siis ole räppiä. Sinällään suomiräpkin on oikeasti alkulähteitään kiinnostavampaa ja erityisesti parempaa musiikkia. Niin tässäkin. Amerikkalaisesta räpistä ei tule jäämään mitään kerrottavaa jälkipolville, mutta suomirapistä ehkä jo voi. Aika näyttää. No. Joka tapauksessa Karri Koira on korkannut uudentyyppisen genren ja näemme tulevaisuudessa, tuleeko remakeja ja jäljittelijöitä. Jos tulee, se pakottaa Karrin itsensä tiivistämään kierroksia, ja mikä ettei, sillä alkulähteillä on sikäli turvallista, että niitä ei voi koskaan kukaan täysin pölliä. Sydämeen sisään katsomista ja musiikin vastaanottamista ei voi ennakoida, vaan se vain tapahtuu, jos on nöyrä asenne ja pää kestää sen suosion, mitä siitä kaikesta seuraa. Karrilla tuntuu olevan arvot ja palikat kohdallaan - juuri nyt. Antaa hänen siis nauttia ja huhkia koko rahan edestä. Just do it, man!  

Karri Koiran K.O.I.R.A. Spotifyissa. Nyt!  

  

   

FILM Aku Louhimies: 8-Pallo

No niin. Aku Louhimies on taas huhkinut työryhmän kanssa ja tulos on hyvä. 8-Pallo jatkaa Louhimiehen Itä-Helsinki kamaa ja on tehty hyvin nopeassa 18:n kuukauden aikataulussa. Elokuva perustuu poliisi-kirjailija Marko Kilven romaaniin "Elävien kirjoihin". Käsikirjoituksesta vastaa luottopakki Jari-Olavi Rantala ja hyvin vastaakin. Koska en ole lukenut romaania, on vaikea sanoa, mikä menee kirjailijan ja mikä käsikirjoittajan piikkiin, mutta kässäri on todella hyvä ja tarinassa on jopa sanoma. Eli se ei ole vain ankeaa elämää lähiössä, jota Vuosaari ehkä oli, tai pelkkää sosiaalipornoa, jossa katsellaan huumehelvettiä viihteenä kahdeksan kilometrin etäisyydeltä - Helsingin "paremmilla" alueilla. Tämän on kirjoittanut oikeasti poliisi ja hänellä on todellakin vähän referenssiä kertoa sellaisesta todellisuudesta, jota ennen mentiin katsomaan eksoottisena kauheutena Amsterdamiin, Hampuriin ja Barcelonaan. Ei. Nyt ollaan ihan koti-Helsingissä, jossa flirttailu suuren maailman ja kovien huumeiden kanssa on alkanut muodostua todelliseksi ongelmaksi. Kun haluttiin rusinat, saatiin myös pulla. Ja nyky-Suomi on valitettavasti jotain ihan muuta, kuin kaljasieppojen käsirysyä portsarin kanssa 80-luvulla.

Elokuva on fragmentteja, kohtauksia eri henkilöiden todellisuudesta, joilla kaikilla on menneisyys. Eli vaikka eritoten keskitytäänkin tarinan päähenkilö Piken ponnisteluun nistiporukasta kuiville, on tarinan poliiseillakin elämä. Ja pelkoja ja skitsoja ongelmia. PPP ja Mikko Leppilampi pääsevät tekemään urallaan vähän toisenlaiset, vakavammat roolit ja se tuntuu maistuvan heille. Jessica Grabowskylla on Piken rooliin juuri oikeanlaiset alaspäin vääntyvät suupielet ja Eero Ahon klyyvari ja habitus on siis niin totta. Juuri niin hevi ja vittumainen pimeyden ruhtinas, kuin mitä tarina vaatiikin. Loistavaa näyttelijäntyötä, kerta kaikkiaan. Ja Mikko Koukin "body language" on sitten vielä oma lukunsa. Samuli Edelmannin aikaisempi 2000-vuoden 140 kg on paperia ja pelkkää Robert de Niron matkimista, mutta Koukin pallea alkaa olla jo kestokunnossa, joka leffassa. Ja hän on siis sellaisenaan vain niin hauska. Raja todellisen Mikon ja rooli-Mikon välillä alkaa jo hämärtyä. Aku antaa (ja kirjoituttaa) hänelle näitä rooleja ja entisestä kansakunnan Romeosta on tullut todellinen kansan pikku myyryläinen, joka suhaa ja jyystää pallit kuumana, aina kun tarvitaan kuviin sellainen mies, jota kukaan ei halua tavata, mutta joita on kansankuppilat ja Shellin huoltoasemat täynnä. Jess! 

Pikkuhiljaa kohtaukset alkavat muodostua oikeaksi juoneksi, mikä on plussaa verrattua esimerkiksi Vuosaareen ja vaikka olen vähän huono dekkareiden suhteen, koska  minusta on perverssiä kirjoittaa (ja rahastaa) keskiluokkaista turvaelämää eläville kirjoittamalla muka rajuja juttuja pimeyden ytimestä, siis ihmisille, jotka eivät ikinä oikeasti uskaltaisi sinne kurkistaa, niin tässä tapauksessa tämä ei onneksi ole mikään lapsellinen salapoliisitarina, vaan ihan oikea stoori. Ja kun sitten ihan oikeasti ajattelee Piken kahta mahdollisuutta, ensin huumehelvettiä ja sitä vapaata ja kreisiä maailmaa ja sitten "kunnon kansalaisuutta", joka alkaa, kun hän seisoo pihalla Prisman edessä lapsi vauvanvaunuissa ja pitäisi mennä sisälle markettiin, niin kyllähän sitä voi samastua hänen ilmeeseen, että "tonne vai - voihan vittu!". Ja kun perään tulee loistavia otoksia, joissa on ensin 40 metriä shamppoohyllyä, sitten 70 metriä sipsejä, 80 metriä jauhelihaa ja lopuksi se kriittinen 80 metrin bissehylly, niin voi todella kysyä, että onko tämä virallinen, "ainoa oikea" Suomi ja suomalainen "elämä" ihan terve. Että kumman sinä valitsisit? Minä en ainakaan sitä Prismaa. Ei helvetissä. Että propsit ohjaajalle ja kuvaajalle näistä Prismakuvista. Murhaavaa, kerta kaikkiaan. Ja ihan aikuisten oikeasti totta. Järkyttävää. Ja löytyy 80 kertaa monistettuna jokaisesta suomalaisesta kaupungista. Että kyllä sekin johtaa siihen perhehelvettiin ja lähipainiin, jota Pike joutuu kuuntelemaan naapuristaan. "Riitta - tänne!!!", naapurin väkivalta-aviomies huutaa pakkasessa värjöttävälle vaimolleen. Hauskaa. Valitettavasti. Siis tässä elokuvassa.

Ja juuri siksi tämä on erittäin hyvä leffa. Että vaikka aihe on vakava, niin tilanteet ja henkilöiden kommentit niihin ovat välillä pelkkää komediaa. Poliisi on nähnyt jo kaiken, niin myös heidän "asiakkaansa". Ja koska loppu on, mitä on (ähäkutti - en kerro!), tälle kaikelle voi myös nauraa. Extrapropsit tulevat myös uskomattomat kasvot omaavalle vauvalle ja sille, kuinka tämän vauvan pyöreää pään muotoa on käytetty valkoisena elämän positiivisena "8-pallona", mustan varsinaisen kasipallon vastakohtana. Se juuri on tämän elokuvan G-piste. Että juuri, kun olet horjahtamassa ja repsahtamassa takaisin pimeyteen, elämä - tässä tapauksessa vastasyntynyt vauva - rääkäisee, ja pakottaa sinut jatkamaan ponnistelua elossa olemiseksi ja elämän ylläpitämiseksi. Juuri näin fasistinen elämä on. Että kun mennään rajoille ja taiteillaan sysimustan ja supervalon välillä, kuilu on todella syvä ja paine kova ja armon vaihtoehtoja ei todellakaan ole, vaan olet juuri niin yksin ja vastuussa vain itse itsellesi ja huollettavillesi, siinä tilanteessa, kuin se todellisuudessa on.

Toivotaan taas paljon katselijoita. Ulkomailla tämä tuskin avautuu, koska ollaan suomalaisia ja niin lakonisia ja vähäeleisiä, mutta mitä sitten. Se on tämän elokuvan charmi ja siksi tämä on ihan maailmanluokan veto. Init. Out.

8-Pallo Teaseri          8-Pallo Traileri

 

   

BOOKS Riikka Ala-Harja: Maihinnousu (Like, 2012)

Ja sitten kirjallisuuteen. Viittasin tuossa edellisessä jo dekkareihin eräänlaisena perverssinä rahastusautomaattina ja välillä se on todella rassannut minua, kun kesäisin kirjaston dekkarihyllyt ovat typösen tyhjät, mutta muutakin olisi saatavilla. Että ketä kiinnostaa lukea pimeydestä aurinkorannalla? Näköjään monia, enkä halua sitä demonisoida. Kannattaa kuitenkin mieluummin ottaa matka Bangkokiin ja jäädä sinne, eikä jatkaa Phuketiin "suomalaisrannalle". Ja katsoa oikeasti vähävaraisten todellisuutta. 0-euroa. Real fucking live on stage.

Toinen mikä minua on rassannut kirjallisuudessa ja nimenomaan suomalaisessa "korkeakirjallisuudessa" on, että tuntuu välillä siltä, että mitä enemmän auotaan ranteita ja revitellään elämän pimeitä voimia, sitä vakavampaa ja suurempaa kulttuurityötä tämä tuntuu olevan. Ja että kirjan kuuluu herättää kohu. Jos on vähänkin hauskaa, se on sitten "kevyttä". Hei - relatkaa nyt vähän. Elämässä, myös mustissa hetkissä, voi olla myös tilkka huumoria. Ainakin kirjoissa, joissa pahin on jo ohitettu. Siis faktisesti - oikeassa elämässä. Nehän ovat vain väritettyjä remakejä tapahtuneesta.

Riikka Ala-Harjalle kävi, kuten tuntuu käyvän n. 80 prosentille suomalaisista, niin miehille kuin naisille. Ensin ollaan koulussa, sitten opiskellaan ja juhlitaan ja heilutaan ja sitten jatketaan edelleen juhlimista ja heilumista, koska kuka nyt voi ottaa vakavasti tätä oikeaa todellisuutta ja sitten on 35 ja alkaa ehkä miettimään, että pitäisiköhän joskus tehdä lapsi. Ja tämä on tietysti naisten ajatus. Miespuoliset jatkavat juhlimista ja heilumista, kunnes tyttöystävä tai vaimo pakottaa katsomaan tätä asiaa silmiin. Ja koska on kiva harrastaa edelleen seksiä, miehet sanovat "että no okei". Mutta eivät tiedä mitä siitä seuraa. Eivätkä tiedä muuten ne naisetkaan. Eli että, jos - parisuhde ei ole jo todella pitkällä, mieluiten avoliitto- tai avioliittovaiheessa, siis ilman sitä lasta, niin kun pikkuisen heppoisen parisuhteen lomaan aletaan "puuhata" sitä tenavaa, se on varmin tapa löytää itsensä yksinhuoltajana. Ja eikä siinä mitään. Sehän on oma valinta. Mutta olisi myös estettävissä, jos vain viitsisi lukea vähän nettipalstoja. Nykyisin. Aikamme on lifestyle-aikaa ja perhe-elämä on myös yhdenlaista lifestylea ja naisten keskuudessa varsinkin, mutta miksei myös nykymiesten, pullantuoksuinen urbaani perhe on lifestylea. Ja sillä tehdään myös erittäin paljon rahaa. Ja siksi sitä myös promotaan. Ja siksi niitä vauvoja aletaan haluta, ilman että tajutaan, että se on todella kovaa duunia. Ja suurin mahdollinen uhka sille parisuhteelle. Ja viestini onkin nyt, ei se, vaan se, että kaiken tämän keskellä ovat ne tuhannet ja tuhannet lapset, jotka näihin uusioperheisiin ja ties mihin syntyvät, ja joilta voidaan vasta 20 vuoden päästä alkaa kysellä, että miltä tuntuu. Ja miltä tuntui. Ja minusta heidän oikeutensa on täysin unohdettu tässä itsekeskeisessä perhepuuhastelussa ja eroilussa ja taas perhepuuhastelussa ja taas eroilussa ja uusissa siskoissa ja veljissä ja taas uusissa siskopuolissa ja neljäsosaveljissä ja ties missä. Että helvetti soikoon, ne ovat oikeita ihmisiä, joilla on oikeus tasapainoiseen ja ehjään perheeseen ja elämänmalliin, eivätkä mitään mielihyvätuotteita ja sitten loputtomia pelinappuloita, joita kuskataan treeneihin ja balettiin riitelyiden ja mykkäkoulujen saattelemina. Miettikää tätä kaikki te, jotka nyt aiotte hankkia perheenlisäystä. Se on teidän vastuunne, ei niiden tulevien lasten. Välillä tuntuu, itsekin yhteishuoltajana, että lapset joutuvat olemaan vanhempia ja toisin päin. Jos tämä olisi fiktiota, niin okei. Mutta kun ei ole. Ja kuten sanottu, nämä meidän lapsemme ovat oikeasti olemassa, kasvavat ja imevät koko lapsuutensa ja nuoruutensa tätä säätämistä ja tulevat vasta myöhemmin puklaamaan ulos kaiken sen, kun heidän omat ensimmäiset tosikriisinsä alkavat. Silloin vasta he tulevat sanomaan, että "mitä vittua se teidän sekoilu silloin oikein oli. Että kiitti vaan. Se oli oikeasti meidän elämä". Ja jos meidän sukupolvemme olisi ollut tyhmiä, mutta kun emme ole olleet. Niin ei voi sanoa, kuten natsit, että "me ei tiedetty" tai "me ei tajuttu". Huh. Todella. Peiliin on ikävä katsoa. Minä katson omaani. Ja tässä tapauksessa myös sukupolveni peiliin, kun luen Ala-Harjan Maihinnnousua.

Konstellaatio on siis tämä, ei todellakaan mikään erikoisuus, vaan ajan musta trendi, ja minusta se ei ole enää edes hauskaa. Ja näköjään tämä osataan Ranskassakin. Eli olemme kaikki tässä globaalissa paskassa ja itse keittäneet sen - ja vielä helposti. Koska panettaa ja se on kivaa. Mutta perheen pyörittäminen, kun alkaa tuulla vastaan, ei olekaan. Niin. Pitäisikö sitä jotenkin paijata? Minusta ei. Enää.

Ala-Harjan nerokkuus tässä on pukea tämä yhden ihmisen sisäiseksi sodaksi ja rinnastaa kamalat asiat eli ero ja lapsen mahdollinen kuolema ja sitten oikea sota Normandiassa, missä aikuiset ihmiset paskoivat livenä housuihinsa, mutta se ei auttanut, vaan oli jatkettava, vaikka kukaan ei tiennyt, että kuinka kauan tätä oikein kestää. Vaikka pää ei kestä. Ala-Harja on valinnut mielestäni oikean muodon, eli romaanin, jossa hän pystyy käymään omaa yksinäistä pään sisäistä sotaansa ja epätoivoaan ja housuun paskomistaan, ilman että sitä voi hirveästi muille näyttää. Valittu konekiväärityyli, joka ei ole kuitenkaan yhtään dramaattista, vaikka aihe voisi siihen eväät antaakin, on juuri sopivan nakuttava ja loputon. Loputon. Tavaraa - ajatuksia - vain tulee ja tulee, eivätkä ne lopu, vaikka haluaisi. Pieniä havaintoja, sairaalan nyppyyntynyt peitto, menen vessaan, tulen vessasta, hiuksia pukkaa silmien eteen, pelottaa, ei auta, on mentävä, on jaksettava, jne jne. on tyylillisesti juuri oikea kuvaamaan tämän kuoleman ja ihmissuhteen jättämisen kanssa painivan naisen päänsisäistä kaaosta, jota ei voi päästää kaaokseksi. Koska on hoidettava käytännön elämä. Valitettavasti tämän kirjan kohdeyleisö, joka kuitenkin lienee Suomessa naiset, koska Suomessa keski-ikäiset naiset ostavat kaunokirjallisuutta, luulevat, että kyseessä on muka aina nainen, joka jätetään tai joka on "uhri". En suostu tähän. Sillä nimenomaan nainen, ei mies, ihan tutkimusten mukaan (tällä viikolla YLEn Puoli Seitsemän-ohjelmassa) päättää 90 prosentissa tapauksista, kenen miehen hän hyväksyy kumppanikseen, varsin rationaalisestikin ja vieläkin rationaalisemmin, kenen miehen kanssa hän "haluaa" tehdä lapsen. Siksi en tekisi tästä naisasiaa, enkä myöskään miesasiaa. Tässä tarinassa mies löytää uuden ja nainen jää vielä odottelemaan seuraavaa, mutta Suomi ainakin on täynnä myös todella turpaansa saaneita isiä, jotka ovat ihan pihalla että "miten tässä näin kävi, vaikka yritin ja yritin ja hellin, huolehdin ja kävin töissä ja jaksoin ja jaksoin". Ja nyt sitten saa enää tipoittain määrättyjä "laatuaikoja". Jos saa. 8-Pallon ihan kunnollinen mies, Mikko Leppilammen (joka on itsekin eronnut ja isä, voi ei!) esittämä poliisi, yrittää itku silmässä saada yhteiseloa vielä kasaan, jotta lapsella olisi oikea koti. Minusta ihan miehekästä. Mutta vaimo laittaa kylmästi oven kiinni. Naiset mediassa aika vähän kommentoivat, että miltä sellainen tuntuu. Ja miehet eivät kehtaa, koska siitä tulee sanomista. Että ruikuttaja, saatana.

No. Korostan kuitenkin, että me voimme vääntää siitä, onko tämä ollenkaan miesjuttu tai naisasia, vai pelkkiä yksilöitä säätämässä, joten sitä ei voi yleistää, mutta viestini edelleen on ne lapset, jotka todella ansaitsisivat kokonaisen perheen. Nyt kun se ei tunnu enää missään olevan mahdollista, meistä useimmat valitsevat tai joutuvat valitsemaan sen seuraavan vaihtoehdon eli rakastavat vanhemmat. Mutta ei perhettä. Onhan sekin jotain. Sanomme me itsellemme. Mutta mitä sanovat lapsemme. Nyt. Ja sitten - 10, 20 vuoden päästä. Se on vain kuunneltava sitten, eikä paettava jonnekin takavasemmalle. Koska perheen perustaminen on erittäin vakava asia.

 

 

  

T A M M I K U U   |   J A N U A R Y   2  0  1  3

    

ART Leena Luostarinen - Tiikerinpiirtäjä | Tiger Drawer at Taidehalli in Helsinki

Leena Luostarinen on yksi harvoista vanhan liiton kuvataiteilijoistamme, joka kestää aika hyvin myös kansainvälisen vertailun. Parhaimmillaan hän pääsee aivan samalle tasolle, kuin aikalaisensa ja tyylisuuntansa edustajat esimerkiksi USA:ssa ja Euroopassa, vaikkapa Susan Rothenberg, Enzo Cucchi tai Francesco Clemente, jolta on nähty samaisessa Taidehallissa Silja Rantasen varsin onnistuneesti kuratoima ja ripustama retrospektiivi Juhlaviikoilla vuonna 1995. Luostarisen näyttelyn on kuratoinut (ja ripustanut ?) Otso Kantokorpi, joka on kriitikoistamme yksi asiantuntevimmista ja myös charmanteimmista. Odotukset olivat siis korkealla, kun vein tyttäreni katsomaan, mitä Leena on saanut aikaiseksi kaikkien näiden vuosien aikana. Ja niitä vuosia siis riittää. Eli on sinällään jo ansiokasta selviytyä taiteen kaltevalla pinnalla yli neljän vuosikymmenen ajan ja pelkästään pysyä hengissä.

Luostarisen työskentely on ollut välillä vahvaa ja tuotteliasta ja välillä on otettu vähän punssia ja silloin se on myös näkynyt taiteellisessa toiminnassa suttuisuutena tai värien kylläisyyden puutteena. Etukäteen ajattelin, että on hienoa koota hänen tuotannostaan juuri parhaimmisto, jolloin ajoittaiset hapuilut voitaisiin siivota nurkkaan ja antaa vahvimpien töiden vain loistaa ja tuoda esille se, kuinka vahva ja maailmanluokan taidemaalari hän todellakin on. Olen aina ollut sitä mieltä, että hän syntyi väärään maahan ja vähän liian aikaisin, sillä silloin, kun hänen uransa lähti kunnolla nousuun, Suomen kuvataidemaailma oli vielä pahasti sulkeutunut länsivirtauksilta (lue: kansainvälinen taidemaailma) ja hän jäi vähän pussiin tänne Pohjan perukoille, sen sijaan että olisi päässyt jonkun merkittävän kansainvälisen gallerian listoille. Tämä on näkynyt myös ajoittaisena turhautumisena ja sosiaalisena äksyilynä, kun ei ole oikein ollut oman tason keskustelukumppaneita. Maailman tasolla niitä olisi löytynyt. Siksi toivonkin, että tämä näyttely ja ainakin sen varsin onnistunut katalogi / monografia löytää yleisönsä myös kansainvälisen taidemaailman joukossa ja hänen tuotantonsa saisi ansaitsemansa huomion myös Pohjoismaiden ulkopuolella.   

Näyttely alkaa todella vahvasti portaikon yläpäässä tervehtivällä maalauksella "Athina", joka nousee kissaeläinten ohella näyttelyn ikoniksi ja tunnusmaalaukseksi. Erittäin hyvä valinta kuraattorilta. Sitten alkavat vaikeudet - ja nyt se ei ole Luostarisen syy. Taidehallin ensimmäinen ja kookkain pääsali on varsin vaikea tila ottaa haltuun. Huone on valtavan korkea ja siitä selviytyy ehkä parhaiten hyväksymällä sen ja laittamalla esille mataliakin teoksia katsojien silmien tasalle. Luostariselta kuitenkin löytyy varsin kookkaita teoksia, moniakin, ja Kantokorpi on päättänyt sijoittaa ne tähän korkeimpaan saliin. Lopputuloksena maalaukset ovat jotenkin vieri vieressä, eivätkä saa ansaitsemaansa auraa, puhumattakaan muutamista pienemmistä töistä, jotka jäävät aivan statistin osaan, vaikka ovat varsin onnistuneita teoksia. No. Annetaan toinen mahdollisuus. Menemme eteenpäin ja heti seuraava pieni erkkerisyvennys on maltettu rauhoittaa pelkästään yhdelle työlle, aivan loistavalle maalaukselle "Elämä ja Kuolema". Siinä on aika hyvin visualisoitu se, miten energiamme toimii. Jokaisessa hetkessä päätämme, kurkoittelemmeko kohti elämää vai laiskasti kohti kuolemaa. Päätös on henkilökohtainen ja vastuu itsellä. Joka hetki. Good point.

Toinen sali toimii jo paremmin ja kuuluisat kissat, jotka itse asiassa ovat kohtuu pienikokoisia Luostarisen tuotannossa ovat hyvin kauniita ja värikylläisiä. Taiteen markkinointiin kuuluu, että tuotannosta nostetaan esiin joitakin teoksia, joita sitten reprodusoidaan luetteloissa ja postikorteissa ja joita turistit tulevat valokuvaamaan, "koska ne on reprodusoitu luetteloissa ja postikorteissa". Esimerkkinä vaikkapa Gustav Klimtin "Suudelma -  Der Küss", joka on ihan samalla tasolla hänen muun tuotantonsa kanssa, mutta josta nyt vain on tehty ikoni. Ja näin on Luostarisen tiikerienkin laita. Seuraavassa salissa on jälleen isoja ja pieniä töitä, hyviä ja sitten ei niin hirveän hyviä ja aika sekaisin keskenään. Siksi huoneen parhaimmistoksi nouseekin vitriini, johon on koottu Luostarisen piirustuksia. Tyttäreni, joka on varsin taitava piirtäjä, totesikin että "okei - tästä näkee, että tää daami todella osaa piirtää eikä vain tee jotain suttua ja esitä sitten että on merkittävä ja virtuooosi."

Loppuosa näyttää onnistuneita pieniä töitä, kuten egyptiläisaiheiset Nefertitit, jotka olisi voitu jälleen kerran nostaa enemmänkin jalustalle ja keskittää huomiota niiden kauneuteen. Kirsikkana kakun päällä on muutama uusi työ, joissa värit todella hehkuvat ja joista tyttäreni jälleen totesi, että "toi palettiveitsen käsittely on oikeasti todella vaikeaa. Että respektiä."

Näin. Lopputulemana sanoisin, että "less olisi ollut more", vaikka retrospektiivistä puhutaankin ja on vaikea karsia, kun haluaisi näyttää mahdollisimman paljon ja koko uran. Ja viittaan tässä nyt aiemmin mainitsemaani Clementen retroon, jonka Silja Rantanen varsin arkkitehtonisena ja joskus jopa liiankin materiaalisena ja jäykkänä tekijänä, oli pystynyt ripustamaan sopivan ilmavasti ja elegantisti. Ja samassa tilassa siis oltiin. Mutta ehkä tämä on juuri se ero, edelleen, maailmanluokan ja suomalaisen tekemisen välillä. Tosin molemmissa näyttelyissä ripustaja on ollut suomalainen. Että onko se sittenkään niin kliseinen asetelma?  

Jos ette ehdi näyttelyyn, niin kehotan tutustumaan ansiokkaaseen ja laadukkaaseen monografiaan (vain 25.00). Kuten sanottu, aika näyttää, löytyykö Luostarisen teoksia museoiden seiniltä Tokiossa, New Yorkissa tai Lontoossa. Aihetta ja perustetta siihen kyllä olisi.

Taidehallin sivut

 

 

MUSIC Bo Kaspers Orkester. Du Borde Tycka Om Mig (Sony Music 2012)

Bo Kaspers Orkester julkaisi joulumarkkinoille jo järjestyksessään kymmenennen studioalbuminsa ja yhtyeelle, joka on kehittänyt kokonaisen genren eli popjazzin ja siitä huolimatta pystynyt uusiutumaan lähes joka kerta ja kokeilemaan erilaisia lähestymiskulmia, tämä on erittäin ansiokas suoritus. Ja ihmiset pitävät. Miljoona myytyä levyä ja kasa levyjä, jotka ovat erittäin tasalaatuisia. Täytekappaleita ei heillä ole, ei myöskään pelkkiä hittibiisejä, mutta siitä huolimatta jo 2000 heillä oli julkaista 16 kappaleen  "Hittills"-kokoelma, joka oli täynnä hittejä. Mukavaa - mysigt, todellakin. Ja voin kokemuksesta sanoa, että 15-vuotisen DJ-urani aikana, en muista sellaista kertaa, jolloin Bo Kasperin biisin soidessa tilaan ei leviäisi lämmin, pehmeä ja laadukas tunnelma ja ihmiset alkavat hymyillä ja voida hyvin. Voiko keneltäkään ihmiseltä tällä planeetalla odottaa ja saada enempää. Niin? Bra. Hemskt bra, från killarna i Sverige.   

"Du Borde Tycka Om Mig" on jälleen täynnä loistavia sävelmiä ja ensiluokkaista tuotantoa edustavaa soundimaailmaa. Edellinen, "New Orleans", yhdisti onnistuneesti Tukholma-jazzpopin ja USA:n Syvän Etelän sounditunnelman ja nyt ollaan taas takaisin Pohjolassa ja siis sävelkynä vain toimii. Ei voi mitään. Pehmeää, laadukasta. Minun sieluni ainakin lepää näiden biisien aalloilla. Tackar grabbar!

Bo Kaspers Orkesterin Du Borde Tycka Om Mig Spotiyissa

 

  

FILM Madonna: W.E. (2012)

Madonna ei osaa näytellä. Ok. Hän on viimein itsekin myöntänyt sen itselleen ja maailmalle, ja ihmiselle, joka on tottunut piiskaamaan itsestään ulos laadukasta tekemistä, vaikka maailma ei sitä hyväksyisikään, se voi olla kova paikka. Mutta hänellä on kuitenkin hyvä itsetunto ja silloin on kykyä myöntää myös heikkoutensa. No. Nyt hän on ryhtynyt ohjaamaan, sen lisäksi että on ohjannut uraansa, pomoa hinkuvaa maailmaa ja itseään, joka on jo luettavissa gesamtkunstwerkiksi ja siksi ohjaaminen käy häneltä varsin luonnollisesti. Eli että kontrolloi kaikkea pienintäkin yksityiskohtaa myöten. Ensimmäinen tekele, Lontoossa kuvattu "Filth and Wisdom" oli varsin onnistunut ja sopivan räävitönkin kuvaus katutasosta katsottuna ja se onkin ollut Madonnan vahvuus koko ajan. Että hän surffaa vaivattomasti niin yläluokassa, kuin kaduilla, josta hän on alunperin kotoisin. Tämä uskallus pysyä välillä katutasolla kysyy myös itsetuntoa, varsinkin Englannissa ja USA:ssa, mutta se mahdollisuus annetaan, kun on osoittaa riittävä määrä nettovarallisuutta eli menestyksen mittaria kapitalistisissa maissa. "Filth and Wisdom" sai kantaesityksensä Berliinissä ja luonnollisesti Madonna oli varautunut pieksämiseen, koska elokuvamaailma oli päättänyt että häntä ei hyväksytä Hollywoodiin. Ensiohjaus oli kuitenkin niin hyvä, että soraäänet jäivät vähemmälle. Katsojia olisi kuitenkin voinut olla enemmän ja sama pätee uutuuteen, W.E. -elokuvaan.

Eli. Elokuvassa ei ole mitään vikaa, päinvastoin. Se on varsin onnistunut kuvaus hyvästä ideasta, naittaa kaksi aikakautta lomittain keskenään - 20. vuosisadan kuninkaallinen kriisi Englannissa ja 2000-luvun nykyinen kuninkaallinen ympäristö eli New York ja sen varakkaiden elämänmeno. Ja molemmista Madonna tietää oikeasti jotain. Hän on kynäillyt käsikirjoituksen Alek Keshishianin kanssa, joka ohjasi aikoinaan legendaarisen In Bed With Madonna -dokumentin, joka taas loi täysin uuden elokuvan genren - henkilödokumentin henkilön itsensä kertomana. Sen jälkeen sellaisia ovat tehneet kilvan kaikki ne supertähdet, jotka katsovat tähtistatuksensa yltävän riittävän korkealle, ilman että joutuu naurunalaiseksi.

W.E.:ssä on hyvä työryhmä, näyttelijät tekevät laatunakutusta Madonnan ohjauksessa ja kuvaus varsinkin on ihan mielenkiintoisia ratkaisuja täynnä. Ja se, mikä erottaa Madonnan Lady Gagasta on tietysti tyyli. Eli hänellä on lyömätön tyylitaju hifistellä välillä todella suurissakin korkeuksissa ja sitten pudottaa ihmiset hampurilaisbaaritasolle. Ja sehän todellakin vaatii sitä tyylitajua. Tässäkin pätkässä on nautinnollista katsoa, kuinka kuninkaalliset 1930-luvulla tai jotain vetävät LSD:tä Ranskan Rivieralla ja kyytipoikana soundtrackillä toimii Sex Pistols, joka tunnetusti oli nimenomaan vastaisku luokkayhteiskunnalle, ja jonka hedelmiä pop- ja rockmaailma on sen jälkeen saanut nauttia.

Good going, Madonna, ja toivoisi todella, että yleisö myös löytäisi hänen elokuvansa. Uskomatonta että kirjoitan tällaisen puheenvuoron ihmisestä, jonka jokaisen vessakäynninkin me kaikki, koko planeetta, tiedämme. W.E. floppasi huolimatta siitä, että Venetsian ensi-illan pressissä oli varmaan eniten akreditoituneita ever, ja julkisuuden puutteesta tämä elokuva ei ainakaan voinut maailmaa syyttää. Lisäksi taustavaikuttajana eli levittäjänä oli Harvey Weinstein, tuo Hollywoodin Oscarintekijä ja hänen ja hänen veljensä levitysyhtiö Weinstein Company. Tänäkin vuonna samassa mittelössä on taas kokonainen joukkue Weinsteinien elokuvia. Eli on todella outoa, ettei elokuva kerännyt edes normaalia indie-elokuvien katsojamäärää missään, mutta DVD-puolella on käsittääkseni mennyt paremmin. Ja ihan ansiosta. Voi kuitenkin olla, että kaikesta lahjakkuudesta ja valtavasta työmäärästä sekä elokuvan moitteettomuudesta huolimatta Jumala on jostain syystä päättänyt, että Madonnan tulee vain keskittyä ydintoimintoihinsa eli maailman hypettämiseen hänen gesamtkunstwerkinsa ympärille, jonka ydinmehua ovat hyvän baselinen ja hook-kertosäkeiden siivittämä musiikki, sen visualisointi videoiksi ja nykyajan oopperan eli maailmanluokan kiertue-esitysten toteuttaminen. Sääli. Hänellä todella on annettavaa myös ohjauspuolella, varsinkin kun 65-vuotiaana voi olla jo aika haastavaa nostaa uskottavasti jalkaa housediskobiitin tahtiin, mutta elokuvaohjaajalle se on vasta kypsä ikä mestariteosten toteuttamiselle. 

W.E. Official Trailer       Filth and Wisdom Official Trailer

  

 

BOOKS Jan Fredriksson: Miehet mustissa (Teos, 2012) 

No niin. Kirjaosioon. Ja kun oli puhetta Madonnasta, niin voi sanoa, että hän on ollut kävelevä mainos YLEn radiouutisten toimittaja Jan Fredrikssonin toimittamalle kirjalle Miehet mustissa ja sen kertomalle ammattikunnalle eli maailman henkivartijoille. Aihehan on varsin kiinnostava, niille, jotka katsovat asiaa ulkoapäin ja ihmettelevät, kuinka joku julkisuuden henkilö aina silloin tällöin onnistutaan nitistämään ja siirtämään taivaan osastoon "Legendat". Eli että meille katsojille se on samalla kertaa perverssiä viihdettä ja ikään kuin osa kuuluisuuskulttia, mutta niille, jotka oikeasti joutuvat välttelemään vuosikausia eli lopunelämänsä salamurhaajien viuhuvia luoteja ja veitsiä, se ei ole mitenkään hauskaa ja he todellakaan eivät halua päätyä tähän kyseenalaiseen kategoriaan. 

Mutta. Tilanne on nykyään myös se, että jos lähtee kuuluisuusradalle, niin julkisesta tappamisesta on niin paljon näyttöä ja todellista faktaa, että kaikki jotka haluavat ulkoista palvontaa, rahasyistä tai muuten, kyllä tietävät, mikä on pelin henki. Onneksi viime aikoina ei ole hirveästi uutisoitu tähtien ja muiden tunnettujen henkilöiden murhista, eli henkivartijat ovat tehneet työnsä hyvin, mutta muistan kuitenkin sen nettipalautteen, minkä Whitney Houstonin henkivartija sai, kun todellakin tyri hommansa, niin että hänen asiakkaansa onnistui itse hukuttautumaan tötsypäissään. Eli loppujen lopuksi, voit henkivartijana tehdä kaikkesi, paitsi suojella päämiestäsi häneltä itseltään.

Ja jotta tulisi selväksi, että uhka ulkopuoleltakin on aivan todellinen, vieläkin - ihan näinä päivinä, niin muistamme tietysti esimerkiksi Anna Lindhin murhan, ihan vain Tukholman Stokkan eli NK:n osastolla ja kun silmäilin tätä kirjaa, niin lista muista "kyllä tai melkein" -tapauksista oli myös aika pelottava. 1990-2004 välisenä aikana pelkästään Länsi-Euroopassa tehtiin 24 suoraa hyökkäystä poliitikkoihin. Nykyinen Saksan valtiovarainministeri, Jutta Urpilaisen kahvittelukaveri Wolfgang Schäuble istuu nykyisin rullatuolissa, koska häntä puukotettiin vakavasti. Samoin kävi puoluejohtaja Oscar Lafontainelle. Ja siis Anna Lindh pääsi hengestään 2004. Ranskassa 2002 Jacques Chirac oli tähtäimessä, mutta metsästyskiväärin laukaus meni ohi. Samana vuonna kahdeksan ranskalaista poliitikkoa surmattiin ja 19 haavoittui Nanterressa. Hollannissa Pim Forteyn ammuttiin 2002 ja maan kuningasperhe yritettiin surmata 2009. Kahdeksan ihmistä kuoli, mutta kuningasperhe selvisi. Iso-Britannia ja USA ovat sitten vielä asia erikseen. 1984 Margaret Thatcheria kaatamaan viritetty pommi tuhosi kokonaisen hotellin, mutta ei itse Thatcheriä. Ja Lontoossahan saatiin maistaa kunnon pommihässäkkää viimeksi 2005. Amerikassa presidenttien kohdalla on ollut lähes sääntö, että ainakin yksi attentaattiyritys per presidentti. Reagan sai luodeista ja George W. Bushkin selvisi Tbilisin käynnillään Georgiassa kranaatiniskusta aivan hirvittävällä tuurilla hengissä. Mutta sai myöhemmin maistaa toimittajan kenkää, sananmukaisesti. Intiassa Gandhi-nimellä on tullut varma kuula kalloon aina, samoin naapurissa Pakistanissa sukunimellä Bhutto. Ja Israel on sitten mitä on. Täydellinen bunkkeri, mutta veristä on ollut. Viimeisimpänä Jitzhak Rabinin eliminointi ja naapurissa Jasser Arafatkin selvisi 50 vuotta kaikista kymmenistä murhayrityksistä, mutta lopulta sai jotain epämääräistä myrkkyä ja kuoli siihen. Suomessakin Mauri Pekkarinen työnnettiin Lapissa lumihankeen ja Jyrki Katainen sai melkein maistaa puukosta muutama kuukausi sitten. Että näin. Ei ehkä kannata lähteä politiikkaan ellei todella tunne sitä elämäntehtäväkseen.  Ja tätä me katsomme kevyenä viihteenä uutissivuilla, koska uskottavuusongelmaa ei ole. Se ei ole siis fiktiota, vaan aivan todellista faktaa, todellisuutta ja ihmiset jotka tekevät jotain tällaista työtä, joutuvat kyllä koko perhe pohtimaan, että lähteekö isukki tai äitikki tähän duuniin. Sillä se tarkoittaa turvamiehiä myös vaimon ja lasten ympärille ja on aika haastavaa yrittää viettää sitä kuuluisaa laatuaikaa, kun koko ajan on vahti päällä.

Kaikkeen kuitenkin tottuu ja se on turva-alan ihmisten painajainen. Sillä juuri silloin sekä kohde, että suojaajat ovat heikoimmillaan. Kun mitään ei tapahdu ja tulee tunne, että eihän tässä mitään. Benazir Bhutto itse sanoi henkivartijoilleen, että avataanpa vähän pojat sitä auton luukkua, kun on näin kuuma, niin hän tervehtii kannattajiaan ja heti läsähti. Hän kuoli siihen. Ja kaikkein surkuhupaisin tapaus lienee vuodelta 2009, jolloin New Yorkin Sheratonissa Barak Obaman ja Turkin pääministeri Erdoganin omat äärimmilleen virittäytyneet turvallisuusjoukot ryhtyivät ammuskelemaan toisiaan keskellä hotellin aulaa. Ja lopuksi vielä Turkin puolelta itse pääministeri hyppäsi avonyrkein mukaan tappeluun ja antoi tulla. Kreisiä! Todellakin. Että kovat on panokset, ei voi muuta sanoa. Diplomatiaa? Heh.  

Tämän kirjan viesti on kuitenkin hyvin maltillinen. Eli että pääasiassa henkilöiden suojelu pyritään tekemään jo etukäteen, strategia-arvioinneilla ja ehkäisemällä tilanteet ja liikkumalla äärimmäisen huomaamattomasti, sillä julkiset ihmiset eivät halua aggressiivista toimintaa eivätkä vaikeasti lähestyttävän imagoa. Se tekee heidän turvaamisensa todella haastavaksi. Sinällään tietysti ihan oikea ele olla resonoimatta aggressiivisesti ja toimia mahdollisimman pehmein keinoin. Eri maiden lait säätelevät myös hyvin tarkasti, mitä henkivartijat saavat oikeasti tehdä ja heillä esimerkiksi on varsin tiukat rajoitukset aseiden ja turvavälineiden kantamiseen ja niiden käyttämiseen. Tulee siis kysyneeksi, että kun se on monien tuhansien ihmisten ihan jokapäiväinen työ, niin lähtisitkö sinä keikalle turvanasi pelkkä pamppu tai korkeintaan paprikasumutin, kun vastassa on vaikkapa itämafian koko orkesteri kaikilla herkuilla. Minä en lähtisi ja luulen että suuri osa teistäkin, lukijoista. Mutta moni lähtee ja palkka ei ole edes hyvä. Pahimmillaan jossain Kampin keskuksessa päivystävälle vartijalle se on 12 euroa tunti ja tilastojen mukaan rettelöä on luvassa joka toisella työvuorolla, toisin kuin esimerkiksi Suomen presidenttiä suojeltaessa, jolloin todellisia kontaktitilanteita ei ole ollut vielä koskaan.   

Kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen kirja aika vaietusta aiheesta ja näkökulma todellakin sisäpiiristä, johon moni ei pääse ja kuten todettua, suurin osa ei todellakaan halua joutua. Ja suurin osa näiden miljoonien ja miljoonien turva-alan ihmisten leivästä tulee siitä yksinkertaisesta syystä, että maailmassa on olemassa rahatalous ja yksityisomistus ja toisia vain vituttaa. Ihan vitusti. Hmm.

 

  

 

J O U L U K U U  |  D E C E M B E R  2 0 1 2 


   

ART Jaume Plensa & Old London Underground Metro Posters at EMMA, Espoo, Finland

EMMAn näyttelyt, ja siis nimenomaan vaihtuvat näyttelyt, ovat olleet ansiokkaampia, kuin mitä mediasta on usein saanut lukea. Olen myös vieraillessani siellä aina ihmetellyt, että miksi täällä ei usein ole paljon ketään, vaikka - jälleen kerran mediassa - toisin todetaan. Ehkä se johtuu siitä, että monesti on ollut ilta ja ihmiset ovat jo menneet, tai sitten siellä ei oikeasti käy kovinkaan paljon ihmisiä. Voisi kyllä käydä. Mieleeni tulee maailmanluokan vetoja, esimerkiksi Enzo Cucchin fantastiset suuret 3 x 4 m maalaukset, aivan Kiasman tasoa (jota ei Kiasmassa juuri nyt säästösyistä paljon näe) tai vaikkapa nyt esillä oleva Jaume Plensan yksityisnäyttely. Yritystä on siis ollut ja museonjohtaja Markku Valkonen sai tästä ponnistuksestaan hiljattain, eläkkeelle siirryttyään, palkinnon jota tietysti jo ehdittiin paheksua - jälleen mediassa. Että virkamiehen tuleekin tehdä työnsä, eikä siitä sovi erikseen palkita. Että kuinka hän kehtaa. Niin. Hänhän sai jatkuvaa kuukausipalkkaa, toisin kuin moni museossa esittäytyvä itse tähti. Niin se vain menee, edelleen. Managerit vievät rahat. No. Kuitenkin ihan okei, että tuli joku tunnustus, ja ihan ansiosta, ennen kuin Pilvi Kalhama ottaa ohjat käsiinsä.

EMMAsta vielä yleisesti. Resursseja on, tila on ihan toimiva, Weegeen silleen jätetty vanha teollisuuslattia ei toimi - ollenkaan -vaan mielestäni espolaiseen taidemuseoon olisi paremmin sopinut metsäiseen miljööseen varsin paljon sopivampi ja nykyaikaisempi hillitty puulattia (esimerkiksi by Dinesen Floors From Denmark), kuten uudessa superupeassa Galerie Forsblomissa tai Lontoon Saatchi Galleryssa, mutta Suomessa, puun luvatussa maassa, ollaan pää pensaassa, eikun siis p*******ssä, ja nyt siis lattia on mitä on. Jos se ei vaikuttaisi keskeisesti itse näyttämön olemukseen, mitä taidemuseon näyttelytila siis on, sillä ei olisi mitään merkitystä. Mutta kun sillä on merkitystä niin.... No. Se siitä. Saastamoisen säätiön kokoelmassa on varsin paljon hyviä teoksia keskeisiltä kuvataitelijoiltamme, eli ostolautakunnassa ollaan ihan hereillä, ja kansainväliseltä osastolta jopa joitain maailmanluokan herkkuja (mitä tietysti suomalaisetkin teokset parhaimmillaan ovat - HUOM!), mutta ripustus on kyllä jotain, mitä ei saisi tämän "tason" museossa päästä koskaan tapahtumaan. Ja vielä pysyvässä kokoelmassa. Ymmärrän, että kerran sakkaa ja menee reisille, mutta että pidetään pysyvästi esillä teoksia, joita on ruuhkaisesti seinät, lattiat täynnä, täyteen pakattuina, vieri vieressä, aivan liian lähellä toisiaan. Kuvataiteilija, vai sanoisinko mieluummin nykytaiteilija, ei valitettavasti voi valita sitä, miten häneltä ostettu teos jatkossa asetetaan näytteille, mutta joku roti ja ammattistandardi maailman museo- ja galleriakentällä sentään on, jossa teokselle annetaan sen ansaitsema riittävä tila. EMMAssa tästä ei ole kuultukaan ja se on aika huono referenssi niiille, jotka sen tajuavat. Eli kaikki kävijät. Sitä voi kyllä muuttaa, jos tulee tehtyä moka. Ja jos ei tule palautetta, niin tässä nyt tulee. Ihan rakkaudella ja kunnioituksella. Että Arvoisa Museon Näyttelyarkkitehti - Köhömm...

Jaume Plensan näyttely on hieno. Viitaten edelliseen, se on rakennettu ilmavasti, ja teoksille on annettu paljon tilaa ja rauhaa, sillä ne kertovat tilasta ja rauhasta, ihmisen sisällä. Ja - ripustaja on ollut tekijä itse. Joskus kannattaa siis jaksaa mennä vielä kerran lentokoneeseen ja vaivautua jalkautumaan paikalle hoitamaan homma niinkuin se pitääkin hoitaa. Well done - Jaume Plensa. Pro toimintaa. Ja vaivautumista. Arvostamme. Teokset kertovat sisäisestä hehkusta - glowsta. Ja siis siitähän ei voi kertoa, vaan sitä joko hehkuu tai sitten ei. Se on siis sanatonta olemista, rauhoittumista, ihan vain läsnäoloa, ja siihenhän tällaiset veistokset ovat juuri oikea väline, liveläsnäolon lisäksi. Kannattaa siis miettiä, minkä muodon valitsee. Kaikki teokset eivät ihan avautuneet, kuten verhoina ollut kirjainsekamelska, jota olisi pitänyt heiluttaa, niin että siitä olisi tullut kirjaimellisesti sanahelinää. Ja kirjaimet olivat siis YK:n julistusta, jota en tiennyt, koska olen tyhmä, enkä löytänyt ohjeita ja selitystä mistään. Verho oli nimittäin lukukelvotonta. Mutta hyvä idea. Siis kun luin sen myöhemmin lehdestä. Vaikuttavin veistos oli tehty oikeasti kivestä, ja niin taitavasti, että näytti, kuin oma katse olisi epätarkka. Todella hämmentävä kokemus ja ilman mitään sähköä tai muita digitaalisia apuvälineitä. Michelangelon tekniikalla siis ja toimi. Virtuoosimaisuus vetoaa minussa aina, ja näytti muuten tässä teoksessa vetoavan kaikkiin muihinkin kävijöihin, niiihin muutamiin, joita tilassa oli. Kaikki kävivät tarkastelemassa, läheltä ja kaukaa, ja pyyhkimässä välillä silmälasejaan ja piilolinssejään. Anish Kapoorin tasoista kivimestarointia. Kaiken kaikkiaan hyvä näyttely hyvään aikaan. Talven valoa ja lämpöä ja Joulun odotusta. Turha mankua kylmistä ilmoista, kun meillä on sentään lunta, mitä on kai näinä aikoina pidettävä jo premium-luksuksena, ja ensiluokkainen keskuslämmitys ja kuivat sisätilat, toisin kuin esimerkiksi modernin maailman huippukaupungeissa Lontoossa ja Pariisissa. Hyvä Suomi.

Lopuksi mainitsen vielä Lontoosta, että viereisessä tilassa oli näyttely vanhoja Lontoon maanalaisen info- ja mainosjulisteita. Hienoa vanhaa julistetaidetta vuosisadan alusta. Pääsi sekunnissa kokemaan miltä tuntuu seisoa Lontoon maanalaisen asemalla, vuonna 1910. Suurkaupunkien metroasemathan ovat maailman suurimpia taidemuseoita julisteineen ja taideteoksineen (JA IHMISINEEN!) ja kaikki näkevät ne. Ilmaiseksi. Tuleeko koskaan mieleen?

Suosittelen matkaa Tapiolaan ja EMMAan tai Kulttuurikeskukseen konserttiin tai teatteriin. Kirjastosta saa aamuisin jopa puuroa. Pitkälle on menty kulttuuripalveluissa. Matka Helsingin keskustasta on pidempi henkisesti kuin käytännössä. Bussit 105, 106, 107, 109 ja 110 Kampista. 1o minuuttia. 4.50 per suunta. Museon sisäänpääsy on keskiviikkoisin klo 18 - 20 ilmaista, että siinä voi ottaa vähän katteita takaisin.

EMMAn sivut

 

   
MUSIC Soundgarden: King Animal (Soundgarden Recordings, 2012)

Soundgarden is Back! Kun soittelin joskus viime vuosikymmenellä Pyhätunturilla DJ:nä, minulle kerrottiin viimeisen hitaan soidessa, että tunturista ei sitten koskaan poistuta hitaalla biisillä, vaan nopealla. Joten lopuksi vedettiin sitten rokkiveto ja sen jälkeen kansa ulos. Lesson learned.

Joten, näin vuoden lopun kunniaksi ei myöskään musiikkiosiossa lopeteta vuotta hitaalla slovarilla, vaan nopealla, täpäkällä paketilla. Ja mikäs sen mukavampaa, kuin että Soundgarden, tuo Seattlen ylpeys, jonka laulaja ei kuollut ja joka ei koskaan lopahtanut taiteellisesti supermestariteoksensa "Badmotorfinger" ja sitä seuranneen kaupallisemman "Superunknownin" ja viimeisen "Down On The Upsiden" jälkeen, on 16 vuoden jälkeen julkaissut uuden 13 kappaleen järkäleen "King Animal". Ja sitä saa mitä tilaa. Soundgarden pystyi luomaan varsin omaperäisen ja tunnistettavan, sekä soundin että sävellyksien, tyylin jossa kyytipoikana, kirsikkana kakun päällä, oli vielä 1990-luvun parhaan rockvokalistin Chris Cornellin vimmainen kireä sointi. Fantastista. Ensimmäisten Helsingin Tuhlaviikkojen kohokohta joskus 90-luvun puolivälissä oli Jäähallikeikka, jossa lavalla keikkui ensin shown varastanut mahtava alternative-Metallica eli White Zombie ja lopuksi Soundgarden. Kannatti olla paikalla. Sitten bändi pani pillit pussiin, varsin viisaasti ja poistui näyttämöltä kun keitto vielä kiehui. Sen jälkeen nähtiin Cornellin sooloilua, Audioslaven tuleminen lähes Soundgardenin tasoisella materiaalilla ja meneminen, Cornellin James Bond-teema "You Know My Name" ja nyt sitten tämä. Jihuu! Kannatti odottaa. Ja tämä tämänkertainen tuli täysin yllättäen ja pyytämättä.

Vähän pelonsekaiseti, mutta kuitenkin luottavaisena laitoin uuden albumin soimaan, mutta pelko oli turhaa. Tämä bändi julkaisee vain jos on todella bodafide-matskua. Ja paljon. Klassikkoalbumeissa, kuten Badmotorfingerkin oli, ei koskaan ole yhtään huonoa raitaa. Ei ollut Nirvanan "Nevermindissakaan" tai Guns ´N´ Rosesin "Appetite For Destructionissa" ja siksi niistä tuli niin legendaarisia. Kansa ei ole kuuroa. Ja Luojan kiitos huonoja kappaleita ei ole tässä uudessakaan. Että se on ne biisit, ne biisit. Se riittää. No short cuts.  

Yhtye on jälleen vimmaisessa, suorastaan kiimaisessa kunnossa ja homma toimii. Kappaleet ovat tasavahvaa osaamista alusta loppuun, joten mitäs tässä enempää jauhamaan kuin että painakaa Play.

    

  

FILM Paolo Sorrentino: This Must Be The Place (2011)

Tämä loistava indietyyppinen roadmovie Amerikasta, jonka tekijä on eurooppalainen, kuten Wendersin "Paris, Texasissa" ei, toisin kuin edellinen, voittanut vuoden 2011 Cannesin Kultaista Palmua, vaikka olisi hyvin voinut, vaan sen vei Terrence Malik "Tree of Lifella". Muutenkin tämä elokuva jäi jotenkin jalkoihin, kun oli sitä Lars von Trierin natsikohua ja muuta bubblea. Sääli. Ja ironista, että tämä elokuva nimenomaan käsittelee myös natsimenneisyyttä. Teattereissakin tämä meni, mutta ilman mitään supermenestystä ja USA:ssa se tuli teattereihin vasta tänä vuonna 2012. Vain kohtuullinen katsojamäärä, mutta DVD- ja vuokrapuolella on mennyt paremmin ja hyvä niin.

Tree of Lifea ja tätä elokuvaa yhdistää yksi henkilö, Sean Penn. Hän on vuosien saatossa osoittautunut varsin älykkääksi, myöhemmin myös viisaaksi ja erittäin muuntautumiskykyiseksi mestarinäyttelijäksi, joka ei epäröi ottaa kantaa tai antaa käyttää Hollywood-tähden statustaan, jotta saadan kunnon projekteja tuotantoon ja tämäkin on yksi niistä. Penn sanoi lavalla 2008 Cannesissa Paolo Sorrentinollle nähtyään tämän Il Divon, että kun teet seuraavan elokuvan, niin olen käytettävissä: "Anything", olivat hänen loppusanansa. Eipä tainnut Penn arvata millaisen roolin saisi. Nyt hän on The Curen Robert Smithin lookalike Cheyenne, radoilta vetäytynyt rocktähti, joka ei tyylistään luovu, vaan meikkaa ja pöyhii pehkoaan uskollisesti, vaikka tarvitsee jo lukulasit. Ja koska kaikki on jo nähty, niin käytös on hyvin rauhallista, suorastaan lakonista, vaikka mitä tapahtuisi. Ja se on Pennin hahmon charmi eikä sitä voi olla rakastamatta. Ja aivan loistava tapa kiteyttää habitus heti alkuun on katsoa suoraan kameraan, pitkään, ja sitten - puhaltaa hiussuortuva pois silmiltä. Pieni teko - kertoo kaiken. Nerokasta näyttelijäntyötä. Ja tuskin käsikirjoituksessa. Itse käsis sitten onkin todella tarkkaa nakutusta alan ehdottomilta mestareilta ja he ovat siis italialaisia. Ei uskoisi kuinka tarkan, absurdin ja nykyaikaisen kuvan nyky-Amerikasta nämä romeot pystyvät luomaan. Ja roadmoveissahan pääosassa ovat uskomattomat miljööt. Niin oli "Paris, Texasissa" jo aikanaan, joka oli uraauurtavaa, ja jota on sen jälkeen kopioitu ahkerasti vuosikymmenet. Jopa Lynch teki sitä, mutta erittäin hyvin "Wild At Heartissa", joka oli tietysti myös aivan loistava ja maaginen. Ja voitti Kultaisen Palmun. Että roadmoviella kannattaa ainakin yrittää. 

En halua kertoa enempää tarinasta, mutta se on hyvä ja lopputulema on yllättäväkin ja itse asiassa ihan looginen ja siinä on minusta aika viisas sanoma. Sellainen jota nämä natsihässäkän järjestäjätkin Cannesin kulisseissa olisivat voineet olla katsomassa. Ja oppineet ehkä jotain. Roadmovie on kuitenkin roadmovie siksi, että sen clou on koko käytetty matka ja se miten uskomattomia hahmoja ja tilanteita siihen voi mahtua. Se on tämänkin elokuvan suola. Ja kukaan ei ole vielä tehnyt road trippiä Samsonitea pyörillä vetäen. Nyt on. Jess! Check this out.

P.S. Kuriositeettina voi mainita että Sean Pennhän todella oli oikeassa elämässä Madonnan The One And Only Man ja Bonon toiseksi vanhin tytär Eve Hewson esittää tässä elokuvassa Pennin ystävää. Ja David Byrne on sitten David Byrne. Hänhän sentään kirjoitti ja esitti kappaleen "This Must Be The Place" yhtyeensä Talking Headsin kanssa ja tekee sen tässäkin rainassa - harmaatukkaisena. Että pikkuisen on ollut niin kuin sisäpiirin tietoa tekijöillä siitä, mitä on oikeasti olla rocktähti. Ja ikääntyä. Happy watching.

This Must Be The Place at Wikipedia      This Must Be The Place Official Trailer     Talking Heads: This Must Be The Place

   

  

BOOKS Mika Aaltonen & Rolf Jensen: Mr. & Mrs. Future (Talentum, 2012)

Luulin, että tämä kirja kertoisi tulevaisuudesta ja sen se tekee. Eli analysoi nykytilanteen ja päättelee asioita hieman enemmän. Ei muuta. Tulevaisuutta ei voi ennustaa varmasti, koska toiset asiat lähtevät lentoon ja muuttavat maailmaa ja toiset sitten eivät, vaikka molemmat ideat olivat yhtä hyviä ja potentiaalisia. Jotakin voidaan sen sijaan tietää jo nyt. Eli esimerkiksi, että ihmisen perustarpeet tulevat edelleen olemaan olemassa 100 tai 2000 vuodenkin päästä, brändit ja elämykset, Wow-faktorit ja sosiaalinen verkottoituminen jatkuu, pääsy tietoon on nyt ilmaista ja maailmanlaajuista ja että matkailu opettaa. Sitä kannattaa siis harjoitella ja osata esimerkiksi kieliä. Nämä kun yhdistää ja päättelee vähän eteenpäin, tietää jo aika suurella varmuudella tulevaisuuden "trendit". Jos on laiska, eikä jaksa tehdä ajatustyötä, voi käydä Kaliforniassa, kuten 80- ja 90-luvulla käytiin Tokiossa katsomassa missä maailma on menossa 10 tai 20 vuoden päästä. Toinen vaihtoehto laiskoille ja ahneille on lukea tämän kirjan kaltaisia "futurologien" opuksia ja kuvitella olevansa jotenkin kartalla ja vallassa. Laiskuudesta ja tyhmyydestä kuitenkin sakotetaan tällaisilla markkinoilla, joilla pyritään olemaan "hajulla" mutta ei jalkauduta todellisuuteen. Lopputuloksena luetaan 10-15 vuotta tulevaisuudesta jäljessä olevaa markkinajargonia, koska se katsoo vain nykyhetkeä ja aika vähän oikeasti tulevaisuutta.

Olin tosi innostunut tutustumaan tähän kirjaan ja siihen, että toinen sen kirjoittajista on suomalainen entinen kv-tason jalkapalloilija, nykyinen kauppatieteen tohtori ja kompleksisuuden dosentti London School of Economicsissa, Millenium Projectissa Washingtonissa, Aalto-yliopistossa jne. Halusin tavata Mika Aaltosen ja verkostoitua, laittaa vähän tuulemaan. Minusta on hyvä, että he ovat tehneet tämän kirjan. Se on askel eteenpäin ja teko, sillä nyt kun me kaikki tiedämme mitä pitäisi tehdä, tietoisuus ei ole enää se juttu, vaan että miten hommat toteutetaan käytännössä. Mutta. Valitettavasti tämä kirja ei oikeastaan tuonut, minulle ainakaan, mitään sellaista tietoa nykytilanteesta mitä en jo olisi tajunnut omalla älylläni, rohkeudella uskaltaa katsoa viileästi vain mitä on nenänsä edessä ja vierailemalla siellä Kaliforniassakin 2002 todetakseni tänään 2012, että Eurooppa, Suomi ja muu maailma on tullut kiltisti perässä ollakseen nyt siinä pisteessä, missä Kaliforniassa oltiin 10 vuotta sitten. Huoh. Masentavaa. Tällaisten "futurologien" (ja nyt yleistän tarkoituksella siis koko ammattikunnan!) tehtävänä tuntuu siis edelleen olevan vain luennoida ja rahastaa ihan käsittämättömän tyhmiä käsittämttömän tyhmässä korporaatioliikemaailmassa toimivia koneiston osia eli CEO-tittelillä jne. toimivia johtajia, päälliköitä, vice presidenttejä ja senior partnereita, joilla tuntuu olevan aikaa ja rahaa tällaiseen. Ja tämä sen sijaan, että itse luotaisiin näitä trendejä, funtsittaisiin oikeasti vähän mielikuvituksellisemmin eteenpäin ja kiksaistaisiin, jos ei nyt maailmaa (koska se laahaa aina pahasti perässä ja on faktisesti hidas ja tarvitsee aikaa), niin ainakin edes näitä akateemiseksi (lue: fiksuksi) itsensä mieltäviä" tulevaisuuspiirejä" ja niistä kiinnostuneita palleille. Mutta koska sellainen tieto vaatii oikeasti uskallusta, jopa hullun rohkeutta, viedä ajatuksia vähän vaarallisillekin alueille eli sinne missä ei vielä kovin moni halua, pysty tai uskalla vierailla, tällainen ajattelu on oikeasti rahan arvoista tai arvoista ylipäätään ja siksi se on suurimmaksi osaksi luokiteltavissa osastoon "classified" eli liikesalaisuudet. Vain sisäpiirille siis. Ja siksi ne ajatukset voi ostaa Akateemisesta hintaan 29.90 vasta kun ne on jo toteutettu, rahat kotiutettu ja kaikkien vähänkin normaaleita enemmän informoitujen (EI siis älykkäämpien) tiedossa.

Jos siis haluat tietää, missä nyt mennään, lue Mr. & Mrs. Future. Jos taas haluat oikeasti toteuttaa tulevaisuutta tässä ja nyt ja vähän tulevinakin vuosina, uskaltaudu matkailemaan, avaamaan suusi ja saamaan näin ensikäden tietoa, ja käytä päätäsi, äläkä ryhdy pelkäämään. That´s it. Hyvin yksinkertaista. Ja mahdollista jokaiselle ja siis - ilmaista. Jos projektisi sakkaa tai tulevaisuus yhtäkkiä muuttuukin hyvin erilaiseksi mitä luulit, ja joka on hyvin mahdollista, jopa todennäköistä, voit aina toteuttaa suunnitelma B:n ja ryhtyä futurologiksi ja julkaista kirjoja visioistasi ja luennoida ainakin Keskolle, Britannian hallitukselle ja Microsoftille, hyvällä säkällä jopa Harvardissa ja kuitata katteet kotiin. Tulevaisuuteenkin sillä voi olla suuri vaikutus, jos nämä perässähiiihtävät mammutit uskovat jargonisi, mutta silloin sillä ei kyllä ole enää mitään tekemistä tulevaisuuden, futurologian tai visioimisen kanssa, vaan olet asiakkaidesi kanssa vain yksi miljoonasta massahiihtäjästä, joka haluaa varmistaa kuukausipalkkansa ja lainojen maksun. Sinänsä viisasta, koska oikeasti tien näyttäminen, ainakin minun kokemukseni mukaan, on tosi työlästä päätä seinään lyömistä, kun ei jaksaisi millään odottaa sitä 5, 10 tai 20 vuotta, ennen kuin ajatukset alkavat levitä ja massakoneisto ja rahoitusmarkkinat vihdoinkin alkavat kiinnostua. Siksi todelliset trendsetterit ja hajunenät, oikeasti älykkäistä ja jopa viisaista puhumattakaan, eivät yleensä tao suuria voittoja. He eivät yksinkertaisesti jaksa odottaa niin kauan, vaan mieluummin hyväksyvät vaatimattomamman ja kunniattomamman elämäntavan ja menevät eteenpäin. Koska se on oikeasti kiinnostavampaa, kuin odotella että koko konkkaronkka on saatu pelastusveneisiin.

Haluan kuitenkin Joulun kunniaksi antaa positiivistakin palautetta Aaltoselle ja Jenssenille kirjan ideasta, sen selkeästä epäakateemisesta rakenteesta, joka tekee siitä kuivakkuuden sijasta mehevän ja kiinnostavan. Kirjaa lukee kuin hyvää juoniromaania. Akateemisella kentällä moni ei uskalla moiseen ryhtyä, koska se saatettaisiin tulkita helpoksi ja populaariksi. Että jotain rohkeutta sentään löytyy ja kuten sanottu, uskon että tämä kirja kuitenkin vie aikaamme ja ajatuksia taas pikkuisen eteenpäin. Tai johonkin suuntaan. Siihen parempaan suuntaan. Se on toimivuuden laki ja hyvä niin.

 

   

 

M A R R A S K U U  |  N O V E M B E R  2 0 1 2 

 

ART Nina Roos: "Borders" at Galerie Forsblom in Helsinki

Vesittävin lause, jonka saa aina kuulla tekijän suusta on, että "katsoja voi itse tulkita, kuten haluaa..." Siis mitä v*****? Maalauksessa tai kuvataiteessa voikin hyvin usein paeta sen taakse, jotta ei joudu tilanteeseen, jossa on itse asiassa todellakin yrittänyt tulkita, suorastaan kädet rakoilla, mutta katsojat eivät vain tajua. Ja eivät siksi, että olisivat tyhmiä tai lukukyvyttömiä kuvataiteen suhteen, vaan koska teokset on vain tehty niin huonolaatuisesti ja epäammattimaisesti, ettei se erkkikään ota selvää että mitä tässä on nyt oikein yritetty väkertää. Huoh. Mestaritekijä hallitsee välineensä yleensä suvereenisti ja tekee myös rautalangasta, jotta kaikki todellakin ymmärtävät ja jättää sitten vielä hienouksia tajuttavaksi hifisteilijöille, jotka tuntevat välineen historian ja ominaislaadun vähän syvällisemmin. Kaikki, jotka muuta tekevät tai väittävät, minä ainakin laitan kategoriaan: harrastelijat, onnenonkijat, slackerit - pahassa mielessä - ja huijarit.

Nina Roos ei ole huijari. Ei ole ollut, eikä tule olemaan. Hän nimittäin todella osaa maalata. Vieläpä erittäin hyvin. Ja ihan todistetusti. Vaikka onkin myös skandinaavisten kuvataidepiirien lemmikki. Ja nainen. Ja fiksu. Ja nöyrä. Ja vaatimaton. Kuten kaikki todella hyvät ovat. Mutta ennen kaikkea minuun on, niin hänessä kuin hänen tuotannossaan, aina vedonnut äärimmäinen hienoviritteisyys. Niin maalausten aiheiden kuin niiden teknisten toteutustenkin suhteen. Hän on virtuooosi. Ja laatua. Ja kaikki eivät todellakaan sitä ole. Ja siksi hän saa minusta jo ollakin vähän vaikeammin tulkittava. Mutta ei edelleenkään mitä sattuu. Hänen kuvansa ovat olleet välillä esittävämpiä, välillä abstraktimpia, mutta minusta ne ovat aina kuvanneet jollain tavalla näkymätöntä tai näkymättömiä asioita ja se on huippukiinnostavaa, jos sen tekee hyvin. Ja että kaikki ymmärtävät. Eli - vaikka aihe on tunne, jonkinlainen fiilis, henkinen, vai pitäisikö sanoa hengellinen tai energeettinen tapahtuma, hän kuvaa sitä hyvin tarkasti, suorastaan mikroskooppisen tarkasti. Hänen tekemisensä ei siis ole fiilistelyä vaan hyvin tietoista ja teknisesti varmaa, jotta lopputuloksesta sitten tulee suuri ja helponoloinen fiilis, katsojalle, jossa on mukana tarkka ajatus. Ja jos epäilee tällaisen tekemisen vaikeutta, niin sopii itse yrittää. Baana on vapaa. Hirveästi ei näin taitavaa ja hienosti viritettyä maalausta Suomessa näy. Samuli Heimonen tai Anna Tuori nuoresta polvesta tulevat mieleen, jotka kuvaavat myös isoja, välillä abstraktejakin asioita taitavasti tehdyin esittävin keinoin. Tällaista maalausta pitää siis todella harjoitella, sen lisäksi että omistaa Luojan antaman lahjan siihen. Tollotkin ymmärtävät, kun mestari puhuu ja jälki on maagista. Niin aihe kuin sen toteutus.

Ja nyt päästää aiheeseen. Eli - en suoraan sanoen tiedä, mitä Nina Roos yrittää tällä kertaa viestittää, mutta otaksun jotain ja näin se menee: Jälleen kerran kuvissa on subjekti, havainnoitsija, tekijä siis, joka tällä kertaa kuvataan tilana. Siis ihan spatiaalisena, esimerkiksi huoneena, jossa tapahtuu asioita. Good point. Voisi jopa sanoa että nerokasta. Aikaisemminhan Roos on kuvannut mm. ihmisen sisällä olevia tapahtumia ja ystäviä kuvina ja emotionaalisina jälkinä astraalikehossa. Kaikki näkyvän todellisuuden ystävät tietysti fanittavat näitä uusia maalauksia ja niiden selkeitä geometrioita nimenomaan arkkitehtuurina, mutta minusta kaikki vaakasuora ja pystysuora näissä kuvissa on vain ihmisen järjestelyyn taipuvainen mieli, joka on koulutettu olemaan rakenne. Looginen, ymmärtävä, hallittu, hallitsija. Kontrolloijakin. Mutta. Siihen se sitten jää. Eli näissäkin kuvissa itse asia, substanssi, se kuuluisa volyymi, elämä ja energia, menee pehmeästi mutta ei todellakaan vaaka- tai pystysuorasti, vaan enemmän sellaisena "noin-klönttinä", läsnäolevana ja pikkuhiljaa värityksen suhteen muuttuvana. Ja tätähän elämä oikeasti on. Olevaa energiaa ja suurimmaksi osaksi näkymätöntä ja vain osin näkyvää, mutta aina siis jotenkin, joltain tuntuvaa. Ja siihen me kaikki reagoimme, myös näissä maalauksissa. Aisteista tärkein ei siis ole näkö- tai kuulo-, vaan tuntoaisti. Täytyy tietää miltä tuntuu, jos haluaa pysyä hengissä. Milloin sattuu, että on mentävä lääkäriin. Milloin on kylmä, että on pantava riittävästi päälle. Milloin on nälkä tai jano, että tulee syötyä ja saa polttoainetta. Milloin panettaa, että tulee lisäännyttyä ja milloin on tunnevamma, joka voi opettaa tai pahimmassa tapauksessa tuhota. Kaikki puhdasta survivalia. Ja kaikille päivänselviä. Ja siis - näkymättömiä. Eivät myöskään päästä juuri ääntä. Erikoista, eikö?

Kannattaa siis todellakin yrittää tehdä näitä itsestäänselvyyksiä vähän näkyviksi. Ja samalla tietysti tietoisiksi. Ja se on Nina Roosin agenda ja missio. Ja hyvin on mennyt ja menee edelleen. Kuten sanottu, tollotkin ymmärtävät, jos vain viitsivät vähän malttaa paneutua ja hifistelijöille on sitten varattu VIP Room. Ja ammattilaisille tietenkin backstage. Ja backstage-passissa lukee luonnollisesti "Access All Areas". Eli niille, jotka viitsivät vähän vaivautua. Tunnustelemaan, tuntemaan ja ehkä tunnustamaankin, edes itselleen. That´s about it.

 

The most boring statement, that one always hears from the artist is: "Well, the spectator can interpret the work as one will..." Now what the f*** is that? In painting or in the visual arts the artist can actually many times hide himself behind this quote. So he doesn´t have to find himself in a situation, where you have indeed tried to express and intepret your inner soul, your hands still wet in paint, but the audience just doesn´t get it. And they don´t get it - not because they are stupid or uncapable of interpreting visual arts - but because the works are just done in such an underquality and unprofessional way, that not even the most intelligent person can find out, what the hell is this supposed to be now, uh? Oh Lord. A master is sovereign technically and puts the message up even in the most simple form, if necessary, so that everyone really can understand what´s going on. Then he leaves some fine tuned uncovered bits and pieces for the experts to find and dig out, as well. For experts who have a deeper knowledge of the history and the form of the issue under their belts. Anyone who tries to do and explain something else, I certainly put in the category: amateurs, opportunists, slackers - in a bad sense - and conmen.  

Nina Roos is not a conwoman. She has not been and will not ever be. Because she really can paint. And as a matter a fact, very well. And proved. Although she is the darling of the Scandinavian art world. And a woman. And intelligent. And humble. And modest. Like all the very good people are. To me she has always been, both as a person and in her work, extremely fine tuned and delicate. And that has always attracted me - both in her themes as well as in her technical output. She is a virtuoso. And bonafide quality. And all the painters in this world are not always that. So that is, why to me she can actually be a little more complicated to interpret, but not even her - whatever. Her pictures have been sometimes more representative, sometimes more abstract, but to me they have always portraited, in some way, the invisible or invisible happenings. I find it superinteresting, if one does it well. And even more so, if one does it so, that everybody can understand it. So, although her subject may be just a small feeling, some kind of athmosphere, a flashy moment, or should I say a mental or even a spiritual incident, she paints it very sharply, even microscopicly sharply. Her working is not just feeling things and creating something about it, but actually very concious and technically bullet proof activity. So that the final outcome, the work itself, becomes a one big easygoing feeling for the spectator with a sharp meaning coming through it all. And if you doubt the difficulty of making such paintings, you are free to try it yourself. The road is there wide open for it. Not too many artists - in Finland at least - produce works with such a delicate manner. Samuli Heimonen or Anna Tuori from the younger generation come to my mind as capable of doing that. They also portrait big, sometimes very abstract themes skillfully in a representative way. One really has to practice a lot to be able to make these kind of paintings. You also have to have a God given talent for it. Even the most simple person understands, when the master is talking and the action on the canvas is magical, both on the subject and by the technical output.  

And now we will get to the issue itself. Which is - that I don´t actually quite understand, what Nina Roos is this time trying to say or what she is trying to communicate to us. However I assume something and this is how it goes: One more time in the pictures there is the subject, the observer, the creator that is, who is portraited this time as a space - a concrete spatial room, where things are happening. Good point. Ingenious, one could say. Earlier in her career Roos has, as we know, portrayted simple inner feelings and happenings, like her friends in her emotional memory as pictures and emotional traces in the astral body of a human being. For the new paintings, all lovers of factual visible reality, will be fans of these new pics, because of their clean geometry and architecture. But I think all the horizontal and the vertical stuff in these paintings are just the mind of a person trying to sort things out. A mind that is trained to be a structure. Logical, understanding, commanding, a commander. Even a controller. But. That is where it ends up. So actually, also in these pictures the issue itself, the substance, the very famous volume - life and energy - runs smoothly around, but not horizonatally or vertically. It runs more or less as some sort of a "fuzzy glimpse", continuously present and moving, little by little. And this is what life really is like. An energy that is present and mostly invisible and only partly visible. But always feeling as something, and that´s what we base our reactions to, also with these paintings. This reminds us that the most important sense of a human being is not the sense of sight or the sense of hearing, but the sense of feeling. You have to know how you are feeling, if you want to stay alive. When you are aching, you will find a doctor. When you feel cold, you will wear enough warm clothes before go out. When you are hungry or thursty, you will eat and drink and get fuel for your body. When you feel sexual and horny, you will breed and when you have emotional pain, you will learn - or in the worst scenario get destroyed. All pure survival. And all very clear to us - all. And - invisible. They don´t also make any noise. Peculiar, isn´t it?   

So, it really is worth trying to make some of these things also visible, at least a little and through that, concious as well. And that´s the agenda and mission of Nina Roos and it has been going very well indeed and continues to do so. As I said earlier, even the most dumbest person, if there are actually such, will understand these pics. If - giving a little time and patience for them. And for the hifi-people there is the VIP Room reserved. And for the professionals there is the backstage and in the backstage pass it says, of course: "Access All Areas". For those who will put a little effort to understand, to explore, to feel and to admit, at least to oneself. That´s about it.

Nina Roos at Galerie Forsblom
 

  

       

MUSIC Yoko Ono: Open Your Box (2007) | Gossip: Rework it (2008) & NRJ Live and Music For Men Remixes (2009) 

Popin oppikoulussa ensimmäinen ja helpoin oppitunti on ottaa todella rankasti turpaansa. Eli että äitisi tai isäsi kuolee, kun olet nuori, puolisosi ammutaan tai tulet hyväksikäyteyksi jo pienenä, joudut kadulle tai olet musta läski homo tai lesbo ja otat vastaan kaiken sen pieksämisen koulussa - myös opettajien taholta. Jos selviytyy tästä ensimmäisestä teaseristä ja henkisestä mukiloinnista jotenkin ja siis vain jotenkin, koska kukaan ei selviydy siitä tyylillä, sinulla voi olla edes pienet mahdollisuudet selviytyä seuraavasta tasosta eli mahdollisuudesta päästä jollain tavalla popradalle eli musiikin tekemiseen ja mahdolliseen levytyssopimukseen kiinni. Ja siitä se varsinainen piekseminen ja vuoristorata-ajelu vasta alkaa. Kannattaa pitää hatusta kiinni, sillä fakta on se, että vain noin 40% radalle uskaltautuvista selviää hengissä. Ja sitten - Hyvää matkaa!

Popmusiikin tekeminen, esittäminen ja varsinkin jonkun ihmisryhmän ikonina oleminen, joka siis on edellytys levymyynneille ja suosiolle, ei ole kulttuurityötä. Se on extreme-urheilua painotuksella sanalle extreme. Vain hullunrohkeille, joilla ei tukka nouse pystyyn, vaikka mutsi ammuttaisiin vieressä. Eli: Get rich or die trying. Gettojätkät ovat tästä syystä menestyneet mainiosti tällä alalla, sillä heillä ei ole oikeasti mitään, paitsi 40 persaukista kaiffaria notkumassa kadunkulmassa tai metroasemalla. Joten vaikka rap on ihan täyttä paskaa eikä siitä tule hirveästi jäämään jälkipolville kerrottavaa (kerro minulle Jay Z:n, NWA:n, 50 Centin, Ice T:n, LL Cool Jayn, Queen Latifan tai Missey Elliotin 10 suurinta hittiä?), niin tavallaan näille jannuille ja mimmeille suo ne miljoonat ja sen vaatemerkkipuhalluksen.

Tässä joululahjojen paketoimismusiikiksi kaksi ja puoli loistavaa remix-albumia artisteilta, joiden ei ikinä pitänyt menestyä lähes fasisitisessa tissipopympäristössä eli yökerhomusiikkirintamalla, tuolla ammattideejiiden heavy rotation-radalla. Ja nyt puhutaan siis akselista West Hollywood - NYC - Detroit - Lontoo - Pariisi - Barcelona - Amsterdam - Tokio - Sydney. Toinen näistä artisteista on vanha, vihattu ja japanilainen ja toinen läski, lesbo ja kompleksinen ihminen. Ja molemmat ovat naisia.

Yoko Ono sai ensin noidan maineen muka Beatlesin hajoittajana ja oli vuosia yksi maailman vihatuimmista ihmisistä, vaikka hänen agendansa on aina ollut rakkaus. Brittiläismedia kuvaili häntä 60-luvulla rumaksi vinosilmäksi ihan avoimesti. Sitä ennen hän oli selviytynyt toisen maailmansodan pommituksista, jonka jälkeen hän joutui mielisairaalaan, josta hänet haki pois mies, jonka kanssa hän meni naimisiin ja teki tyttären, jonka sama mies myöhemmin kidnappasi ja vei maan alle. Sitten hän menetti popin pyörteissä uuden miehensä, joka ammuttiin hänen syliinsä ja näin hänestä tuli maailman tunnetuin leski ja hän piiloutui kuuluisien mustien pleksilasiensa taakse vuosikymmeneksi. Sen jälkeen hän ei uutta, neljättä miestään, viitsinyt julkisuuteen tuoda. Lesson learned. Lisäksi hän on 79-vuotias eli siis vanhempi kuin virallisesti "alan vanhin" rock chic eli aina yhtä kukoistava Tina Turner. Gossipin Beth Ditto taas on vain läski - let´s face it - ja Amerikassa se riittää. Ennen Adelea hänelle sanottiin yökerhon ovella, että "sorry olemme kiinni" ja nyt, Adelen jälkeen "sorry, mutta meillä on just nyt todella täyttä". Eli nämä molemmat daamit voivat täyttää poppikoulun kaavakkeeseen kohtaan elämänkokemus: riittävästi. Ja sillä saa respektiä varsin keski-ikäisessä, kovaksikeitetyssä ja miesvaltaisessa maailman huippu dj:iiden yhteisössä ja näin heidät töihin eli miksaamaan. Ja rotaatiota tanssilattialla, sillä ilman sitä eivät biisit nouse hiteiksi. Ja avot - lopputulos on jotain sellaista, jota herkinkään trendinenä ei olisi voinut haistaa tai arvata. Oikeus voittaa siis. Jopa popissa!

Yoko Ono teki jo 2002 vierailun LA:n ja New Yorkin klubeille ja totesi, että vaikka he eivät koskaan käyneet 70-luvulla John Lennonin kanssa Studio 54:ssa tai muillakaan klubeilla, niin tämähän on hauskaa ja täällähän on todella hyvä ja positiivinen meininki. Että voisittekste pojat (yli 40-veeeee) miksata tädin vanhoista nauhoista jotain kivaa. Ja eikun pojat töihin. Walking On Thin Ice oli Onon varsin hyvällä tanssibiitillä pumppaava kappale, jota John ja Yoko työstivät juuri sinä iltana joulukuun 8. 1980, ennen juuri sitä ampumista ja juuri ennen kuin he lähtivät studiosta, John oli sanonut Yokolle, että "Yoko - tästä tulee sun uran eka US Number One-hitti". Ja sitten he lähtivät Dakotalle mukanaan biisin masterit Yokon kassissa. Ja niin. Näin kävi. Eli 2003 Walking On Thin Ice lopulta nousi US Billboard Dance Chartin eli tanssilistan ykköseksi ja Onosta tuli vanhin tämän tempun koskaan tehneistä. Sen jälkeen huippu-dj:t vasta innostuivat ja nyt hän on skoorannut jo kahdeksan US Dance Top 1 -hittiä. Hänen avantgardistinen ujelluksensa ja kuikerointinsa, jota Beatles-fanit pitivät aikanaan sietämättömänä, toimii loistavasti kun taustalla jyskyttävät tämän hetken kyvykkäimpien tanssituottajien hyvin progressiivisetkin pohjat. Hiljattain Ono esiintyi Lady Gagan flyygelin kannella Los Angelesissa ja antoi taas palaa. Täysillä. Että näinkin voi vanhuuden päiviään viettää, jos on oikeasti todella tiukka täti.  

Gossipin musiikki taas on itse asiassa hyvinkin perinteistä bändimusaa eli triorockia, mutta kyseiset remiksit, jotka ovat omassa genressään varsin onnistuneita paljastavat sen, kuinka hienoja popsävelmiä kappaleet itse asiassa ovat. Melodiat tulevat paljon paremmin esiin, kun taustalla on hyvin monipuoliset ja mehevät tanssipohjat. Ja Beth Ditton laulu on todella syvältä kouraisevaa ja rouheaa. Hänellä ei tosiaankaan ole ollut helppoa ja hän myös kykenee sen ilmaisemaan. Toimii siis yhtä hyvin vokaalina, kuin Ononkin ilmaisu. Eli "You bastards you killed my husband! AAAAARRRGGGGHHHH" tai "I am going to be fat also in the future, whether you like it or NOOOOOOOOTTTT! Fuck OFF!!!!!!" Hyvää ja riemukasta Joulunaikaa!

P.S. Kannattaa kuunnella Onon jo 2007 julkaiseman albumin viimeinen kappale "Give Peace A Chance" ja sen sointupohja. Kappale on täysin sama kuin Lady Gagan viime vuonna julkaisema superanthem "Born This Way"". Näin se menee. Ehkä Yoko Onolle jo viimeinekin voitaisiin antaa krediitti siitä, että hänellä on ollut enemmänkin vaikutusta popmusiikin suhteen, kuin yleisesti luullaan.

 

In the Pop University of Education the first and the easiest lesson is to get beaten really badly. Meaning for example that your mother or father dies when you´re young, your husband or wife gets to be shot, or you will be molested as a young child. You´re maybe living out in the streets or you are a black fat gay or lesbian and you get to know it in your guts with all that spitting and spanking at school - also by the teachers. If you somehow manage to pass this first teaser and the mental mugging, and I mean somehow, since nobody does it with style, you may have even a little chance to enter the next level: that is - to get to the poptrack and start making music and maybe get a record deal. And that is where the fun and the real rollercoaster ride really starts. Hold on to your hat, because the fact is that only 40% of all those who enter this zone gets through it alive. And then - Have A Nice Ride!

Making pop music, performing it and especially being as an icon for some particular group of people, which is an absolute must for the record sales and the popularity, is not cultural work. It is extreme sport in the meaning of the word extreme and only for crazy loonatics, who will not move one millimeter, although your mother would be shot next to you. So: Get rich or die trying. The ghetto guys have, because of this, been very succesful in this business, since they have really nothing to loose, except 40 best friends, all broke, hanging in the street corner or at the subway station. So, although rap is just lousy music, of which we will not have too much to remember about in the future history books (or can you really tell me the 10 biggest hits of Jay Z, NWA, 50 Cent, Ice T, LL Cool Jay, Queen Latifah or Missey Elliot???), in a way I have to say, I salute all that money making and the fashion clothing label robbing with pleasure.

Here´s a two and a half album full of great remix stuff, for as a soundtrack to wrap your holiday presents with. These songs are from artists who would never supposed to be succesful in the almost fasistic tit pop genre of nightclub music. Even to be in its front: the heavy rotation ruled by the professional djs. And now we are talking about the hardcore style joints in the area of West Hollywood - NYC - Detroit - London - Paris - Barcelona - Amsterdam - Tokyo - Sydney. The first of these two artists is old, hated and Japanese and the other is fat, lesbian and a very complexic human being. And both of them are women.

Yoko Ono first got a reputation of a witch, as a person who supposingly split up The Beatles, which was not true, as we all know for now. And beacuse of this she was one of the most hated person in the world for years, although her agenda has always been love. In the 1960´s the British media even called her openly an uggly Jap. Before that she had survived the bombings of The Second World War. Then she was in a mental hospital, from where she was taken out by a man she later married and did a daughter with. This same man kidnapped her daugher and went underground with her for 24 years. After that Ono lost her new husband, who was shot dead on her arms and so she became the world´s most famous widow and she hided herself behind her very famous black plexi sunglasses for a decade. Since then she didn´t bother to bring her fourth husband to the public eye. Lesson learned. On top of that she is now 79 years old, which is more than the officially "oldest in the business" rock chic, the ever blossoming Tina Turner. Beth Ditto, the lead singer of the band Gossip is then just fat, and in America that is enough. Before Adele, she was turned down at the front door of the nightclub by the doormen with a slogan "Sorry, but we are closed" and now - after Adele - it goes: "Sorry, but we are awfully full at the moment". So in all, both of these Dames can fill in the section of life experience in the pop formular: Enough. And that´s with what you get a lot of respect in the community of the world´s top dj´s, who happen to be very middle aged, male dominated and harsh in mind. As to say: You get them to work for you: creating remixes. You also get a lot of rotation on the world´s dancefloors through them, which is essential to create a hit. And hoppla! he end result is something, that even the most sensitive trendsetter nose would have even dreamed of or imagined to happen. Justice wins after all. Even in the pop business!

Yoko Ono made a visit to the nightclubs of LA and New York in 2002 and said, that even though they never went to Studio 54 or any other joints with John Lennon in the 1970´s, "You Guys - this is all super fun what you are doing here and you really have a good vibe going on. So, could you possibly make something fun out of this old mama´s singing tapes?" And so the boys started working. Walking On This Ice was a track by Ono with a very good pumping baseline, which John and Yoko were working on that particular night on December 8, 1980. Before that particular shooting, and just before they left the studio John Lennon had told Yoko Ono: "Yoko - this track will be your first ever US Number One Hit!". And so they left for Dakota with the master tapes of the song in Yoko´s handbag. And that´s exactly what happened. 23 years later. In 2003 Walking On Thin Ice climbed all the way to the top spot of the US Billboard Dance Chart and Ono became the oldest person ever to achieve this. After this, the hottest dj´s really got wild and as for now she has scored already eight US Dance Number One Hits one after another. Her avantgardist style of singing, which was thought as unbearable by the Beatles fans, works perfectly when having in the background the pumping or even very progressive beats of the most profilic house dance music producers of our time. Recently Ono performed on top of Lady Gaga´s grand piano in Los Angeles and just kicked an ass - Full HD! This is showing us, how one can spend the senior years actively, for example, if you happen to be a really tough old lady.

The music of Gossip, however, is actually a very basic style trio rock, but these particular remixes, which are very good in their genre, reveal how fantastic and well penned pop songs the material of Gossip really is. The melodies come up much better when having manysided and fruital dance baselines underneath them. Beth Ditto´s voice is moving the listener deeply and roughly. Life certainly hasn´t been easy for her and she is able to express this as well. So, her voice works as a vocal for these dance tracks exactly as magically as Ono´s. Their common output goes simply something like this: "You bastards you killed my husband! AAAARRRGGGHHH" or "I am going to be fat also in the future, whether you like it or NOOOOOOOOOOTTTT! So Fuck OFF!!!!!!!!! Happy Good and Superjoyful Christmas Time! 

P.S. Check out Ono´s song "Give Peace A Chance" and its baseline on the Open Your Box album (the last track). The song was released already in 2007 and the baseline is exactly the same as in Lady Gaga´s 2011 super anthem "Born This Way". So it goes. Maybe we should give Yoko Ono finally the credit she deserves as a more influental artistic personality in the pop universe as is often to be believed. 

Yoko Ono: Open Your Box at Spotify        Gossip: Rework it & NRJ Live and Music For Men Remixes at Spotify

Beth Ditto on Wikipedia

    

   

FILM Peter Guyer & Norbert Wiedmer: Sounds and Silence: Travels with Manfred Eicher (2011)

Müncheniläinen ECM on legendaarinen jazzlevymerkki, jonka takana on sen sielu, saksalainen Manfred Eicher, tuottaja, minimalisti, tyyliniekka. Hänen yhtiönsä toi maailman jazzyleisön tietoisuuteen sellaisia merkittäviä jazzmuusikoita kuin Jan Garbarek, Chick Corea, Pat Metheny sekä Keith Jarrett, jonka kuuluisa The Köln Concert -albumi lienee edelleen yksi maailman myydyimmistä nykyjazzalbumeista ja joka loi aikanaan uuden genren, kokonaisen levyllisen yhden pianistin jazzimprovisaatiota livenä. Jarrettin levyt ovat edelleen ECM:n taloudellinen selkäranka, mutta muutakin on tullut julkaistua - kaikkiaan 1200 albumia - nykyään myös uutta klassista musiikkia ja Eicherhan oli ensimmäinen, joka loi albumeille myös täysin uudenlaisen minimalistisen visuaalisen ilmeen hyvin yksinkertaisilla keinoilla. Nyttemmin ECM on vain yksi monista eturivin jazzlevymerkeistä saksalaisten ACTin ja nu jazz -merkki Jazzanova-Compostin, amerikkalaisen Nonesuchin ja suomalaisen Ricky Tikin joukossa, mutta linja on pitänyt ja siitä Manfred Eicher on erityisen tarkka. Tämä dokumentti seuraa hänen matkojaan maailmalla työskentelemässä erittäin läheisesti artistiensa kanssa. Elokuvan rytmi on hyvin rauhallinen ja harmoninen, aivan kuten Eicherin jo tyylikkäästi ikääntynyt olemuskin ja tapa työskennellä. Musiikki on hyvää ja se vain vaikuttaa rauhoittavasti läsnäolollaan. Siitähän tässä hommassa kuitenkin on kysymys. Näemme kauniita artisteja ja kauniita paikkoja, joissa heidän musiikkiaan esitetään ja välillä käydään bürolla hoitelemassa jakelua ja bisnestä. Yksinkertaista, kun asialle viitsii vihkiytyä ja Eicher on sen totisesti tehnyt. Tämä on hänelle elämäntapa ja kaikki hänen edustamansa artistit voivat kiittää tätä yhtiötä urastaan ja mahdollisuudestaan julkaista ja esittää musiikkiaan. Elokuvan DVD ja lukuisia ECM:n julkaisuja on saatavissa ainakin pääkaupunkiseudun kirjastoissa. 

 

The Munich based ECM Records is a legendary jazz label and behind the label is its soul, the German Manfred Eicher, a producer, a minimalist, a style wizard. His company presented great new jazz musicians to the jazz world like Jan Garbarek, Chick Corea, Pat Metheny and Keith Jarrett, whose very famous The Köln Concert album is probably the most sold contemporary jazz album of the past decades. It also created a whole new genre - a one man piano improvisation live album. Jarrett´s albums are still the very commercial basis of ECM Records, but the company has done a whole lot more - altogether over 1200 albums to date - and nowadays also new classical music releases. Eicher was the first man to create a whole new minimalistic look for his company´s albums with very simple methods. Currently ECM is just one of the leading labels in the jazz front together with the German ACT Records and the nu jazz label Jazzanova-Compost, the American Nonesuch and the Finnish Ricky Tik Records. Their style has however been unbribable during the years and for that Manfred Eicher has been very strict. This documentary follows Eicher on his travels around the world working closely with his label´s artists. The rhytm of the film is very peaceful and harmonic, just like Eicher´s stylishly older look and way of working. The music is good and it just affects beautifully with its presence. That´s after all what this company and its activity is about. We get to see beautiful artists and beautiful places where their music is being performed. Inbetween Eicher visits his Büro in Munich taking care of the business and his staff working with the distribution and the everyday matters. Simply - we see a person who puts the soul into the making of his oevre and Eicher has certainly been doing so. For him it is a lifestyle, not just work, and all the artists represented by his label, can be thankful for him and his staff´s efforts, to their musical careers and the possibility to create and publish their music to the world.

Sounds and Silence: Travels with Manfred Eicher Trailer             ECM Records Website

    

 

BOOKS: Timo Harakka: Luoton Loppu | The End of Credit (WSOY/ Barrikadi-sarja, 2009)

Timo Harakka, tuo ansioitunut, terävä ja selkeäkielinen valtakunnan vaihtoehtotoimitajamme, teki 2009 julkaistussa teoksessaan "Luoton loppu" aika perinpohjaisen ruumiinavauksen vuonna 2008 alkaneelle finanssikriisille, josta vieläkin yritetään pyristellä irti. Ja joudumme käyttämään sanaa vieläkin, koska syyt koko tähän katastrofiin ja myllerykseen on luotu hyvin pitkän ajan kuluessa ja siksi se myös kestää pitkään. Ja aivan kuten ekokatastrofi, se ei ole tullut sattumalta ja pyytämättä, nopeasti, vaan pikkuhiljaa sisään lipuen. Mutta kuitenkin hyvin järjestelmällisen ja rationaalisen toiminnan tuloksena, jossa on oltu erittäin tietoisia siitä, että vaikutukset ovat tuhoisia, jossakin vaiheessa. Eli siis me kaikki olemme olleet siitä hyvin tietoisia. Aivan kuten ydinvoimassa, jossa panokset ovat kovat, mutta joita tehdään, koska se muka työllistää.

Miksi? Tämä on ehkä päällimäisin kysymys kaikesta. Miksi olemme valmiita rakentamaan systeemejä, jotka ovat elämänvastaisia ja joissa me ihmiset joudumme kärsimään, luonnosta ja eläimistä puhumattakaan? Yksinkertaisesti koska siitä palkitaan, ruhtinaallisesti. Eli jälleen kerran - tekisimmekö me sitä päivittäistä työtä, jota nyt teemme, jos siitä ei maksettaisi palkkaa ja siitä ei saisi mukavan ja kunnioitetun aseman sosiaalisesti? Niin???? Siksi me teemme mielettömyyksiä, taputamme teatteriesitykselle, jossa ei ole käsikirjoitusta, näyttelijät ovat amatöörejä ja jolla on tuottajat, jotka ovat täysin tietoisia tästä ja jotka nettoavat pääsylipputulot nopeasti ja katoavat sitten yhtä salamannopeasti taskut seteleitä pullollaan, ennen kuin katsojat ehtivät poistua salista. Mutta hekään eivät siis nettoa esityksestä, jota kukaan ei tule katsomaan ja johon ei osteta lippuja. Eli on ihan turha syyttää tuottajia ja saarnata jostain moraalista, jos kuitenkin tulee katsomaan esitystä. Ja kuka meistä, rehellisesti sanoen, ei katsoisi tavalla tai toisella tätä meneillään olevaa näytelmää. Eli me kaikki olemme mukana tässä esityksessä - teoillamme, emme siis tee mitään paitsi nautimme rahoista ja mukavasta elintasosta, jonka tämä kaikki sähellys on aiheuttanut - joten pulinat pois. Suuressa maailmassa ja nyky-yhteisöissä tämä kaikki on mahdollista erittäin helposti, pienellä paikkakunnalla ei niinkään ja siksi kyläekonomiassa huijareita ja kuumakalleja ei oikeastaan ole. Eli yhteisö valvoo toisiaan ja huijarit jäävät kiinni hyvin nopeasti ja joutuvat lopettamaan huijauksensa ja kuumakallet pannaan aisoihin, vaikka väkisin, ja heidän elämänsä muuttuu lisäksi hyvin vastenmieliseksi, kun postikonttorissa asioidessa syljetään päälle. Ei kannata siis edes yrittää. Näin.

Mutta siis, koska suurempi ja suurempi osa maailman ihmisistä ei enää asu kylissä vaan kaupungeissa, jopa metropoleissa, joka mahdollistaa anonyymiyden ja sen että voi illalla roskia viedessä päivitellä naapurille maailman ahneutta ja pahuutta ja aamulla kello 8.00 karauttaa töihin tekemään sitä samaa, ihan kunnioitetusti, tämä kaikki on mahdollista ja rehottaa ja voi hyvin. Ja se lisääntyy. Idea on siis, että rahaa kannattaa tehdä, koska sitä ei paheksuta, vaan sitä kunnoitetaan. Ja jos tekee oikein kunnolla ja vähän epämoraalisesti fyffeä, paras tapa suojautua mahdollista paheksuntaa ja suuren yleisön median ohjailemaa mielivaltaa vastaan, on tehdä mahdollisimman suuri ja pullisteleva saldo, jonka turvin pystyy poistumaan tarvittaessa näyttämöltä tai vain ohjailemaan päättäjien ja lainsäätäjien armeijaa. Varakkaana on monen ikävän asian ulottumattomissa, näin se vain on. Ja meitä, "ihan tavallisia ihmisiäkin" ajetaan koko ajan, ihan meidän vastaanpanematta, enemmän ja enemmän rahantekemisen suuntaan. Ei siis onnellisuuden. Koska olemme oppineet ihan saman läksyn kuin "ne" fyffentekijät.

Ja toden totta. Rahalla saa kaikkea kivaa. Kuten kauniin, hoikan ja pitkäsäärisen vaimon tai komean miehen, kuten englantilainen tällä viikolla julkaistu tutkimus naisten unelmamiehistä osoittaa (1000 naisen otanta, ei siis pelkkiä yökerhoprinsessoja vaan ihan tavallisia, näköjään hyvin rationaalisia ja viileän laskelmoivia naisia kertoi kantansa: 1. yksityisyrittäjä 2. toimitusjohtaja 3.näyttelijä (kuuluisa - huom! Ja Englannissa jopa jotakin ansaitseva 2. huom!) 4. pankkiiri  5. lakimies), ja siis kauniita ja älykkäitä lapsia, kauniin arkkitehtoonisen kodin, ulkomaanmatkoja, autoja, vuosikertaviinejä, mahdolliisesti raskaan kultakellon - myös naiset - ja ennen kaikkea - arvostusta sosiaalisesti. Vaihtaisitko sinä tämän mieluummin luonnonsuojeluun, kurjuuteen, riittämättömään ruokaan, lapsien koulukiusaamiseen, kun heillä ei ole samoja eväitä kuin kavereilla ja sitä seuraavaan ahdistukseen ja heikkoon itsetuntoon ja traumoihin, perheriitohin, rumaan ylipainoiseen vaimoon tai mieheen, joka juo tai tupakoi itsensä hengiltä? Ja lopulta olette huonolla rikollisuutta pullistelevalla asuinalueella, parhaassa tapauksessa kadulla ja teidät tapetaan. Niin? Ihan rehellisesti hei. Ja kaikki te vapaaehtoisesti köyhäilijät, joilla ei ole perhettä joka odottaa huolenpitoa, ja jotka bloggaatte ja vaahtoatte mediassa ja Facebookissa punaviherjuttuja ja vaaditte perustuloa tekemättä mitään tai vähintäänkin työttömyyskorvausta, koska se kuuluu teille (mutta ei kiinalaisille tai intialalaisille!!!), ja että teidän on kuitenkin myös päästävä heimonne joukkotapaamiseen jonnekin New Yorkiin tai Pariisiin - luotolla, herätkää omaan mahdottomuuteenne ja menkää töihin ja kokeilkaa, kuinka paljon joku on oikeasti valmis maksamaan työpanoksestanne. Silloin oppii sen, minkä kaikki muut, aikuiseksi kasvaneet, ovat jo oppineet. Että töissä on vain pakko käydä ja useimmiten se on sellaista toimintaa, joka ei oikein mitenkään kestä päivänvaloa, vaikka kuinka viherpesemme ja olemme muka luonnon asialla. Tämä on vain ikävä fakta. Todella kauheaa, mutta totta. Ihan aikuisten oikeasti.

Eli siis. Rahan ja paremman palkan takia me ihmiset kouluttaudumme, käymme töissä, pyrimme ylemmäs hierarkiassa ja olemme todella kovina, kun käydään palkkaneuvotteluja, puolin ja toisin, tai kun olemme asiakkaina, kuninkaina, edes hetken. Ja - jos olemme tästä kaikesta riittävästi nettoavia, vastustamme kaikkea sitä, joka voisi viedä meiltä nämä elämän ihanuudet pois, henkeen ja vereen. Kirjaimellisesti. Monet, yllättävän monet meistä ovat valmiita jopa huumekauppaan, asekauppaan, alkoholikauppaan, lääkekauppaan, autokauppaan, siihen ydinvoimaan tai vähän laillisemmin ja muka moraalisemmin hyväksymään siirtolaisten tekevän paskatyöt, kuten metron, koulujen, terveyskeskusten ja kahviloiden siivouksen tai bussin ajamisen nälkäpalkalla puolestamme, köyhien aasialaisten ompelevan ne H&M:n vermeet tai samojen kiinalaiskäsien ompelevan ne Chanelin tai Burberryn tsysteemit, ihan kuinka vain, ja kehittelemme mitä mielikuvituksellisimpia ansaintatapoja, jotka jo syntyessään kuulostavat todella oudoilta ja monimutkaisilta. Ja mitä monimutkaisempaa, sen parempi. Siis mahdollisuus rahastaa ihmisiä, jotka omassa ahneudessaan ostavat nämä ideat.

Eli esimerkiksi: C = Sd-t N(x) - Kr-t N (x-qVt), x= [log (Sd-t/Kr-t) / (qVt] + 1/2Vt. Se on yhtälö, josta Myron Scholes ja Robert Merton saivat taloustieteen Nobelin palkinon vuonna 1997. Ja irvokasta että nimenomaan Nobelin, miehen mukaan, joka siis keksi dynamiitin ja joilla rahoilla tämä yliarvostettu palkinto edelleen jaetaan ja jaettiin vuonna 1997 ja sitä palvotaan. Tuo yhtälö mahdollisti todellisen mega- vai sanoisinko tsigapommin eli pankkijohdannaisten luomisen, myymisen ja edelleenmyymisen. Eli siis että pankki voi antaa velkaa ihmisille, jotka eivät täytä luottovaatimuksia ja joille ei ikipäivänä saisi antaa edes luottokorttia. Tämän jälkeen pankki voi alkaa myydä näitä luottoja ja niiden laukeamisriskejä niille, jotka ovat valmiita edelleenottamaan riskin eli siis lyömään vetoa toteutuuko asiakkaan maksukyvyttömyys lainan suhteen vai ei. Jos asiakas ei pysty maksamaan luottojaan, siitä vetoa lyönyt voittaa, ja jos taas pystyy, niin vastaavasti siitä vedonlyönyt voittaa oman osuutensa. Sama kuin menisi kasinolle ja laittaisi rulettipöytään Ulosottoviraston kirjeitä tasaisesti punaiselle ja mustalle - mutta ei nollalle - tai jakelisi heroiiiniaddikteille kunnon polleannoksia ja löisi kadulla kulkevien kanssa vetoa siitä tuleeko yliannostus vai ei? Ja mikään kattojärjestö ei valvo tätä. Aika uskomatonta. Ja siis - mahdollista, ihan laillisesti. Ja täysin maalaisjärjen vastaista. Ja loistava tapa vedättää ja netota tähtitieteellisesti ilman mitään riskiä. Siis oikeaa Monopolipeliä ilman todellisuutta, mutta kuitenkin todellisilla voitoilla, mutta ei totta siis, jos tulee takkiin.  Ja tämän kaiken keksimisestä sai Nobelin. Ja sen jälkeen, näiden "taloustieteilijöiden" perustaman "yrityksen" avulla sai mahdollisuuden rajattomaan vedonlyöntiin. Ja vetoa lyötiin 356 biljoonan edestä eli se tekee 50 000 euroa per nuppi - kaikille meille 7 miljardille. 10 vuoden koko maailman talous! Joten kun panokset ovat tätä luokkaa, niin pikkuisen me voisimme kyllä kysellä jonkunlaisen valvonnan perään. Edes ne, joiden virkavastuuseen se kuuluu. Mutta ei. Paula Lehtomäkikin osti ympäristöministerinä Talvivaaraa osakesalkkuunsa, minkä ehti. Ja hän on edellen kansanedustajana, ehdotettiin jopa pääministeriksi. Että peiliin tässä täytyy vain katsoa, meidän jokaisen. Kukaan ei voi paeta vastuuta sanomalla, että mutta kun ne pankkiirit tai ne poliitikot tai se keskuspankki tai se EKP tai ne jotkut toiset. Tai että no mutku mua ei vittu kiinnosta. Ennen kuin postiluukusta tulee kirje, että olet 50 000 velkaa, koska pankissa vähän pelailtiin tai koska politiikassa ei tiedetä mitään. Tai ainakaan riittävästi. Että jos et maksa tiistaina, niin voit alkaa pakata ja tervemenoa vittuun! Voisi alkaa ehkä vähän kiinnostaa. Ongelma on siis myös se, että kukaan ei edes pysty olemaan vastuussa tuollaisista summista. Varsinkaan, kun niitä ei faktisesti ole edes olemassa. Näin ollen vastuunkantajia ei löydy, tietenkään. Kaikki jää siis abstraktiksi, ikään kuin se olisi vain numeroita, fiktiota, paitsi kun sitten tili on 50 tonnia miinuksella. Kaikilla. Ihan oikeasti. Sama tilanne kuin ydinvoimalla. Sitä ei vain tajua, minkälaisen riskin kanssa pelataan. Japani voisi tällä hetkellä olla täysin autioitunut pala planeettaa, ilman heidän satumaista onneaan viime vuonna, joka päästi heidät hyvin pienellä säikähdyksellä. Ja he sentään kokivat Hiroshiman ja Nagasakin. Eivätkä ottaneet opikseen. Kuka siellä oli ottamassa vastuuta, mistään? Miksi siis muuallakaan tehtäisiin niin - missään, kun rahan on juostava? Glups. Juoksemme siis todella ohuella langalla kilometrin korkeudessa ja kaikki ovat mukana tässä, halusitpa tai et. 007 on fiktiota, tämä ei.   

Pankkitoiminta ei ole enää ollut pitkään aikaan rahojen tilille ottamista ja niiden pyörittämistä vähän edelleen, vaan vedonlyömistä rahoilla, joita ei oikeasti ole. Ja siksi tämä tuho oli odotettu ja vääjäämätön. Heti kun luottamus tähän katteettomaan höttöilmaan loppuisi. Ja nykyisillä ylihysteerisillä pääomamarkkinoilla siihen ei paljon tarvita. Yksi huhu riittää. Ja se tuli. Ja siksi Kreikan velkaantuminen ei rahapiireissä ollut ongelma, koska sen puolesta oli lyöty vetoa ja nyt ne voitot sai kotiutettua, kun riski toteutui. Hyvä!? Ja siksi Goldman Sachsin väki ja muut viileät, kokeneet ja aggressiiviset ammattirahastajat ohjastivat kreikkalaiset vilurit ja kuumakallet tekemään "kreikat". Ei siis mitään rakettitiedettä, mutta riittävän rakettitiedettä, etteivät poliitikot vieläkään pysy perässä. En siis todellakaan haluaisi olla Jutta Urpilainen tai Wolfgang Schäuble. Ja olisi todella kiva päästä Mario Draghin, tuon entisen Goldman Sachsin kaverin pään sisään, että saisi tietää, mitä hän todella miettii. Siellä on monta kikkaa ja kuviota vielä varastossa odottamassa. Ja nykyisen järjestelmän jyllätessä on ihan turha esittää tekopyhää, kenenkään. Ja tätä systeemiä on toden totta vaikea muuttaa, koska niin suuri osa rahasta on sähköistä digitaalista numeropääomaa, eikä reaalitaloutta ja pelkkään reaalitalouteen "palaaminen" on yksinkertaisesti naiivia idealismia eli mahdotonta. Sama kuin menisi Vanhan edustalle huutelemaan, että lopetetaan raha. Perutaan se keksintönä. Vieressä huutelee vanhempi naisihminen, että Jeesus tulee ihan kohta. Niinpä.

Apokalyptiset visot eivät kuitenkaan koskaan toteudu, täysin. Eivät myöskään tässä asiassa. Vaikka toimittajat, kolumnistit ja muut "älykkäät" niitä meille toitottavat. Niillä voi korkeintaan yrittää ja onnistuakin tekemään aika paljon otsikoita ja siis - jälleen kerran rahaa. Salaliittoja ei myöskään ole, koska arkkitehtejä olisi yksinkertaisesti ihan liikaa. Ja siis - otsoniaukko meni niin vain umpeen, kymmenessä vuodessa. Yhdysvaltojen kasvihuonepäästöt ovat jo nyt vuoden 1990 tasolla, ilman että he ovat Kioton sopimuksesssa, koska heillä on nyt liuskekaasua. Ja voitte soittaa minulle henk. koht. jos NYSE, Wall Street, Lontoon City ja pankki- ja finanssisektori ei ole toiminnassa myös kymmenen ja sadan vuoden päästä. Ehkä vähän rajoitettuna, ja kenties vähän verotettunakin, mutta kuitenkin mahdollistaen muikean tilin suhteellisesti ottaen vähällä työnteolla. Kannattaa muistaa, että 9/11-pommin jälkeen New York Stock Exchange oli ensimmäinen joka avattiin, ennen nakkikioskeja. Ja avaajana oli Hillary Clinton - kaikkien rahan ja vallan vastustajien, sorrettujen ja feministien ikoni, äitien äiti. Ensimmäinen nainen. Ja se pörssi avattiin vaikka väkisin siksi koska täällä on muitakin kuin vain amerikkalaisia, länsi-eurooppalaisia ja kristittyjä. Me kaikki liikumme, koko maailma, kaikki kansat pakistanilaisista turkmenistanilaisiin - kaikenväriset ja muotoiset ihmiset - ja suurin osa meistä haluaa päästä niin helpolla kuin se on mahdollista. Ja siksi haluamme mieluummin ottaa kuin antaa. Sitähän kaikessa toitotetaan. Vaadi, toteuta unelmasi. Just do it. Hyvin yksinkertaista.  

P.S. Seikkailumme finanssimaailman ja tulevaisuuden visioiden pyörteissä jatkuu ensi kuussa Mika Aaltosen ja Rolf Jensenin kirjoittaman opuksen "Mr. & Mrs. Future ja 5 suurta kysymystä" parissa. Sen jälkeen vaihdetaan aihetta, koska eihän tätä jaksa kukaan loputtomasti. Paitsi todellisuus itse. Stay tuned - edelleen.  

 

Timo Harakka, the one and only acclaimed, sharp and clear speaking alternative journalist of the Finnish nation, made a quite profound autopsy of the 2008 Great Economic Panic in his book "The End of Credit". This same panic seems to be going on and on, still, and unfortunately we have to use the word still, since the foundations for this catastrophy and the whole mess that followed were actually formed during a long period of time. Therefore it will also take a long time to fully recover from it. And just like the current ecological catastrophe, also this financial mess didn´t come suddenly at all like a flash from the sky, but more or less slightly slipping in. It is the result of a very systematic and rational behaviour, being known to all, and the final outcome will be a massive bomb, sooner or later. So we all have been truly aware that something like this will inevitably come, after all. It is just like with nuclear power, where the stakes are extremely high, super hazardous, but still they will be made, because it is suppose to create jobs. 

Why? This is maybe the very essential question of all. Why are we willing to build systems, that are strictly against life and where both we, the humans, as well as the nature and the animals will have to suffer? It is simply, because one will be rewarded, highly, for doing it. So once again - would we do the work that we do every day, if we would not be paid for it and we would not get a nice and well respected status for doing that in our current society? Well? That is why we do these insanities - we applaud to a theatre piece, that doesn´t actually have a script at all. A show where the actors are complete amateurs and the producers of the show know exactly and precise all this and so they collect their box office profits immediately. Then they disappear equally sudden from the venue, with their pockets full of money, before the audience gets even out of the theatre. I want to remind you - however -  that those producers will not get a dime, if the tickets won´t sell. So it is absolute hypocracy to blaim the producers and preach about moral, if one still goes to see the show, right? And, if we are truly honest to ourselves, who would not watch this current show going on, in one way or another? We are all part of this play - with our actions - that is, we don´t do anything except enjoy the smooth and enjoyable ride and the money. Money that is being created by this hassling, so knock off the bullshit criticism. In a big society and the current communities this all is possible. In a small villages it is more difficult to do so, since the community watches itself more closely and the hot heads and conmen get caught easier and faster. hey will be put to ice, even by force. On top of that their life will be miserable afterwards, when going to a normal post office visit and being spit right on face, when doing their every day business. So it´s not even worth to try to make a fast buck in a small community. Right.

But, because more and more people on this planet do live in bigger societies like towns or even metropolitan areas, it makes it possible for us to stay anonymous. Go bring the garbage in the evening complaining to the neighbour that this world has gotten so greedy and insane, and then peacefully drive to work next morning 8.00 sharp to do the same shit as well, and be well respected. And if one does a lot of bread and maybe even in a little questionable manner, the best way to protect oneself from the possible gunning down and the shaking public opinion, operated by the media, is to make a big fat and fast profit and then simply vanish from the stage. Or try to lobby the army of decision makers and the politicians. As a wealthy person you are out of reach of many problems in this world and unfortunately that is a fact. Also we, "the ordinary people", will be compelled to make more and more monetary results, with our continous support for it and not for example for happiness. And this is because we have also learned, at least in the big countries, the same lesson as the "moneymakers", and who would like to be stupid, huh?

And yes indeed. With money you get all kinds of nice things. Like a beautiful, slim wife with long great legs or a handsome husband. This was shown by a recent survey made for the British women on their dream husbands.  The survey makers interviewed 1000 women, and not just some nightclub princesses, but real working ladies, who seemed surprisingly rational and cool and calculating. Number 1 on the dream list was A Private business man, Number 2 - A Managing Director, Number 3 - An Actor (that means famous, and in England also possibly making some money) Number 4 - A Banker and Number 5 - A Lawer. And so one gets also beautiful and intelligent children, a cool architectural home, trips to abroad, cars, vintage wines, possibly a heavy golden Swiss watch - also women - and most of all - a lot of respect socially. Would you change all this rather to nature preserving activities, misery, not having enough food, school mates bulling your kids at school when they don´t have the same possibilities as the others and all that anxiety, bad self esteem and traumas that follow from that? Family fights, an ugly overweight wife or a husband, who drinks and smokes him or herself to the grave? And finally you end up living in a bad area full of crimes, in the worst case plain on the streets and you all get killed. Well? And I mean honestly. So this means, that you just have to go to work and many times it means activity that doesn´t look very nice in the daylight. Although we try and try to wash it green and make it look good. This is just a very inconvenient fact. Really horrible, but true. Adult true, one could say.

So. For money´s and better payment´s sake we, people, educate ourselves, we go to work, try to go up in the hierarchy and we behave very tough when the negotiation for payment is involved, both sides. Or when we happen to be customers, those kings of the hill, at least for a moment. And - if we do profit of all this well, we are against everything, that could take these goodies out of our reach, to the very extreme literally. Many of us, surprisingly many, are willing to deal with drugs, arms, alcohol, medicine, cars or the already mentioned nuclear power, just to get a buck.  Or a little more legally and morally maybe accept the immigrants to do the shit work for us like cleaning the metro, schools, medicare centers and cafés or the bus driving - underpaid. We also accept the poor working conditions of those Asians who sew the H&M gear for us or the same Chinese hands to do the Chanel or the Burberry stuff, or whatever, and we develop the most outstanding and imaginative ways to make profit, which already by the time of the development seems to be really weird and complicated. And the more complicated the better. That is to cash out people, who in their own greed are willing to buy these ideas.

So for example: C = Sd-t N(x) - Kr-t N (x-qVt), x= [log (Sd-t/Kr-t) / (qVt] + 1/2Vt. That is the equation for which Myron Scholes and Robert Menton got The Economic Nobel Prize in 1997. And ironically indeed they got the Nobel, this overrated and desirable prize, which is being funded by the man who invented the dynamite. This equation made it possible to create a megabomb or should I say a zigabomb -  the bank derivatives - the making of them, the selling of them and the forward selling of them. The idea was simple. The banks could give credit for people who don´t fit the standards of getting one, people who shouldn´t even be given a credit card. After giving these loans the banks were able to sell the credits and the potential risks of these people going broke forward to those who were willing to take this risk. So it was betting about whether the customers were able to pay their credits or not. If the customer got broke and couldn´t do it, the one who had betted on that, made a profit, and if the customer was indeed able to pay his loan, that person or institution who had betted on that, won. It is the same as one would go to a casino and put letters from the collection agency on the roulette table, both on red and black - but not on number 0. Or would distribute fat heroine doses to heroine addicts and then bet with people on the street who of these addicts will overdose and who will not. And there has been no roof organization who would have a control on all this. Pretty amazing, isn´t it, and most of all - possible, legally. And at least to me very much against a common sense.

So it was a brilliant way of gambling and making astonomical profits without any risks, for the banks. Real Monopoly game without the reality, but still with real profits - but not true - if being fucked up. And for inventing this insanity, those two guys were given a Nobel. After that these "economical scientists" formed "a company" under which the investors got a limitless possibility to bet and gamble. And it was a success. The total amount of this activity rose up to 356 trillion. That makes a hefty 50 000 euros for each of us on this planet - all 7 billion. It is the amount of the whole world´s GDP for 10 years! So when the stakes are this high, I think we could deserve and demand at least some sort of control over this. At least those ones whose official duty it really is. But no. The Minister of Ecology of Finland, Mrs. Paula Lehtomäki bought the stock of the now disasterous mining company Talvivaara, here in Finland, as much as she could, and now the company is just a big ecological nightmare. Now that´s a good example of doing the official duties. And she is still the member of the Parliament in Finland. She was even voted for Prime Minister, a position which she did not take. I think this all tells us, that we just have to look ourselves into the mirror. Nobody can escape the responsibility of this by saying that it was the bankers or those politicians or the central bank or the European Central Bank or those others. Or by saying that I don´t give a fuck. Before you get a letter into your mail box saying that you are 50 000 euros negative, because there was a little gambling and hassling in the bank or because no one knows anything in the political sector. Or at least not enough. "So if you don´t pay on Tuesday, then just start packing and get the fuck out of this apartment!" In this kind of a case, I think it might start to interest a little bit. The real problem is also that no one is actually capable of being responsible for those kinds of amounts of money, especially when they do not even exist. Therefore there will be no people in charge or responsible to face this fact, of course. Everything will stay as abstract, as if it would be just numbers, fiction, before your bank account really shows 50 000 in debt. For all of us. In reality. It´s the same thing as with nuclear power. We just don´t understand, in reality, with what kind of risk and hazard we are playing with. Japan could easily now be a deserted and out-of-life area on this planet, if they would have not been so extremely lucky last year, that left them just to shit in their pants and that´s all. And if we think, they actually happen to be the nation that really experienced the Hiroshima and the Nagasaki bombs. Did they learn something? Who was there last year to take the responsibility, of anything, huh? So why would anybody else, anywhere, do it either - when the money has to run? Glups. We are running on a very thin and narrow string in the height of a kilometer and everybody´s up there - everybody, whether you like it or not. 007 is fiction. This is not.

The business of the banking sector hasn´t been anymore, for a long time, just taking money into the accounts and then lending it little bit forward for a profit. Actually now it has been betting with money that doesn´t exist. And that is why this disaster was well awaited and inevitable - at the very moment when the trust to this not existing puff air would stop. And with the current overhysterical psychological state of the modern financial market it doesn´t need a lot to do so. Just one efficient rumour would be enough. And that rumour came. And because there had been betting around, also the credit crisis of Greece didn´t come as a surprise to the financial circles, no. Instead it made it possible to cash out the wins and the profits for the betting, when the risk finally became reality. Good? That´s why the Goldman Sachs folks and other cool, well experienced and aggressive profit makers, consulted the Greek hot heads and conmen to do "the Greeces". And they make their own bettings, beautiful sweet numbers. No rocket science, but enough rocket science, so that the politicians are still running far behind. I really would not like to be Jutta Urpilainen, the Financial Minister of Finland or Wolfgang Schäuble, her German college. And I would really like to be inside the mind of Mario DRAGhi, this former Goldman Sachs executive, now heading The European Central Bank, to be able to know, what is he really thinking. There are for sure still many tricks and gimmicks in his pocket to wait to be revealed. And with this current system going on and on, it is absolute hypocracy for anybody of us to play as an innocent, even a victim. Not anyone. It seems to be really difficult to change this system, because so much of our economy nowadays is electronic digital number equity, instead of real capital. Going back to just real capital would be the same as to go outside NYSE on Wall Street and start preaching about canceling the invention of money. Standing next to you there will be already an older lady who is preaching her agenda, that Jesus will be coming very soon. Yeah right.

The apocalyptic visions however never quite turn out to be true. Also not in this particular matter, even though the journalists, the columnists and other "intelligent" personalities try hard to market them for us. They can only simply try and succeed to create a lot of headlines about them and again - make a loads of money. There are also no conspiracies, simply because there would be far too many architects to do this. So - if we look at the stuff with a little distance, for example - the ozone hole just seemed to go back to being non existent, during a ten years time. The carbon emissions of The United States just got back to the level of 1990, not because The US are in the Kyoto treaty, but because they have shale gas now. And if the NYSE, Wall Street, London City and the banking and financial sector are not going full speed also in the next ten years time, even hundred, then you can call me personally and I´ll buy you a drink. It will be here, maybe little more under restrictions and being taxed, but still making it possible for the ones working within it, to create nice hefty profits without actually doing very much, at least physically. We must remember that after the 9/11 attacks The New York Stock Exhange was the first thing to be opened, well before the hot dog stands. And among the people clinging the bell up there, was Hillary Clinton - The Icon of The People Against Money and Power and The Voice of the Oppressed and The Feminists. Mother of all mothers. The First Lady. And that stock exchange was opened, even by force, because there are a lot of us here on this planet, not just The Americans, The Western Europeans and the Christians. We all move, the whole world, all nations from The Pakistanians to The Turkmenistanians - all colours and all sizes - and most of us want to get as easy life as possible. That is why we rather take - from life - than give to it. Isn´t that what all medias are full of. Demanding yourself what is yours. Execute and make your dream come true. Just do it. Very simple.

P.S. Our adventures in the hurricane of the financial world and the future visions continue on this site next month with the book "Mr. & Mrs. Future and 5 Big Questions" by the future consultants Mika Aaltonen and Rolf Jensen. After that we will change the subject, because I think everybody starts to be quite fed up with all this financial mess talk. Except the reality itself. So stay tuned - again. 

Timo Harakan Blogi   

      

      

  

L O K A K U U  |  O C T O B E R  2 0 1 2

 

ART Supperclub Worldwide

Supperclub on klubikonsepti, joka sai alkunsa Amsterdamissa vuosituhannen vaihteessa. Ideana on yksikertaisesti tarjota erittäin posh-miljöössä hyvää ruokaa, musiikkia ja erilaista ohjelmaa. Konsepti osoittautui niin suosituksi, että omistajat laajensivat toimintaansa ensin Roomaan ja sen jälkeen muuallekin. Nykyisin paikkoja on jo 7, kaksi Amsterdamissa (toinen laivassa), Lontoossa, San Franciscossa, Los Angelesissa, Istanbulissa ja Alacatissa, Turkissa. Roomaa ei ainakaan nettisiuvilla enää näy, joten se lienee lopetettu. Ilmiö on siis edelleen kovin suosittu, vaikka juuri tällainen poshympäristö on vähän menneen maailman juttuja. Tietysti Ibiza vetää edelleen ja suurten bailukaupunkien yökerhot ovat edelleen hyvin escort-henkisiä. Mutta ajat ovat muuttuneet niin, että monista näistä kaupungeista on tullut kyläkonseptien edelläkävijöitä. Vallatkaa Wall Street -ilmiö ja Facebook ovat ruokkineet ihmisten halua tehdä itse ja organisoida kaikenlaisia korttelijuhlia, niin myös Helsingissä. Tietääkseni meidän ravintolapäivämme on ihan oma keksintö ja taatusti leviää muuallekin. Hyvä Suomi! Nyt ollaan siis global, mutta very very local. Vapaaehtoinen köyhäily ja downshiftaaminen ovat reaktioita pääoman ahneudelle. Saa nähdä kauanko tätä kestää, kun laskut on kuitenkin pakko maksaa ja verotulot ovat ehtymään päin.

Se, mikä Supperclubin kulta-ajoista on kuitenkin jäänyt, on dj-musiikin ja kaikenlaisten tiskijukkien ja tanssimusiikin suosio. DJ:thän soittavat ihan missä vain, klubilla kovalla palkalla tai ilmaiseksi klubin ulkopuolella kadulla, mistä he alunperin ovat kotoisinkin. Ja jokainen korttelibileidenpitäjä soittaa levynsä tietysti itse. Supperclub on julkaissut jo pitkään omia kokoelmalevyjään, joihin on koottu heidän ravintoloissaan soitettua DJ-musiikkia. Tämä on jatkoa jo 90-luvulla alkaneelle buumille, jonka keksivät ensin legendaarisen pariisilaisen Buddha-Barin (jolla on suomalainen omistajatar!) ja toisen pariisilaisjointin Hôtel Costesin omistajat sekä Ibizan Café del Mar -konseptin kehittäjät. Buddha Barin levyt myivät aikoinaan miljoonia ja tekivät kunnon voittoa alkoholimyynnin päälle. Ruokailusta ja hengailusta on siis tehty taidetta ja se todellakin myy. Ja hyvä niin. Kokit, tarjoilijat ja dj:t saavat töitä ja kaupungit verotuloja. Oikeasti elinkelpoista kulttuuria siis.

 

Supperclub is a club concept, which was founded in Amsterdam by the Millenium. The idea is very simple: to serve good food, music and show activities in a very posh milieu. The concept turned out to be so popular, that the owners expanded it, first to Rome and then elsewhere. Nowadays there are 7 different venues, two in Amsterdam (one of them in a boat), one in London, San Francisco, Los Angeles, Istanbul and Alacati, Turkey. Rome doesn´t appear anymore in the website, so it seems to be passé. This phenomena is still very popular, although this kind of posh type of partying seems to be little out of time. Of course Ibiza still draws crowds and the night clubs in the big party capitals are still very escort spirited. But the times have changed so, that many of these cities have become trendsetters for village party concepts. The Occupy Wall Street phenomena and Facebook have nurtured people´s need to do themselves and organize all sorts of block parties, also in Helsinki. As far as I know, our Make Your Own Restaurant Day is our own invention and will quaranteed to be spread all over. Good going, Finland! So, we are now global and very very local. The voluntary living with little money and downshifting are mainly reactions to the greed of the equity. We´ll see how long this all will last, when one has to pay the bills, after all, and the tax income is going to be less and less.

One thing, what has remained from the heydays of The Supperclub however, are the DJ:s and the popularity of dance music. The DJ:s are people who play anywhere, whether that to be with a high salary inside the club or for free outside the club, in the streets. That is after all, where they have originally come from. And every bloc party organizer plays his or her records by him or herself, or course. Supperclub has been releasing records with the music played in their joints by the dj:s. This is a continuation to the trend, that was first started by the now legendary Buddha Bar in Paris (whose owner is actually a Finnish lady with her French husband!) and the their rival, The Hôtel Costes plus the makers of the Café del Mar concept in Ibiza. The Buddha Bar records used to sell millions making a hefty profit on top of the alchohol sales to the owners. So, eating out and hanging around with good music has become a lucrative business and it really sells. Good. Cooks, waitresses and dj:s get to work and the cities get tax income. Truly viable culture that is.

The website of Supperclub       Supperclub records at Spotify beginning on Volume 1

 

 

MUSIC Lemon: Tuotanto 2003 - 2012 | The Work 2003 - 2012: Weight Of The World (2003), Year On Mars (2007), Can´t Control The Weather (2011) & Treasure: Greatest Hits Collection (2012)

Joskus kannattaa vilkaista, mitä Facebookissa suositellaan. Depeche Mode -sivuston tykkääjänä minulle tarjottiin yhtyettä, joka kieltämättä kuulosti alkuun hyvin DM:maiselta, mutta osoittautui ihan omaksi musiikikseen. Lemon on neworkilainen duo, joka koostuu laulaja/lauluntekijä Roger Smithistä ja tanskalaisesta multi-instrumentalisti/tuottaja Thor Madssenista. Musiikkiaan he luonnehtivat menneiden aikojen, lähinnä 80- ja 90-lukulaiseksi melodiseksi popiksi, joka tunnetusti on hyvin ei-muodikasta nykyisin. Ja totta. Jos joku haluaa tutustua yhtyeeseen, joka todellakin tekee vielä melodisia, äärimmäisen kauniita kappaleita ja jossa on erittäin pätevä ja sielukas laulaja, niin tässä olisi sellainen tarjolla. Lemon on musiikkia, jossa paistavat läpi vahvat vaikutteet Depeche Modesta, Simply Redistä ja George Michaelista ja aluksi tuntuu, että ehkä juuri siksi he ovat jääneet suurelle yleisölle täysin tuntemattomiksi. He ovat kustantaneet kaikki kolme albumiaan ja nyt 2012 julkaistun kokoelmalevyn Treasure:Greatest Hits Collection itse. Ja ilman Facebook -mahdollisuutta he kenties olisivat jääneetkin jonnekin suurten levy-yhtiöiden demokuuntelijoiden sähköpostin spam-osastoon. Mutta. Nyt on mahdollista markkinoida musiikkiaan myös itse ja joku DM:n taustaorganisaatiossa on ollut niin jalomielinen, että on antanut luvan mainostaa yhtyettä ja sen olemassaoloa DM:n Facebook -sivun kautta, jolla tunnetusti on kannattajansa (5.294.116). Ja jos musiikki on hyvää ja laadukasta, se voi todellakin breikata, vaikka sitten viimeisenä kaikista. Lemonille näyttää nyt käyvän niin. Kaikki kolme albumia ja niistä koottu kokoelma ovat todella tasavahvoja ja itse asiassa omaavat ihan oman soundin ja maailman. En löytänyt yhtyeeltä nettisivuja, mutta Facebook -sivun kyllä ja postaan sen tähän. Albumit löytyvät Spotifyista ja kannattaa olla tarkkana, sillä sieltä löytyy myös toinen Lemon -niminen yhtye ja nämä kaksi sekoittaa helposti toisiinsa. Katsopa siis tarkasti albumien nimet ja ilmestymisvuodet ja suunnista niiden avulla. Löydät lopulta aarteen.

Sometimes it´s worth to have a look, what you are being offered at Facebook. As a likener of Depeche Mode´s Facebook page, I was offered a band, which at first sounded very much like DM, but actually turned out to be a very own kind of music. Lemon is a New York based duo, consisting of singer-songwriter Roger Smith and a multi-instrumentalist/producer Thor Madsen from Denmark. They define their music as a past times 80´s and 90´s type of melodic pop, which is as we all know, very out of fashion at the moment. And yes, it´s true. If somebody wants to get to know to a band, which still makes melodic, extremely beautiful songs with a very professional and soulful singer, then here´s a one for you. Lemon is music, which has very strong influences of Depeche Mode, Simply Red and George Michael and at first you get the feeling, that maybe that is exactly why we haven´t heard of them. They have released their three albums and the compilation, dated now in 2012 called Treasure: The Greatest Hits Collection, by themselves. And without the Facebook possibility they would have probably been forgotten in the email spam section of the demo listeners of the major record companies. But. It is now possible to market your own music and so someone in the back organisation of Depeche Mode has been so gold hearted, that they have given the green light to market this band through Depeche Mode´s website, which, as we all know, really has its fans (5.294.116). And if the music has good quality, it really can break through, even though that would be as the last band of all. Lemon seems to be making this break through right now. All three albums and the compilation made out of them, are very bona fide quality all the way through, and actually contain a sound and a world of their own, eventually. I couldn´t find their website, but I did find their Facebook -site and so I will post it here underneath, in case you are interested. All the albums are available at Spotify, but be precise, since there is another band called Lemon there as well and one mixes these two bands easily with one another. So check out exactly the names and the releasing years of the albums and find your way through them. You will find a treasure.

Lemon Facebook Page                Lemon: Treasure: Greatest Hits Collection Spotifyssa

 

 

FILM Oliver Stone: Wall Street (1987) & Wall Street - Money Never Sleeps (2010)

Kaksi elokuvaa, toinen vuodelta 1987 ja toinen 2010, jotka kuvaavat sitä, missä mennään, oikeasti. Siis rahataloudessa, jota kukaan länsimaissa elävä ei voi välttää, mutta hyvin moni haluaisi. Wall Street -duon ensimmäinen osa osui aikanaan hyvään saumaan zeitgeistissa, kun kasinotalous ja keinottelu olivat kuumimmillaan. Ja nyt - tämä toinen osa osui vielä paremmin maaliinsa, aikamme G-pisteeseen, kun keinottelu oli jälleen vauhdissa ja panokset suurempia kuin koskaan. Eli koko maailman talous. Herkullista ja realisteille todella ahdistavaa. Michael Douglas sai ensimmäisestä elokuvasta pääosa-Oscarin, vaikka toisessa hän vasta pääsee vauhtiin. Siksi keskityn toiseen osaan. Suosittelen kuitenkin katsomaan molemmat osat, koska toisessa osassa on niin paljon ironiaa liittyen ensimmäiseen ja siihen, että 20 vuotta on kulunut, samat näyttelijät ovat vanhentuneet ja kokeneet oikeassa, todellisessa elämässään paljon turbulenssia: alkoholismia, syöpää, kuolemaa ja vanhentumista. Onneksi he kuitenkin ovat edelleen hengissä, jotta kakkososa saatiin ylipäänsä tehtyä. Ja todella hienoa, että näin tehtiin. Teoksesta tulee omassa genressään täydellinen.

Sitten itse asiaan. 80-luku meni ja moni asia, joka silloin oli vallalla, on kadonnut. Moni ei. Talking Headsin musiikki soi edelleen elokuvassa, mutta levyteollisuus on kadonnut. Asia, jota kukaan ei olisi voinut uskoa supertähtien ja megamyyntien aikakaudella 80-luvulla. Samoin kapitalistikeinottelijat tulivat ja menivät 80-luvun lopun sekoilujen jälkeen, kuten myös uskomattomana pidetty World Trade Centerin alas pommittaminen, mutta maailma toipui ja nyt vauhti on kovempi kuin koskaan ja summat fantastisempia kuin ikinä. Tosin 2008 aiheutti rahamarkkinoile sen itsensä arkkitehtoiman sydänkohtauksen. Osin sattumankin takia, yhtäkkiä kaikki potentiaaliset pommit laukesivat syksyllä 2008 luoden Suuren Paniikin, josta maailma itse asiassa voi olla myöhemmin tarkasteltuna kiitollinenkin. Sillä silloin pankkimaailma todella joutui kuseen ja näin pakotettiin katsomaan itseään peiliin ja hyväksymään rajoituksia ja edes hieman kohtuullisuutta.

Money Never Sleepsin valtti ja sydän on loistava käsikirjoitus, ensiluokkaiset näyttelijäsuoritukset ja mallikas visuaalisuus, josta kaikesta propsit myös Oliver Stonelle. Tekijät ovat tehneet siis kotiläksynsä hyvin ja haastatelleet ja konsultoineet ihmisiä, jotka todellisuudessa olivat paikalla ja hyvin keskeisissä rooleissa 2008 kriisin syövereissä. Elokuva tunkeutuu rahamaailman ytimiin ja esittää nerokkaan ajankuvan pimeästä todellisuudesta, pelistä ja moraalista pankkimaailman keskuksessa, johon hyvin harvoilla on sisäänpääsyä, edes kiinnostusta, vaikka se todellisuudessa koskee meitä kaikkia, hyvin vahvasti. Ja Wall Streetillä toiset ovat suoraselkäisempiä, kuin toiset, mutta kukaan heistä ei olisi työllistetty, elleivät he osaisi tehdä rahaa. Elokuvissa, niin tässäkin, paha saa jälleen kerran lopulta palkkansa, ja elämä jatkuu. Todellisuudessa näyttää siltä, että 2008-kusetuksessa paha ei oikeasti saanut palkkaansa, vaan Yhdysvaltain keskuspankki Fed Ben Bernanken johdolla uhrasi julkisesti muutaman pankin ja pankkiirin, jotta muut pääsivät pälkähästä ja saivat säilyttää lukratiivisen bisneksensä ja rahavirrat. Myös meillä Suomessa 90-luvun laman pääarkkitehti Harri Holkeri sai juuri näyttävän paaden ja patsaan haudalleen merkittävänä valtiomiehenä ja kukaan ei sano mitään. Ja - elämä jatkuu. Ja ihmiset käyvät edelleen töissä ja monia meistä ajaa ylös sängystä tieto siitä, että siitä saa rahaa. Ei siis se, että tekisimme sitä joka tapauksessa, vaikka rahataloutta ei olisi. Eli niin kauan ainakin reaalitalous tulee pysymään pystyssä. Mutta niin kauan, kuin on myös mahdollista siirrellä ihmisten työpanosta eli rahaa paikasta toiseen, tekemättä itse juuri mitään, eli keinotella, tulemme jatkossakin näkemään aina vain suurempia luhistumisia, keinottelua ja ahneutta. Koska kakku kasvaa koko ajan, kun loputkin 6 mrd ihmissielua pääsevät kunnolla mukaan rahatalouteen. Ja - koska rahan vauhti oikeasti on valoakin nopeampaa. Ja jos tämä vaikuttaa nyt kyyniseltä niiden silmissä, jotka toivovat vallankumousta, niin se on sama kuin nunna menisi kertomaan huoralle, että huoraaminen tulee sitten loppumaan 10 vuoden sisällä. Tietääkseni nunnan ammatti ei ole se maailman vanhin. Moni varakas uskovainen kotirouva, joka käyttää viileästi miehensä luottokorttia, voisi todistaa tämän. Ja prostituoidun asiakaskunta kasvaa koko ajan, toisin kuin nunnan. Eli - ihminen on kaikessa ristiriitaisuudessan edelleen ihminen ja tulee olemaan viimeiseen auringonsäteesen asti, vaikka me kuinka toivoisimme muuta. Ei siis voi muuta kuin ottaa, kun ei voi jättääkään. Paska diili, sanoisi moni, mutta katsotaan silti loppuun saakka. Toisaalta, realismi on joskus myös äärettömän kaunista kaikessa vulgaariudessaan ja totuus vapauttavaa. Ei ole enää kiire. Ja kuten tässäkin elokuvassa paukutetaan monta kertaa, miljonäärin ja köyhän päivä on faktisesti ihan yhtä pitkä ja aikaa ei voi ostaa. Kaikkea muuta voi.

 

Two films, the other from the year 1987 and another from 2010, which deal about where we are, right now, really. I mean in the financial economy, that no one, living in the Western hemisphere, can avoid although many would like to. The first part of the Wall Street duo hit the current Zeitgeist, by the time the casino gambling and dealing and trading was at its peak. And now - this second one was targeted and hit even better in the G-spot of our time, when deal making and profiting was alive and hot again and the stakes were higher than ever - meaning the economy of the whole world. Delicious and super anxious for the realists. Michael Douglas was given the Academy Award for his leading role in the first part, although in the second one he really gets it going and flying. That is why I will concentrate now on the second one. I recommend however to watch the both parts, because there is so much irony and references to the first one in the latter, mostly to the fact, that 20 years have passed in reality and the same actors have gotten older and experienced in their real lives a lot of turbulance: alchoholism, cancer, death and getting older. Luckily though they are however still alive, so that the second part was being able to make, after all. And wonderful that it was being made. Through this second part the work gets to be perfect in its genre.

Ok, let´s get to the business. The 80´s came and went by and many things that were dominating then, have disappeared. Many have not. The music of Talking Heads is still on in the movie, but the record industry has disappeared. A fact, that no one could have imagined in the 80´s, during the era of superstars and megasales. Also the ultra capitalistic dealers came and vanished after the catastrophy and hassles of late 80´s, as well as the down bombing of The World Trade Center, that one could have thought to be impossible. But the world recovered and now the speed of money is faster than ever and the sums are more fantastic than in the history of time. The 2008 created the heart attack of the financial industry mainly because of its own architecturing and through many co-incindences suddenly, all the potential bombs did explode in the autumn of 2008, creating the Great Panic. And because of that, actually, the world can be very gratified later on, when being looked at with a distance on this case in the years to come. Because that was a period in time, when the banking sector really got in deep shit and was forced to look into the mirror and accept at least some limitations and even a little bit of modesty.   

The ace and the heart of Money Never Sleeps is its brilliant screenplay, A-list performances of the actors and an immaculate visuality and for all those I will give Oliver Stone a credit for. The film makers have done their homework well and deep and interviewed and consulted those people, who were really there inside the 2008 crisis, as central key figures. The film penetrates into the core and the nucleus of the financial world and presents us a genial picture of the darkness of the reality of our time, the game and moral in the center of the banking industry, where very few have an access to, even an intrerest, although it really concerns us all very strongly. And in the Wall Street some people are more straight and frank than others, but no one of them would be employed, if they would not be able to make money. In movies, and in this one too, the bad guys get what they deserve in the end, and then - life goes on. In reality, it seems that in the 2008 fuck up, the bad guys really didn´t get their pay, but the US Fed, under the lead of Ben Bernanke, sacrificed publicly a couple of banks and a couple of bankers, so that the rest of the gang could just easily walk out of the situation and so they got to the keep their lucrative business and the fantastic revenues. Also here in Finland the main architect of the banking crisis and super lowdown and the great depression of the 90´s, Mr. Harri Holkeri, then The Prime Minister of Finland, just got a magnificent sculpture on his grave, as a Great Man of The Nation, and nobody says nothing. And - life goes on. And people still go to work and many of us get up from bed every morning still simply because we know, that it is being paid for. Not because of the knowledge, that we would maybe do it anyway, even though there would not be a monetary system in the world. So. When we are willing to wake up and go to work daily, at least the real economy in this world will go on. But also, as long as it is possible to switch poeple´s working output, that is - money - from one place to the other, with actually doing very little on one own i.e. make deals and trade, we will get to see bigger and bigger collapses, deal making, trading and greed also in the future. And that will be simpy because the cake will be bigger and bigger, when the rest 6 billion souls on our planet get to be part of the game i.e. the financial economy. And - because the speed of money really is faster than the speed of light, it makes it possible to create these collapses. And if this seems now cynical for those who wish for a revolution, it is the same as a nun would go to the hooker and say that hookering will end in 10 years time. As far as I know, being a nun, as a profession, is not the oldest of the professions. Many affluent religious housewives, who use coolly their husbands´ platinum cards in the premium shopping districts, could easily confirm this to be true. And the clientele of the prostitute continues to grow, unlike that of the nun. So - in all its contradictory the human being continues to be human being and will continue to be until the very last ray of sunshine, although we would wish for something else. One cannot do nothing else but take it, when one can not leave it. A bad bad shit deal, many of us would say, but let´s watch it until the very end. After all - we got these seats, right? And on the other hand, realism is sometimes extremely beautiful in all its vulgarity and the truth can really be liberating. Suddenly one has no rush anymore. And as being put on the table many times also in this film, the day of the billionaire and the day of the poor man is factually equally long and you cannot buy time. Everything else you can.

Wall Street Trailer          Wall Street - Money Never Sleeps Trailer

   

 

BOOKS Björn Wahlroos: Markkinat ja demokratia - Loppu enemmistön tyrannialle (Otava, 2012)

Björn Wahlroos, tämä taloutemme Pinball Wizard, Ilta Sanomia lainatakseni, on kirjoittanut kirjan. Ja jälkipuhetta on riittänyt. Ja koska kirjoitin elokuussa Hyvästä rahasta Sari Kuvajan kirjoittamana, oli aika jatkaa samaa teemaa, ja lukaista tämän kiistellyn talousvaikuttajan opus. Koska en ole taloustieteilijä, mutta olen sitä mieltä, että aikamme keskeiseen kansalaistaitoon kuuluu tietää länsimaisen yhteiskunnan talousjärjestelmämme kehitys 1600-luvulta nykypäivään, oli aika ottaa oppitunti talouselämämme mahtivaikuttajalta. Björn Wahlroos, joka on paitsi taitava bisnespeluri, on myös itse asiassa kansantaloustieteen professori, joka on opettanut korkeakoulutasolla sekä Suomessa että Yhdysvalloissa. Hyvä referenssi siis - sopiva yhdistelmä teoriaa ja sitä kuuluisaa käytäntöä, joka on tunnetusti teoriaa huomattavasti vaikeampaa. Muutenhan kaikki, taloustieteilijät ainakin, olisivat rikkaita ja onnellisia. Eli asiaan.

Täytyy sanoa, että jostain syystä pidän Björn Wahlroosista. Siitä, että hänellä on pokkaa, suoraan sanoen otsaa, tuoda mielipiteensä ja näkemyksensä omalta kovasti paheksutulta alaltaan julkisuuteen murjottavaksi. Moni hänen luigi kaverinsa ei sitä uskalla tehdä - pussy motherfuckers! Toisaalta, katseltuani Ilta Sanomien populistista kuvakavalkadia Björren 60-vee päiviltä, että ketkä sinne Nizzan Negrescoon oikein marssivat sisään, niin täytyy myöntää että oikein pahaa teki. Siis koko kupla paikalla. Ja kaikki paikallaolijat selvästi tiesivät sen. Hyhhyh. Ja nämä daamit. Voitte pitää minua naisvihaajana nyt, mutta puklaanpahan tämän silti ulos: Mitä nämä daamit oikein tekevät päivisin, kun heidän miehensä "paiskivat" 14-tuntista työpäivää? Ja minkälainen on heidän sielunelämänsä , kun he ovat tottakai tietoisia siitä, miten heidän siippansa sitä omaisuutta oikein tahkoavat. Se on rumaa peliä ja luulen, että suurin osa näistä arvon rouvista ei kestäisi sitä livenä paikalla katsoa. Kuten ei sitäkään, miten heidän turkkinsa ja Van Cleef & Arpelsin helynsä oikeasti valmistetaaan. Sen sijaan he keskittyvät hoitamaan hipiäänsä ja näyttämään kauniilta, mitä heiltä siis odotetaankin, ja hoitamaan kakarat hyvään kouluun ja mikä strategisesti tärkeintä - anteeksi karkea ilmaisuni - jakamaan sitä biiveriään näille Michaeleille, Georgeille ja Johaneille. Huoh. Ja heidän miehensä tietävät, tottakai, että jos rahantulo loppuu - loppuu samalla heti myös sen biiverin saanti kotioloissa. Siksi suurin osa maailman miehistä käy joka päivä töissä - myös miljonäärit - ja ennen kaikkea he. Nämä kauniit aristokraattisen näköiset daamit siis itse asiassa käyttävät todella julmaa valtaa ja pyörittävät näin maailmaa ja maailman rahahanoja. Kauhea kauhun tasapaino. Erikoista, että kukaan telaketjufeministi tai talouskriitikko ei kommentoi millään lailla tätä toimintaa. Että jos se Christina tai Anne-Louise sanoisi kotona, että nyt se ahnehtiminen saa loppua tai pillua ei tule, se todennäköisesti hyytyisi edes vähän. Mutta. Naiset ovat kuitenkin miehiä pragmaattisempia talousajattelijoita, sitten kun ne numerot on saatu kotiutettua, ja tekevät, kuten tunnettua, useimmissa perheissä ne tärkeät taloudelliset päätökset, kuten kodin ja perheen hankkiminen. Eli Nallen kavereiden rouvat ovat todella viileää ja härskiä porukkaa. Ja koska tunnen heistä vain yhden, ja hänetkin heikosti, en voi luokitella heitä enempää eli tämä on vain mutuarvio ja leimanlyönti. Korjatkaa, jos olen väärässä. Kuitenkin, jos vaikka vain puolet maailman liikemiehistä ja yritysjengistä olisi homoja, maailman talous sakkaisi jo kuukaudessa todella pahasti. Haluammeko me toivoa tällaista? Niin?

Siispä Nallen ystäväpiirin raippaamisesta hänen henkilökohtaiseen substanssiinsa eli tässä tapauksessa tähän kirjaan. Ei edes siihen, miksi hänestä on tullut niin rikas. Rikkaampi, kuin monista hänen kavereistaan. Eli se, että hän on selvästi sosiaalinen ja haluaa jakaa ja antaakin jotain, myös julkisesti, on ehkä vastaus, miksi tämä kirja ja niin - sitten myös, miten ne miljoonat. Sillä kusipäät eivät pääse huipulle, missään. Eivät myöskään talouselämässä. Toisin kuin yleisesti luullaan. Suomalaistutkimuksen mukaan maailman 1200:aa miljardööriä yhdisti yksi keskeinen asia - ei lahjakkuus tai perityt pääomat, ei onni, ei edes ahkerointi, vaan verkostoituminen. Kannattaa siis mieluummin olla mukava, vaikka vain pinnalta ja luottaa ihmisiin, ja siis tulla miljardööriksi, kuin kontrolloida, kyykyttää ja päätyä vain miljonääriksi. Siinä on suuri ero. Valtapoliittisesti siis. Ilman muita me emme ole mitään. Nada, kuten Madonna totesi lavalla Barcelonassa, ja hän sentään tietää jotain huipulla olemisesta sekä myös sinne pyrkineistä ja sieltä tippuneista nykyisistä ja entisistä miljardööreistä. Ehkä. Sillä suurin osa heistä tuntee toinen toisensa, tottakai. Muutenhan tämä teoria ja tutkimus ei pitäisi paikkaansa.

Wahlroos on aidosti kiinnostunut valtakysymyksestä, muustakin kuin rahasta. Eli siis siitä, että kaikki maailman ihmiset eivät yksinkertaisesti voi olla vallassa koko ajan, moni ei edes halua sitä, ja joukko järjestäytyy aina jotenkin, suhteessa siihen sisältyviin persoonallisuuksiin, ahkeruuteen, lahjakkuuteen ja - siihen sosiaalisuuteen. Valtakysymys on siis aina, jokaisessa ajassa, ratkaistava jotenkin. Hommat täytyy hoitaa ja pelisäännöt on oltava, vaikka huonotkin sellaiset. Ei voida siis vain antaa mennä, anarkistisesti, sillä sitäkin on jo kokeiltu. Ja koska nyt on nyt, on puhtaasti järkevää ensin tarkastella, miten tähän päivään on tultu, ja sen jälkeen analysoitava nykytilanne, jotta on mitään kompetenssia edes yrittää luovia ja suunnitella mahdollista tulevaa. Eli siis - oikein opittuna meidän tulevaisuuden näköalamme on juuri niin pitkä, kuin on meidän tietomme historiasta. Sitä kutsutaan Januksen katseeksi ja se on toiminut jokseenkin hyvin menneinä aikoina, joten sitä kannattaa ehkä soveltaa myös nyt.

Vaikka jokaisessa ajassa,  myös meidän ajassamme, tehdään virheitä, joille tulevat polvet sitten voivat naureskella, niin kannattaa silti tuntea historiansa, jotta voidaan välttyä tekemästä niitä asioita, jotka on kokeiltu ja todettu toimimattomiksi. Siksi historiaa kirjoitetaan kirjoihin ja tiedostoihin. Ja siksi ainakin minulle, taloustieteen ja valtiotieteen luennoilla nolla tuntia istuneena, ja täydellisenä amatöörikommentoijana suhteessa menneisiin ja nykyisiin finanssimarkkinoihin ja maailmassa olleisiin erilaisiin talousjärjestelmiin, Wahlroosin kirja tarjosi ihan silkkaa historiallista tietoa ja todennäköisesti ainakin kohtuullisen paikkansapitävää faktaa. Eli laittamalla kaksi päivää tämän kirjan lukemiseen, sain paljon haluamaani kansalaistaitoa ymmärtää, mistä täällä taitetaan peistä, kun kävelen ovesta ulos. Tai oikeammin jo sitä ennen, jos avaan tietokoneen, ja sen tarjoaman mielipidetulvan. Tai itse asiassa jo ennen sitä, kun herään lämpimässä asunnossani, jonka joku on tehnyt ja myynyt, käyn vesiklosetissa, jonka joku on tehnyt, asentanut ja nyt hoitaa ja syön aamuisen jonkun tekemän ja kuljettaman ja myymän jogurtin jääkaapista, jonka joku on suunnitellut, tehnyt, myynyt ja kuljettanut.  Taloutta, toimeliaisuutta ja siis myös sitä paljon demonisoitua rahaa, ei kerta kaikkiaan voi ohittaa, koska ainakin 75% hereilläoloajastamme, on jotenkin liityksissä näihin kolmeen. Siksi minua kiinnostaa pureutua näiden asioiden ytimiin ja hahmottaa niiden olemassaolo ja rakenne. Tämän jälkeen on helpompi tehdä sitten oma arvovalinta ja jakaa jäljellä olevan elämän ajankäyttö sen mukaan. Ja se sitten siitä.

Ja vaikka Wahlrooskin toteaa, että nykyinen järjestelmä on hyvin monimutkainen, kuten elämäkin, eikä kukaan voi täysin hallita sitä (praise the Lord for that!), eikä keksiä täydellistä järjestelmääkään, niin eivät nämä talous- ja yhteiskunta-asiat mitään rakettitiedettäkään ole. Jos vain viitsii vähän paneutua. Eli - jos osaa käyttää älypuhelinta, selviää varsin vaivattomasti tästäkin kirjasta, joka on paitsi kirjoitettu tietynlaisten okulaarien läpi, tottakai, myös varsin kattavalta tuntuva ja kiihkotonkin analyysi menneistä yhteiskuntajärjestelmistä ympäri maailmaa (ei pelkästä taloudesta!) ja ajatushautomo, think tank, mahdollisesta tulevasta. Minusta menneisyyttä ja vanhanaikaista on vain arvostella "päättäjiä ja vallanpitäjiä". Nykyisyyttä sen sijaan on myöntää, edes itselleen, olevansa "keskustassa" ja siis - vallassa, ja opetella klaaraamaan sitä vapautta. Eli vastuuta. Ensin itsestä, sitten vähän muistakin, ja jos hyvin menee, vielä usemmasta. Ja tämä vapaus on mahdollista meidän ajassamme useammalle kuin koskaan aikaisemmin. Ja sen takia, että suuri määrä ihmisiä on ponnistellut, ottanut turpaansa ja sitten vielä ponnistelllut todella paljon, ennen meitä, ennen kuin me synnyimmekään. Ja trendi tälle vapaudelle on nouseva. Eli pulinat pois, sitten ymmärtämään ja sen jälkeen tekemään. Hyvin yksinkertaista.

Wahlroosin yhteydessä puhutaan aina rahasta, rahasta ja rahasta. Sehän hänen brändinsä on. Mutta kuten olettaa saattaa, ihmisillä joilla ei ole rahaa, on katse sinne suuntaan, ja ne joilla sitä fyffeä on, ovat aika usein kiinnostuneita myös monista muista asioista, eli siis aika sivistyneitä. Rahan tekemiseen tarvitaan verkostoja ja suuren rahan tekemiseen kansainvälisiä verkostoja. Eli - jos et osaa edes englantia - kuten Kirsti Paakkanen ei osaa, on aika vaikeaa yrittää valloittaa maailma Marimekolla. Tai jos olet täysi tollo, kuten Suomessa ja Amerikassa on aikaisemmin monesti oltu, eli et tiedä keskustelukumppanisi maasta ja kulttuurista mitään, puhumattaaan että osaisit sen maan kieltä tai ylipäänsä kieliä, niin kyllä ne bisnekset jäävät nykyisessä moninapaisessa maailmassa aika kotikylän tasolle. Siksi liikemaailmassa toimivat ihmiset ovat kouluttaneet maailman sivu lapsensa ja verkostoitaneet heidät jo kakarasta asti. Ja kuka nyt enää kotona keittiön pöydän ääressä jaksaisi jauhaa rahasta tai markkinoista. Täytyyhän sitä täysjärkisillä ihmisillä olla muitakin keskustelunaiheita. Björn W. on isänsä Brorin kasvattama poika, jonka kanssa on selvästi keskusteltu hyvinkin laaja-alaisesti maailmanhistoriasta ja erilaisista poliittisista aalloista ja joissa talous on näytellyt vain osaa. Ja sen Wahlrooskin myöntää. Että kaiken funtsimisen ja keskustelun ja debatinkin ideana on kehittää ratkaisuja ajan ongelmiin, oli se esittäjä sitten Jeesus, Buddha, Mao, Marx, Keynes, Friedman, Freud, Obama, Coco Chanel tai Korjaamon Kake Kokkolan Shelliltä. Siitähän me saamme elantomme tai jotkut vain hyväksyntää ja mainetta. Että keksimme tarjota jotain, jota joku täällä tarvitsee ja on siitä valmis jopa maksamaan. Se on sitä taloutta. Talous olemme me. Tietysti pankkiiri on sikäli ajatellut oman toimialansa fiksusti jo etukäteen, että hänen tuotettaan tarvitsevat kaikki ja siksi heidän kentällään toimivat ovat enenevässä määrin myös vallankahvassa, suuressa mittakaavassa. Mutta eivät hekään ole mitään ilman ihmisiä, jotka tuovat heidän pankkiinsa rahansa tai hakevat lainaa heiltä juttuihinsa. Meitä ei voi siis kukaan pakottaa pankkiinkaan tai liittymään eläkerahastoon. Ja näin markkinat toimivat. Jokainen on tyranni ja valitsee itse. Tässä kirjassa markkinat ovat kutenkin vain 1/3 tarinaa ja haluan tuoda sen painokkaasti esille. Wahlroosia kiinnostaa koko maailmanjärjestys eli se, miten hommat hoidetaan ja hoituvat, näin yksinkertaistaen. Eli siihen kuuluu talouden ohella myös politiikka, erilaiset yhteiskuntajärjestykset, kansojen eri luonteet ja eläinten ja meidän ihmisten sisäinen elämä. Miinusta ihan kunnioitettava projekti. Hyvä elämä on mielekästä ja on todella mielekästä miettiä, miten ainakin sen mahdollisuus voitaisiin antaa ja taata mahdollisimman monelle täällä. Se, miten me tämän mahdollisuuden käytämme, jää sitten meille ihan itsellemme, emmekä todellakaan voi sen seurauksista syyttää muita. On siis ihan ansiokasta pohtia tätä vähän perusteellisemmin, kuin vain A-Studiossa tai Aamu TV:n jälkiviisaissa 15 minuutin ajan. Meillä on liian vähän oikeasti perusteellisempia puheenvuoroja näinkin keskeisissä kysymyksissä, joissa päätetään onko sotaa, asuntoja, mitään toimintaa, edes ruokaa. Jos näistä asioista ei keskustella riittävän hyvin, on ihan turha pajattaa niiden seuraamuksista tai pitkälti emootiohin perustuvista arvoista. Rakenteiden ja toiminnan ytimiin siis - ja heti. Wahlroos antaa sellaisen ihmisen näkemyksen, joka todella oikeasti pikkuisen pyörittelee nappuloita ajassamme ja siksi minulle ainakin se on kiinnostavaa, koska en itse sitä tee ja voi näin ollen empiirisesti hänen alastaan tietää. Lukekoon ken haluaa. Ja senhän hän jättää meille länsimaisille ihmisille vapaasti valittavaksi, eli niille kuuluisille markkinoille.

Ensi kuussa kuulette samasta teemasta Timo Harakasta, joka paitsi antoi tälle Wahlroosin kirjalle kyytiä Helsingin Sanomien (vai pitäisikö sanoa Sanomain, kuten HS itse itsestään käyttää???)  arvostelussaan ja kuten tunnettua, ei ole hallituksen pj., ainakaan tietääkseni, mutta jolla on oma pamflettinsa markkinoilla, ja ehdotus paremmaksi maailmaksi. Sitähän me teemme. Jokainen. Eikö niin? Stay tuned...

Because the book by Björn Wahlroos is available so far only in Finnish (although it was written originally in English) and this review is such a long one, I will publish this only in Finnish. I ask you for your forgiveness. Thank you.   

    

  

     

S Y Y S K U U  |  S E P T E M B E R  2 0 1 2

  

ART Marco Polo: Mies ja myytti sekä Futuro-talo / Marco Polo: The Man And The Myth & Futuro House at KAMU & EMMA, Espoo, Finland

Marco Polo (n. 1254-1323) oli venetsialainen kauppias ja kenties tunnetuin maailmanmatkaajista, joka toi 24-vuotta kestäneeltä matkaltaan tietoa Kaukoidästä Eurooppaan. Hän vietti aikaansa mm. Kublai-Kaanin (1215-1294) hovissa ja tuli kuuluisaksi jo omana aikanaan julkaistuaan kirjan matkoistaan. KAMUun on koottu näyttely, joka sisältää Venetsiasta ja Roomasta saatua Marco Polon esineistöä kyseisiltä matkoilta. On jännä nähdä, kuinka sofistikoitua ja korkeatasoista designia esineistö ja esimerkiksi kankaat olivat jo silloin. Ralph Lauren ja kumppanit olisivat olleet ihmeissään ja kateellisia jo silloin. Vaikea tajuta, että nämä esineet ovat todella lähes 800-vuotta vanhoja ja että ne, varsinkin hienot silkki- ja brogadikankaat, ovat vieläkin ihan kuosissa. Ilman mitään lisäaineita tai koikyllästeitä. Todellista laatua siis. Näyttelyn kohokohta on tietysti aito mongolialainen jurtta, joita käytetään edelleen Mongolian aroilla ja jotka edustavat yhdenlaista arkkitehtuurin korkeaoktaanisuutta. Maailman ehkä kenties elegantein sisustuslehti, pariisilainen Marie Claire Maisonkin on useasti esitellyt näiden jurttien hienostunutta yhdistelmää: pop up-arkkitehtuurin ja värikkään puukäsityön vuoropuhelua. EMMAn takapihalla on sitten 1970-luvun vastaus samalle jurtalle - suomalaisen Matti Suurosen (s. 1933) alunperin nopeasti koottavaksi hiihtomajaksi tarkoitettu Futuro-talo, joka on kokenut uuden tulemisensa viime vuosina, eikä vähiten Marko Homeen (heh!) ja Mika Taanilan siitä tekemän historiikkikirjan takia. Sisääntuloportaat ovat todellakin kuin menisi avaruusalukseen "E.T." -elokuvassa ja sisätilat 70-luvun synteettiset lasikuitumateriaaleineen ja haju sen mukainen. Tulee mieleen lasikuituveneen sisus. Aika on ajanut aika pahasti tämän "majan" ohitse, mutta onhan se ihan kiinnostava katsaus yhdenlaiseen vaiheeseen maailmanhistorian designissa, juuri ennen 70-luvun energiakriisiä ja muovituotteiden alasajoa.

   

Marco Polo (n. 1254-1323) was a Venetian businessman and probably the most famous of the world travelers, who brought a lot of information about the Far East to Europe of his 24 year long trip. He spent time among others at the court of Kublai Khan (1215-1294) and became famous already in his own time when he published a book about his travels to the East. KAMU Museum brings an exhibition, which contains objects of Marco Polo from his travels, that have been collected from museums in Venice and Rome. It is exciting to see, how sophisticated and high class design the objects and for example the fabrics were already by that time. Ralph Lauren and his counterparts would have been amazed and envious already back then. It is hard to imagine that these objects are really almost 800 years old and that they, particulary the very fine silk and brogade fabrics, are still in a good shape. Without any substances or moth poison. So they are truly bona fide quality. The highlight of the show is, of course, a real Mongolian yurt, which are still being used out on the Mongolian plains and which represent one sort of highoctane architecture. Even probably the world´s most sophisticated decoration magazine, the Parisian Marie Claire Maison, has many times presented stories and pictures about the fine tuned combinaton of these yurts: The conversation of pop up architecture and colourful wooden handcraftmanship. In the backyard of EMMA Museum there is an answer to this same yurt - A Futuro house by Finnish Matti Suuronen (b. 1933), which was originally designed as a fast builtable ski chalet. It has made a retro appearance recently because of the book of its history by Marko Home and Mika Taanila. The entrance steps are really as one would climb up into a spaceship in the film "E.T" and the synthetic inner decoration in glass fibre represent the 1970´s and the smell is like that. It reminds oneself the interior of a glass fibre boat. Time has passed this "chalet" quite badly, but it is an interesting view to a certain era of the world history just before the 70´s energy crisis and the downshifting or plastic products.

KAMUn ja Weegeen sivut / Website of KAMU Museum & Weegee Centre         

EMMAn sivut / Website of EMMA Espooo Museum of Modern Art     

Marko Home & Mika Taanila (toim.): Futuro: tomorrow's house from yesterday/Tulevaisuuden talo menneisyydestä. Helsinki:  Desura, 2002. ISBN 952-5339-13-0.

  

   
   

MUSIC Thievery Corporation: Kaikki albumit | All Albums

Thievery Corporation on Washington DC:läinen kahden miehen, Rob Garzan ja Eric Hiltonin, muodostama kollektiivi, jonka juuret ja alkutaival ovat jo vuodessa 1997 ja joka tekee musiikkia paljolti samalta pohjalta ja samalla tyylillä, kuin 90-luvun triphop-suuruudet Massive Attack ja Morcheeba. Aivan loistavaa laatua siis. Musiikki on yhdistelmä triphopia, soulia, hip hopia, jazzia ja funkkia ja solisteja vaihdellaan aina tarpeen mukaan. Yhtye myös keikkailee livenä ahkerasti, edelleen. On vaikea nostaa yhtyeen tuotannosta yhtä albumia muiden yläpuolelle, vaikka itse pidän edelleen heidän "Radio Retaliation" -levyään onnistuneimpana. Uuttakin on taas tullut ulos, viime vuonna vuonna julkaistu "Culture of Fear" (2011). Hyvää tavaraa, kerta kaikkiaan ja tuotanto on todella laaja. Kestää siis kovankin kuuntelun.

  

Thievery Corporation is a two man Washington DC based collective, founded by Rob Garca and Eric Hilton, whose roots of beginning are already in the year 1997 and who make music pretty much the same way as the 90´s trip hop greats like Massive Attack and Morcheeba. So exceptionally great quality that is. The music is a combination of trip hop, soul, hip hop, jazz and funk and the solists are changed in accordance to the need. The band also plays live extensively still. It is hard to pick up any particular album of their catalogue, although I myself like the most their beautiful "Radio Retaliation" album. They have been releasing also lately in 2011 putting out the album "Culture of Fear". Good stuff indeed and the number of albums and the years their career has been spanning is very respectable. Worth for an even very intense and long listening experience.

Thievery Corporation Website       Thievery Corporation on Spotify

    

   

FILM Tran Anh Hung: Norwegian Wood (2010)

Norwegian Wood on vietnamilaisen, mutta jo 1975 ranskalaistuneen Oscar-ehdokas Tran Anh Hungin (s. 1962) viime vuonna ohjaama elokuva japanilaisen Haruki Murakamin (s. 1949) jo klassikoksi muodostuneesta kirjasta. Kirjahan myi ilmestyessään 1987 Japanissa miljoonia, ei vähiten sen seksuaalisista kohtauksista johtuen, joka on japanilaisille aina kova ja jännittävä paikka, ja nosti Murakamin kertaheitolla Japanin myydyimmäksi ja juhlituimmaksi kirjailjaksi. Ja ote on pitänyt. Takana on 3 novellikokoelmaa, non-fiktiota ja 12 romaania, joista viimeisin 3-osainen järkelemäinen 1Q84.

Norwegian Wood sijoittuu 1960-luvun hip-Tokioon ja nuorisoelämään siellä ja kuvaa nuorten leppoisaa pop-kulttuurin kyllästämää opiskelijaelämää ja seksuaalisia valloituksiakin. Tarinassa on myös tummia sävyjä osan päähenkilöistä päätyessä kuolemaan. Lopputulema on kuitenkin valoisa. Japanilaiset näyttelijät, joista Lännessä tunnetuin on tietysti "Babelissa" (2006) loistanut Rinko Kikuchi (s. 1981), hoitavat homman kotiin Radioheadin Jonny Greenwoodin musiikin soidessa soundtrackillä. Parasta elokuvassa ovat kuitenkin kuvat 1960-luvun Tokiosta ja kauniista japanilaisista maalaismaisemista, jotka ohjaaja on varsin onnistuneesti tallentanut jatkuvasti liikkuvalla kameralla. Tekninen ratkaisu, jota tietääkseni kukaan aikaisemmin ei ole tajunnut hyödyntää. Kuvat soljuvat näin tasaisen rauhallisesti skarvista toiseen ja pitävät yllä kaunista runollista otetta, joka oli myös Murakamin toive ohjaajalle, kun hänet vihdoinkin saatiin suostuteltua antamaan kuvauslupa romaanilleen. Sinänsä ihan fiksua Murakamilta päättää olla lähtemättä aikaisemmin elokuvafilmatisointeihin ja luottaa vain kirjoihinsa puhtaana kirjallisuuutena, vaikka helppo elokuvapromootio ja sitä kautta nopea laajempi tietoisuus suuren yleisön taholta olisi ollut tarjolla. Tämä on onnistunut elokuva, joka toi rahat takaisin valtaisan japanilaisen menestyksen kautta, kuten odottaa saattaa, mutta joka floppasi, yllättävää kyllä, kaupallisesti lähes joka puolella muualla maailmassa. Tämä huolimatta siitä, että Murakami lienee maailmanlaajuisesti tällä hetkellä yksi parhaiten myyviä nykykirjailijoita, joka on saanut myös ei-perinteiset kirjojen lukijat, eritoten nuoret, liikkeelle kirjakauppoihin. Joten - lisäfilmatisointeja tuskin on luvassa eli nautitaan nyt tästä ja jatketaan sitten taas Murakamin kirjojen parissa.

 

Norwegian Wood is a film by Vietnamese but already in 1975 a France based Oscar nominated director Tran Anh Hung (b. 1962). It is based on the classic novel with the same name by the Japanese author Haruki Murakami (b.1949). The book sold millions in Japan, after its release, and not the least because of its sexual scenes, which always seems to be a hard and exciting issue for the Japanese public. It catapulted Murakami over night as the most celebrated and bestselling author in his native country. And his grip has been holding well during the years. In his roster of titles he has 3 collections of short stories, non fiction material and 12 novels, from which the latest is the giant 3 part book 1Q84.

Norwegian Wood plays in the 1960´s hip Tokyo and the youth life there and the very relaxed student and sexual life in the beat of the pop culture. The story has also dark twists with some of the characters ending up dead. The final moment is however positive. The Japanese actors, lead by Rinko Kikuchi (b.1981) notorious from her Oscar nominated performance in "Babel" (2006), make their job immaculately with the soundtrack of Jonny Greenwood from Radiohead. The best part of the film is however the pictures of the 1960`s Tokyo and the beautiful Japanese landscapes, which have been captured by the director with a continuously moving camera. A technical solution, which actually, to my knowledge, hasn´t been used before by anyone. The pictures flow therefore peacefully from one shot after the other and keep up the beautiful poetic feeling, which was also Murakami´s wish, after he decided to give up for the many enquires to finally film his most famous novel. I think it has been a very wise move from Murakami not to let his novels to be filmed and simply stick to the strenght of his books to be just books. And this, although through filming he would have gotten much more publicity and promotion for his work. This is a good film, which brought the money back already after its Japanese release and succes, of course, but which flopped commercially almost everywhere else in other territories, surprisingly enough. And all this despite the fact, that Murakami is maybe one of the most bestselling authors of our time, shifting units also among readers, especially young people, who don´t normally read so much. So it seems there won´t be anymore films made out of Murakami novels. Therefore we must now enjoy this one and then go back and continue reading his books. 

Norwegian Wood Website    Haruki Murakami Website

   

    

BOOKS Kalle Isokallio ja Mato Valtonen: Elämä on aprillia (Readme.fi, 2012)

Mikään ei ole hauskempaa, kuin ottaa rennosti ja todeta vain, että näin se menee. Kalle Isokallio ja Mato Valtonen, molemmat jo riittävän monissa liemissä keitetyt paikalliset elämäntaiteilijamme täällä Suomessa, kenties jo pikkuisen tietävät, mistä puhuvat. Ja elämän suolahan on, kuten he itsekin tässä opuksessa toteavat se, että mielikuvat ja todellinen elämä ovat aina jotain ihan muuta kuin kerrotaan ja varsin suuri osa ihmisten välisestä kommunikaatiosta on puhdasta kusetusta. Ja hyvä niin. Olemme opportunisteja ja pysymme opportuneisteina ja sitten ne, jotka ovat taas tulleet kusetetuiksi, menevät kotiin nuolemaan haavansa ja saldonsa ja palaavat jälleen pelikentälle uusin metkuin ja strategioin. Parasta on tietysti se faktinen totuus, että myyttisiä voittajia tai luusereita ei oikeasti ole olemassa, vaan jokainen teko ja toimi johtaa jompaan kumpaan suuntaan, mutta ei koskaan saavuta absoluuttista pistettään eli sitä kuuluisaa voittajuutta tai luuseriutta. Eli rentoutukaa ihmiset ja nauttikaa näistä yksittäisistä hetkistä, jolloin teitä vedätetään, vaikka se maksaakin, tai kun saatte kääräistyä katteet liiveihin ja asiakkaanne jää ihmettelemään, että "mitä helvettiä tämä nyt sitten oli?". Totuuden torvet ovat yleensä aika pahaa katsottavaa, kuunneltavaa ja luettavaa, mutta tässä tapauksessa Isokalliolle ja Valtoselle voi tällaisen mandaatin antaa, koska he tekevät sen tyylillä, taiteen säännöt romukoppaan heittäen ja itseironiaa viljellen. Ihan kiva pikku opus, jossa on aika iso sanoma. Ellei jopa todella iso. Kannattaa vilkaista.

Nothing is more fun than to just take it easy and simply say "Well, this is the way it goes, folks". Kalle Isokallio and Mato Valtonen, both life artists in our Finnish culture with very much experince in all froms of life, probably know already a little bit what they are talking about. And the essence of life is, like they say in this little book, the fact that the image of life and the reality is always something else than what is being told and that very much of human communication is just pure conning. And - it is ok like that. We are opportunists and we stay as opportunists and those, who have been cheated, go back home taking care of their wounds and their minus balance of the bank account and then come back to the playing field with new tricks and strategies. And the best part of this all is, of course, the factual truth, that there aren´t really those mythical winners or loosers, but that every action is just an act in one of these two directions, but will never reach the ultimate goal, that is the very famous winnership or loosership. So just relax people of the world and enjoy these individual moments, when you are being cheated and conned, even though it will cost you. Or when you get the moment of being able to suck in the contribution margins into your sleeves and you leave your customer wondering like "What the hell was that about, then, uh?" The people speaking the ultimate truth are always quite miserable to watch, to listen or to read, but in this case one can give Isokallio and Valtonen a little mandate for that, because they make it with style, throwing away all the rules of art and with great self irony. A nice little book, with quite a big message. Actually a very big one. Worth to have a look.

"Elämä on apriilia"-esittely Readme.fi-sivustolla 

 

  

   

E L O K U U  |  A U G U S T  2 0 1 2

 

ART The Opening Ceremony of The London 2012 Olympic Games in London Olympic Stadium

Ei voi kuin sanoa, että standardi alkaa olla aika korkealla. Tämän kesän suurtapahtumista Lontoossa oli ensin vuorossa kuningatar Elisabethin 60-vuotisen työuran Diamond Jubilee -konsertti, joka oli jo huikea yhdistelmä brittiläisiä klassikkoartisteja höystettynä muutamilla Brittiläisen Kansainyhteisön tunnetuimmilla tähdillä, kuten jamaikalaisella Grace Jonesilla ja visuaalinen show oli teknisesti kaikkea sitä, mitä state-of-the-art -nerot pystyvät tällä hetkellä luomaan. Kaikki huipentui mahtavaan Madnessin esittämään Our House -klassikkoon Buckingham Palacen katolla, jonka kylkeen heijastettiin perienglantilaisia twinrivitaloja koko kadun laajuudelta. Loistavaa huumoria ja yhteiskuntaluokkien ironisointia.

No. Nyt sitten. Oli vuorossa Lontoon mediahuomiokesän osa 2 eli Olympialaisten avajaiset ja kun oli nähnyt esimerkiksi Ateenan shown stadionille luotuine vesijärvineen ja Björkeineen ja Pekingin huiken aasialaisen extravaganzan, niin oli luonnollisesti odotettavissa todellinen popmegabash lontoolaiseen pop-propagandatyyliin. Sillä pop-musiikkihan on se, mitä Britannialla todella on ollut globaalisti annettavaa viimeisen 70 vuoden aikana. Mutta mitä muuta? Sehän oli se kysymys.

Hollywoodissa menestynyt Danny Boyle oli kutsuttu ohjaamaan ja suunnittelemaan esitys ja siitä tuli hyvin kiintoisa, joka on saanut maailman valtalehdistössä varsin hyvät arvosanat. Ja Englannistahan tämä moderni mielipuolinen ylikaupallinen ja härski tekno- ja Dow Jones -uskonto alkoi. Ja moderni maailma joutuu valitettavasti myös ratkaisemaan omat ongelmansa - mahdollisesti modernilla tavalla. Käytiin siis läpi agraarikulttuuri, jonka jälkeen elämän puu revittiin irti ja aloitettiin teollinen vallankumous ja siitä sitten edelleen. Ihmiset olivat väsyneitä ja masentuneita koneen osia ja monet ovat sitä edelleen, mutta hyvään viihteeseenhän kuuluu kuitenkin kaunis loppu ja toivon sanoma, joten oli hienoa, että Elämän Puu palautettiin stadionille ja kaikkien osallistujamaiden liput laitettiin seisomaan mäelle Puun alle. Monien joukkueiden lippua kantoivat nuoret kauniit naiset ja lopulta olympiatulen saivat kunnian sytyttää, ensimmäistä kertaa, 7 nuorta - siis tulevaisuuden toivot. Joilla ehkä on erilaiset arvot, kuin meillä vanhemmilla nyt. Vai - tuleeko olemaan heidänkin kohdallaan, kuten meidän, että vanha totuus siitä, ettei kannata uskoa yli 30-vuotiaita, pitää paikkaansa myös tulevaisuudessa. Niin, että kun he ovat isiä ja äitejä, ei heillekään jää muuta vaihtoehtoa, kuin jatkaa samaa BKT-rallia, sillä laskut on pakko maksaa.

No. Idea showssa oli joka tapauksessa hyvä ja tervehdin näitä lähes jehovaistisia visioita kuitenkin ei-kyynisesti, aivan kuten Willsin ja Katen häiden suhteen Westminster Abbeyssä, johon he halusivat sisälle oikeita puita. En voi kuin puuihmisenä sanoa, että kun koivunhalko oli kännykän lisäksi ehkä 2000-luvun keskeinen symboli, niin ehkä kokonainen, koko maailman väestön yhteinen, elävä puu tulee olemaan sitten koko tämän vuosisadan. 1900-luvun taide on turvallisesti museoissa sisällä ja taiteilijat Andy Warholin ja Joseph Beuysin johdolla haudoissaan. Beuysin West 22nd Streetille Dia Art Centerin eteen Manhattanille pystyttämät tammet sen sijaan voivat oikein hyvin ja ovat jo aika kookkaita. Siis elossa. Itse istutin 5-vuotiaana tammenterhon ja siitä kasvaneen tammen silloisen taloyhtiömme takapihalle ja sekin on nyt jo komea 38-vuotias puu. Unelmani on, että jonain päivänä saisin istuttaa sen Times Squarelle ihmisten tapaamispaikaksi, jonka suojissa auringolta tai sateelta, ihmiset voivat odotella rakastaan tai ystäväänsä. Sen puun nimi voisi olla Big Joseph - Beuysin kunniaksi. Hän antoi meille vihreän liikkeen, jota silloin, 70-luvulla, naureskeltiin ja parjattiin ja pidettiin siis hieman liian utopistisena. Mutta hän sai kuitenkin istuttaa puunsa Manhattanille ja nyt siellä ei muusta puhutakaan, kuin vihreistä asioista ja vihreästä taloudesta. Jopa siellä - kaupungissa, joka on, kuten eräs newyorkilainen vanhempi herrasmies kerran totesi, ehkä väkivaltaisinta mitä luontoa kohtaan on koskaan tehty. Ja kaikki tämä alkoi siis Englannsta, Lontoosta, ja nyt olemme palanneet rikospaikalle. Menossa on siis uusi mahdollisuus, sillä luonto ja Luoja on kaikesta huolimatta silloin tällöin myös armollinen. Ihan mukavaa.

 

One cannot say but that the standard is begin to be pretty high. Of this summer´s big events in London, first there was the Diamond Jubilee Concert for Queen Elizabeth´s 60-year old working career, which was already an expected combination of classic British pop artists together with some of the most prominent names from the Commonwealth nations like Grace Jones from Jamaica. And the visual show was almost everything, what the state-of-the-art geniouses of this time are able to create, the top of the moments being the Our House- classic by Madness performed by the band itself on top of Buckingham Palace, on upon where there were screened the very British twinhouses all street wide. Fantastic humour and irony of the class culture.

Ok. Then. It was the part 2 of the media attention summer of London - The Opening Ceremony of The London 2012 Olympic Games. And when one had seen the Athens opening ceremony with its lakes and perfomance by Björk in 2004 or the Chinese extravaganza in Beijing, it was, of course, natural to expect a real pop mega bash in the best London pop propaganda style. Because pop music is, after all, what Britain really has had to give to the global village over the last 70 years. But what else? That was the question.

Danny Boyle, who has had a lot of success in Hollywood, was invited to direct and create the show and it turned out to be very interesting, which has gained a lot of great reviews in the world press. And it was in England indeed, where all this mad overcommercial and rude techno and Dow Jones -religion really started. So in the show we could witness first the rural culture time period, after which the tree of life was torn away and the industrial revolution started and so on and so on. People were tired and depressed parts of the machinery and many are still today, but a part of good entertainment is, after all, a beautiful ending and the message of hope. So it was remarkable that The Tree of Life was brought back to the stadium and was planted on a hill together with the flags of the participating countries. Many flags of the countries marching to the stadium were held by young beautiful female athletes and in the end the honour of putting the Olympic Flame into action were, for the first time, ever, 7 young persons - the future sport greats and the hope of the future. Young people, who may have different values, than we older ones have right now. Or - will it be with them the same as it is with us, that the old truth that one should never believe people over 30 years of age, will fit their reality as well, when they turn out to be adults. So, by the time they are fathers and mothers, they will not have any other choice, than to go on with the GDP -rallye, because one has to pay the bills, after all.

Well. The idea of the show was in all good and I saluted these almost Jehovaistic visions very uncynically, just like the wedding of Wills and Kate in Westminster Abbey, where they wanted to have real trees inside the cathedral. As a tree person, I cannot say but if the birch log was together with mobile phone perhaps the symbol of the 2000´s decade, then maybe a whole living tree of all the nations of the world, will be the one of this whole century. The 20th century art is safely inside the museums and the artists, with Andy Warhol and Joseph Beuys at the lead, are in their graves. However the oak trees, which Beuys planted in front of the Dia Art Center at the West 22nd Street in Manhattan, are doing fine indeed and are actually quite big already. Alive that is. I also planted an oak acorn, when I was 5 years old, and the small tree that grew out of that, in the backyard of our condominium house and that is also now a great looking 38-year old handsome tree. My dream is, that I could one day have the honour of planting it to Times Square, as to be a meeting point, under which, protected from rain or shine, people could wait for their loved one or their friend to arrive. The name of that tree could be Big Joseph - for the honour of Beuys. He gave us the Green Movement, which was by that time, in the 1970´s, laughed and bullied at, and held as a little bit too utopian. But he got to plant his trees anyway to Manhattan and now there is nothing else that people in New York talk about, than the green issues and the Green Economy. Even there - in a city, which is, like an older gentleman from New York once described, perhaps the most violent act ever done against nature in the world. And so all of this began in England, in London, and now we have returned to the crime scene itself. So ongoing we now have a new chance, because nature and the Good Creator is, despite all, sometimes also merciful. Very nice. 

Joseph Beuysin 7000 Oaks- projektiin kuuluvat tammet nykykunnossa 548 West 22nd Streetillä New Yorkissa.

The oaks planted by the German artist Joseph Beuys as part of his 7000 Eiche - 7000 Oaks -project at 548 West 22nd Street in New York and how they look at the moment.

The Introduction to Beuys´s 7000 oaks project on Dia´s website. Have a look!

 

   

MUSIC Quasimode: Oneself Likeness (Freestyle Records, 2006) & Summer Madness Featuring Crazy Ken (EMI Music Japan, 2012)

Japanilaista nykyjazzia. Ok? Quasimode on nelimiehinen 2002 Tokiossa perustettu ryhmä nuoria japanilaisia jazzarreita, joka on julkaissut jo viisi täyspitkää albumia ja hyvin menee. Heidän missionsa on kunnioittaa rytmikkään latinopohjaisen jazzin perinteitä ja lisätä oman puumerkkinsä kyseiseen genreen. Esikoisalbumi Oneself Likenessia voi pitää jo jonkinmoisena klassikkona. Siinä on monia yhtymäkohtia helsinkiläisen Ricky Tik Recordsin artistien tanssiorientoituneeseen funkjazziin. Klubikelpoista tanssikamaa siis. Mutta jazzia. Erittäin kunnioitettavaa, että nämä artistit, sekä Quasimode että Ricky Tikin muusikot, saavat klubiorientoituneen nykytanssikansan liikkeelle sankoin joukoin, ihan vapaaehtoisesti. Jazz ei ole enää sitä akateemista norsunluutorneihin kiivennyttä puolikuivaa hifistelyä, kuin mihin olemme viime vuosikymmeninä valitettavasti joutuneet tottumaan. Pori Jazzinkin hyvin groovepoljentoiset kekkerit ovat mielestäni hyvä kuva siitä, mitä ihmiset tänä päivänä jazzilta odottavat ja josta he ovat myös valmiita maksamaan. Muutama vuosi sitten näytti siltä, että kun viimeisetkin legendaariset amerikkalaiset Blue Note ja Verve- artisit ovat siirtyneet yläkerran jameihin, ei jazzfestivaaleille ja klubeille enää löydy jazznimiä, jotka kiinnostaisivat suurta yleisöä, vaan ohjelmisto on sitten Elton Johnia ja Ricky Martinia. Moni vanhan polven jazzdiggari on ollut kauhuissaan, mutta jazztapahtumat ovat liiketoimintaa ja suuria massoja on kerättävä sitten muilta musiikin alueilta. St. Germainin ja muiden nu jazz -täkyjen voimannäyttö 90-luvulla ja 2000-luvun alussa toi kuitenkin toivoa jazzinkin uudistumiskykyyn ja mahdollisuuksiin tanssimusiikin jyrätessä, ja pintaan ennen kaikkea sen tosiasian, että nykyajan kiinnostavat aktit löytyvät muualta kuin New Yorkista. Eli Pariisista ja Berliinistä, joissa suomalaisistakin moni jazzari on käynyt marinoimassa antiaan, omasta Helsingistämme ja kuten tässä tapauksessa - Tokiosta. Muusikkous on huipussaan ja amerikkalaiselle perinteelle annetaan propsit, mutta loppu tehdään sitten ajan hengessä ja omilla paikallisilla ehdoilla. Ja koska kyse on aina loppujen lopuksi siitä, kuka saa musiikkinsa levitykseen, niin Quasimodenkin tapaus vaihtaa Freestylelta überkansainväliselle EMIlle tai St. Germainin Blue Note -klassikko Touristin myyntilukemat - 4M - kertoo siitä, että myös levy-yhtiöissä ja siten keikkalavoillakin uskotaan tähän pikku hiljaa paikalliselta ruohonjuuritasolta laajempaan suosioon kavunneen genren kaupalliseseen potentiaaliiin. Ja jazzmuusikoille tämä tarkoittaa leipää, keikkoja, levytysmahdollisuuksia ja sen oman ilmaisun jatkojalostuksen mahdollisuutta.

 

Japanese contemporary jazz. Ok? Quasimode is a four member group of young Japanese jazz players founded in Tokyo in 2002. They have released five longplay albums and it goes well indeed. Their mission is to honour the traditions of rhytmic and latin based jazz and to put their own mark to this genre. The debut album Oneself Likeness can be already concidered as somewhat a classic. It has many resemblances to the dance oriented funk jazz of the Helsinki based jazz label Ricky Tik Records and their artists. Club capable dance stuff that is. But jazz. It is very respectable, that these artists, both Quasimode and the Ricky Tik musicians, get the club oriented contemporary dance audience to attend their concerts in crowds, and voluntarely. Jazz is not anymore that academic half dry hifilike stuff in its ivory tower, that is has unfortunately been the past decades or so. Even the Pori Jazz like festivals with their groovebased party programming is to my opinion a good picture about, what people nowadays expect from jazz and what they are also willing to pay for. A couple of years ago it looked like that when the last Blue Note and Verve greats had finally joined the upper jams in the clouds, there weren´t anymore jazz names for the clubs and fesivals, that would interest the larger audiences. So the programs turned out to be more or less in the direction of artists say Elton Johns and Ricky Martins. Many older jazz fans were horrified, but jazz events are also business and so one must try to gather larger audiences from other fields of music. The starpower of artists like St. Germain and other nu jazz greats brought however hope to the evolving potential and possibilities of jazz in the age of dance music dominance and to the surface the fact, that the most interesting jazz acts are nowadays found outside of New York. That is - in Paris, in Berlin, where many Finnish jazz musicians have been marinated their output, in our own Helsinki and as in this case - in Tokyo. The musicianship is on top level and the American tradition is being honoured, but the rest is being done in the local contemporary manner and zeitgeist. And while the main factor is in the end the possibility of getting one´s music an international distribution, also in Quasimode´s case the decision to change from the small independent Freestyle Records to the überinternational EMI or in St. Germain´s case the classic Blue Note album Tourist and its world sales - 4M - tells us, that also in record companies and in this way in live business as well, there is a commercial trust to this genre, which has gained its reputation from the root level to a larger popularity. And for the jazz musicians this means bread, gigs, recording possibilities and the possibility to continue the artistic development. 

Quasimoden virallinen website. Quasimode´s official website.

Quasimode: Oneself Likeness (Freestyle Records, 2007) at Spotify.

Quasimode the new EP Summer Madness Featuring Crazy Ken (EMI Japan, 2012) at Spotify.

  

     

FILM Uli Edel: Christiane F. - Tyttö huumeasemalta / Christiane F. - Wir Kinder vom Bahnhof Zoo /

Christiane F. - We Children from The Bahnhof Zoo, 1981

34 vuotta on kulunut siitä, kun saksalainen Stern -lehti vuonna 1978 julkaisi kansakuntaa ravisuttaneen haastattelun, jossa päähenkilönä oli nuori berliiniläinen heroinisti, 15 -vuotias Vera Christiane Felscherinow. Hän oli ihan tavallisen berliiniläiskodin kasvatti ja elätti itsensä prostituoituna Berliinin silloisen päärautatieaseman, Bahnhof Zooloogischer Gartenin nurkilla aivan Länsi-Berliinin ydinkeskustassa. Tarina oli raju ja voimakas ajankuva senaikaisten nuorten toivottomuudesta kapitalismitalouden ja sitä vastustavan terrorismiaallon sekä länsimaisen itsetuhoisen nuorisokulttuurin depressiivisessä puristuksessa. Haastattelu paisui kaksi kuukautta kestäneeksi keskustelujen sarjaksi, jonka päätteeksi Stern julkaisi Christianen koko elämäntarinan ja tarinan Bahnhof Zoon huumehelvetistä kirjana nimellä Christiane F - Tyttö huumeasemalta (saksalainen alkuperäisnimi Christiane F. - Wir Kinder vom Bahnhof Zoo). Loppu onkin länsimaisen kulttuurin historiaa. Kirjasta tuli aikansa kulttiklassikko ja sitä seurasi Uli Edelin vuonna 1981 valmiiksi saama elokuva. Siinä esiintyi Berliinissä kolme tärkeää levyä tehnyt David Bowie, joka oli Christianen ja hänen kavereidensa suuri idoli ja jonka musiikki oli keskeinen osa heidän elämäänsä ja myös elokuvaa. Bowien Heroes oli kaikkien heroinistien kansallishymni ja Bowie levytti sen elokuvaa varten myös saksaksi nimellä Helden. Se on myös hänen ehkä suurin ja tärkein hittinsä. Ja mitä yhdet edellä, sitä muut perässä. Tietenkin. Jim Morrisonin Pére Lachaisen hauta sai uuden kilpailevan kohteen reilarituristien virratessa Zoon rautatieasemalle fiilistelemään ja valokuvaamaan paikkoja, joissa Christiane F. ja hänen kaverinsa tekivät rahaa seksibisneksessä rahoittaakseen elämänsä tuhoamisen. Itsekin käydessäni ensimmäistä kertaa Länsi-Berliinissä vuonna 1989 halusin tottakai käydä Zoolla. Ja olihan se jotenkin vaikuttavaa. Fiktiivistä ja kuitenkin oikeasti totta. Sitä vain hipelöi niitä samoja pylväitä ja haisteli asfaltin ja asemahallin tuoksua. Että täällä se sitten kaikki tapahtui. Mykistävää. 1991 U2, ollessaan Berliinissä levyttämässä ja todistamassa Saksan jälleenyhdistymisen jälkimaininkeja, julkaisi kappaleen Zoo Station albumillaan Achting Baby eli hekin olivat, tietysti, käyneet Zoolla. Seurasi täysin käänteentekevä legendaarinen Zoo TV -kiertue ja spin offina vielä kesän 1993 Zooropa -albumi ja stadionkiertue. Näin myös MTV-sukupolvi sai tietää tästä länsimaisen kulttuurin suuresta pelottavasta, mutta kiehtovasta, tarinasta. Kuolemasta on kiva lukea, mutta ei tietenkään kokea sitä itse.

Opiskeltuani Saksassa 1991-93 tutustuin tietysti myös huumeisiin, joka oli suomalaiselle eksoottinen ja pelottava kokemus. Saksassa pössyttely oli ihan arkipäivää, toisin kuin sen ajan Suomessa, verrattavissa meidän kahvitaukoihimme, ja sellaisia juhlia ei ollutkaan, joissa ei olisi tarjottu kokaiinia. Suomalaiselle nuorelle miehelle, jolle oli opetettu että huumeet ovat tie helvettiin ja ennen kaikkea laittomia, se oli todella shokeeravaa. Vaisto jotenkin huusi, että tämä voi olla sitten vaarallista. No, sosiaalisen paineen alla minäkin aloin antaa vähän periksi, kunnes eräissä juhlissa tuli klassinen OD eli overdose (ei kuitenkaan heroiiinista) ja elämä meinasi oikeasti loppua siihen. Maattuani paniikissa happea vetämässä paikallisen isännän sängyllä, siinä kauhuissani mieleeni tuli heti Christiane F. ja minua alkoi jotenkin naurattaa, että apua, minulle on käynyt juuri samalla tavalla. Että täällä sitä ollaan Länsi-Saksassa ja meni juuri pitkäksi ja minulle käy siis klassikot, aivan kuten kaikille muillekin. Ja nyt sitten katsotaan, että kuollaanko vai ei! Nyt myöhemmin ajateltuna oli jotenkin huomattavaa, että Christiane F:n tarina, jonka olin tietysti lukenut ja nähnyt elokuvana, oli painunut niin syvälle jonnekin omaan DNA:han, että se heti putkahti mieleen siinä vähän paniikin laskeuduttua, hengitellessäni syvään ohjeiden mukaan ja kerätessäni pelikalsareitani jotenkin kasaan.

Ja nyt. Tilasin kirjastosta tämän elokuvan pitkästä aikaa. Okei. Elokuva tuli kirjastosta ja valitettavasti se oli englanniksi dubattu kansainvälinen versio eli minulle siis täysin verboten. En kerta kaikkiaan voinut katsoa tätä saksalaista popkulttuurin kuuluisaa murhenäytelmää muulla kuin saksan kielellä, joten oli pakko tilata elokuva alkuperäiskielisenä saksalaisen Amazon.de -palvelun kautta. 5 euroa. Ja nyt pelitti. Kaikki oli juuri niin aggressiivista ja kylmää, kuin Berliini vuonna 1975 oli ollut. Bowien musiikki soi koko ajan ja joka puolella ja tarina oli yhtä aikaa karu ja myyttinen, aivan kuten Marilynin tai tosiaan Jim Morrisonin. Katsottuani elokuvan annoin netin laulaa ja lähdin etsimään tietoa oikeasta Christiane F:stä. Olisiko hän enää edes elossa? Kiinnosti tosiaan. Netissä oli pakko olla tietoa. Ja oli.

Hän on tällä hetkellä 50 ja asuu Berliinissä. Ja kyllä. Hän on edelleen koukussa, vaikka elokuvan lopussa hän selviää huumeista muutettuaan Hampuriin tätinsä luo, pois Zoon sosiaalisesta kuviosta. Eli siis tarina oli oikeasti pessimistisempi ja todempi, kuin moni tietääkään. Hän asui välillä USA:ssa ja, tietysti, Amsterdamissa ja on nyt muuttanut takaisin Berliiniin. Hänellä on yksi lapsi. Tämä ei kuitenkaan riittänyt minulle. YouTube, tuo Jumalan yleistoimisto Googlen ohella, tarjosi aika tuoreen saksalaisen TV-yhtiön haastattelun Christianesta. Kuvissa hän oli ihan hyvävoimaisen näköinen ja kertoi tosiaan asuvansa jälleen Berliinissä ja elävänsä lapsensa kanssa lähellä Gropiustadtin lähiötä, josta kirjan ja elokuvan tarina alkoi. Apua! Voiko ihminen päästä koskaan karvoistaan? Kyllä ja ei. Tällä hetkellä hän elää ihan tavallista länsimaista urbaania elämää, rahoittaa elämänsä edelleen tarinastaan jatkuvasti saamillaan tuloilla, mutta pystyy elämään ihan normaalia ja onnellista elämää subutex-hoidon avulla. Hän kertoi olevansa ihan tyytyväinen, koska tyytyy aika vähään, ja on ihan onnellinen äitiydestään ja ylipäänsä tilanteestaan. Että uutisoinnit hänen retkahtamisestaan uudelleen ja uudelleen ovat olleet totta ja usein myös ei, ja nyt kaikki on ollut jo pitkään ihan okei. Hän myös halusi tuoda esille sen tosiasian, että nykyisin Saksassa on, toisin kuin silloin 1975-78, ihan eri tunnelma yhteiskunnallisesti ja muutenkin. Että hänen aikanaan syy huumehuuruiseen nuorisokulttuuriin oli vanhojen ikäluokkien ja nuorison täydellinen eristäytyminen toisistaan ja yleinen pessimismi ja apatia, joka oli todella musertavaa. Mutta nyt kaikki on tosiaan aivan toisin ja nuorilla on toivoa ja maailma on ihan mukava ja leppoisa. Näin. Me selviämme ja emme selviä. Eli puhtaita selviytymistarinoita tai tuhon airuita ei ehkä sittenkään ole, vaan olemme kaikki jossain kohdalla harmaan ja värikkään, mutta ihan kohtuuonnellisuuden skaalaa.

 

34 years have past since the German Stern-magazine published an article that raved the whole nation in 1978. The person being interviewed was Vera Christiane Felscherinow, a 15-year old young berliner heroin junkie. She was raised in a normal Berliner home and was making her living as a prostitute nearby the then main railway station of Berlin, The Bahnhof Zoologischer Garten in the core of West Berlin. Her story was a rough and a powerful picture of the then hopeless zeitgeist of young people in the middle of the depressing pressure of capitalist economy and the left wing terrorism against it and the suicidial youth culture. The interview turned out to be a series of interviews, after which Stern decided to publish Christiane´s whole story and the story about the hell of the drug users at the Bahnhof Zoo as a book called Christiane F - We Children at Bahnhof Zoo (in German Christiane F. - Wir Kinder vom Bahnhof Zoo). The rest is Western culture history. The book became an instant cult classic, followed by a film made by Uli Edel in 1981. In the film starring was David Bowie, who had recorded three groundbreaking albums in Berlin, and who was a big hero for Christiane and her friends, and whose music was a key part of their lives and also the film. Bowie´s Heroes was the national hymn of the heroinists at the time and Bowie recorded it for the film also in German with the title Helden. It is also maybe his most important and biggest hit ever. And what the others do first, the rest will follow. Of course. The grave of Jim Morrison at Pére Lachaise got a new rival out of Zoo, where interrailers from all over the world came to witness the feelings and photograph the places, where Christiane and her friends were making money in the sex business to finance the destroying of their lives. I also wanted to go there, of course, when visiting West Berlin the first time in 1989. And it was impressive. Fictious and also so very real. You just touched those pillars of the sex lane and smelled the asphalt and the odeur of the main hall inside the station. It was like "Gee it was here, where it all happened". Magical. In 1991, U2, while recording their new album and witnessing the aftermaths of new unification of Germany, released a song called Zoo Station in their following album Achtung Baby. And they had, of course, been at Zoo as well. There followed a recordbreaking and legendary Zoo TV Tour and as its spin off the Zooropa-album and a stadium tour in 1993. Through this also the MTV-generation got to know about this great big scary, but fascinating tragedy of the Western culture. It is interesting to read about death, but of course not to witness it yourself.

While studying in Germany in 1991-93 I also got to know the drugs, that was a very exotic and scary experience for a Finn. In Germany by that time smoking a pot was an every day issue, unlike in Finland. It was the same for the Germans as it was for us having a coffee break and there was not a single party without cocaine being offered. For a young Finnish man, who was taught that drugs are the way to hell and most of all illegal, it was really shocking. My instinct kind of yelled like: "This can be really dangerous." Well, under the social pressure, I as well started to give a little bit up, until in one party I got a classical OD - an overdose (but not with heroin) and my life almost ended there. Really. When laying and panicking on the bed of the local host of the party, in my horrific moments I immediatly got the story of Christiane F in my mind and I started to laugh ironically, that oh my God, I am in that very same position right now. That here we are, in West Germany and I just odeed and I am making the very classic, just like everybody else. And now we´ll see if I overlive or not! Now later to think, it was somehow remarkable, that Christiane F´s story, that I of course had read and seen on film, had gotten so deep in my own DNA, that it came instantly to my mind there, a little bit after the panic, when I was trying to breath deep according to the instructions and while trying to pack my  things (and my shit) together.

And now. I ordered this film from the library for the first time for a long time. Ok. The film came from the library and unfortunately it was an international edition dubbed in English so for me it was totally verboten. I just couldn´t watch this famous German tragedy of pop culture in any other language than in German. So I had to order it in original German language from the Amazon.de service. 5 euros. And now it was hit. Everything was exactly as aggressive and cold, as West Berlin had been in 1975. Bowie´s music was all over and everywhere and the story was at the same time rough and mythical, just like Marilyn´s or really Jim Morrison´s. After watching the film I let the web sing and I started to find information about the real Christiane F. Would she be alive anymore? It really interested me. There had to be some info at the web. And there was.

She is now 50 and she lives in Berlin. And yes. She is still addicted, although in the end of the film she gets out of drugs by moving to her aunt´s place in Hamburg, away from the Zoo´s social circles. So in reality the story was more pessimistic and more real, than many of us know. In between she lived in the USA and then, of course, in Amsterdam, and now she is back in Berlin. She has one child. This was however not enough for me. YouTube, this official office of God, next to Google, offered a quite recent interview with her made by a German TV broadcaster. In the footage she seemed to be visually in a very good condition and she told she actually lives again in Berlin with her child, close to the Gropiustadt suburbs, where her story of the book and the film originally started. I mean help! Do we ever get any chance of getting away of our past time errors? Well yes and no. Currently she is living a very basic Western urban life, she finances her life still with the money coming out of her story and manages to live a fairly normal happy life with the help of a subutex treatment. She told the interviewer that she is very satisfied, because she doesn´t need a lot, and she is very happy altogether with her motherhood and her situation. That the headlines made out of her falling into drugs again and again are partly true and very often also not, and now for a long time, everything has been very okay. She also wanted to point out, that the current situation in Germany, unlike then in 1975-78, is totally different socially and otherwise. That in her youth time the reason for the youngsters to go with this crazy drug addiction culture was the total isolation of the older generation and the young ones of each other and the general pessimism and apathy, that was really crushing. But that now everything is completely different and the young people have hope and the world is a nice and a pleasant place to be. Right. So we survive and we don´t survive. There are maybe, after all, no immaculate survival stories or just depressive suicidal tragedies. We are probably more or less somewhere in between the gray and the colourful area, somewhere there, in the scale of decent happiness. 

Christiane F. - elokuvan traileri. A Trailer for the film Christiane F - Wie Kinder vom Bahnhof Zoo

Christiane Felscherinowin haastattelu saksaksi. Osa 1. Christiane kuvissa 6.00 minuutin kohdalla.

An Interview with Christiane Felscherinow in German. Her part starts at 6.00 minutes. 

Christiane´s interview Part 2.      Christiane´s interview Part 3.

   

    

BOOKS Sari Kuvaja: Hyvä raha / The Good Money (Kirjapaja 2010)

Onko maailmassa mitään toivoa? Ikuisuuskysymyskö? Kyllä kai ja sitä pyörittelemällä saa puheenaiheen ja otsikoita. Pessimistit ovat sitä mieltä, ettei koko elämässä ole mitään järkeä, realistit ovat sitä mieltä, että joskus on hyviäkin hetkiä ja optimistit sitten tarvitsevat, ihan oman mielenterveytensä vuoksi ja psykologisista syistä, agendan siitä että on, ja parempaan päin ollaan menossa. Ja vaikka nykyinen USA:sta levinnyt pakkopositiivisuus, joka tunnetusti ja tutkitusti pyörittää hyvin markkinoita ja kassakonetta, on välillä siis tosi ärsyttävää, niin onhan sitä mukavampi tehdä töitä ja ponnistella, kun on tunne siitä, että tämä johtaa johonkin oikeasti järkevään. Valitettavasti totuus siitä, että suurin osa ponnisteluistamme on faktisesti aina pieni askel kohti ekokatastrofia, on kuitenkin valjennut pikkuhiljaa suurellekin yleisölle, eikä aikaisemmin maanvaivana koettu Pentti Linkola järkipuheineen tunnu enää yhtään epärealistiselta natsikyynikolta. Tilanne on vain se, että meitä on, jos ei liikaa, niin hyvin paljon, me enenemme ja kaikki haluavat rikkaiksi. Tai ainakin riittävän varakkaiksi. Tai edes kohtuuvarakkaiksi. Tai edes jotenkin toimeentulevaksi, psykologisista syistä, jälleen kerran. Koska on yksinkertaisesti biologisen elämän kannalta aivan keskeistä pystyä huolehtimaan itsestään ja vähän lähimmäisistäänkin. Ja koska suurin osa maailman ihmisistä joutuu edes osittain hankkimaan edellytykset tälle olemassaololleen rahatalouden kautta.

Raha on liiketaloutta ja minusta se on hyvä sana. Eli raha ja talous ovat siis ennen kaikkea liikettä, eikä liikettä voi lopettaa. Sellaista poliitikkoa tai diktaattoria, ei edes Wall Streetillä, tule olemaan, joka pystyisi sanomaan meille maailman ihmisille, että lopettakaa liike ja liikkuminen. Vaikka meidät laitettaisiin pakkopaitaan, niin silmät ja ajatukset liikkuisivat. Jollain ehkä nousisi keskisormikin vielä, ihan vain Sex Pistolsin ja vuoden 1977 kunniaksi. Eli. Rahaa ei siis voida lopettaa. Eikä sitä kannata liikaa demonisoida, sillä emmehän me demonisoi liikettäkään. Sitä, että hengitämme. Mielestäni jo kauan on ollut selvää, että meillä on kaksi vaihtoehtoa: Death metal tai Zen. Death metallilla tarkoitan perinteistä länsimaista erittäin paljon materiaaliin perustuvaa taloutta ja zenillä sitten ehkä nykylänsimaisempaa immateriaalimpaa (huom ei täysin immateriaalia) taloutta, joka pohjautuu enemmän palveluihin, elämyksiin, siihen mitä joku osaa tehdä tai ilmaista tai ajatella tosi hyvin. Sitten kun meillä on ne talot ja härpättimet, joissa ja joilla tätä kaikkea tehdä. Eli ei enää niinkään tavaroita, joihin kaikki tuntuvat olevan tosi kyllästyneitä. Mutta joita, kumma kyllä, myydään ehkä enemmän kuin koskaan. Eli olemmeko me muka niin kyllästyneitä niihin tavaroihin. En kyllä usko sitä. Shoppailuhan on jostain pervessistä syystä kaikessa absurdiudessaan kerta kaikkiaan vain niin vastustamatonta ja koukuttavaa. Sehän tyydyttää meidän uteliaisuuttamme ja mahdollisuutta edes pienenä hetkenä päättää elämämme suunnasta ja olla valikoiva diktaattori ja kukkulan kuningas vain pienellä summalla rahaa.

No joka tapauksessa nykymeno, jossa kuluttaminenkin, ja siten myös työpaikat, ovat alkaneet enemmän ja enemmän valua enenevään vapaa-aikaan, oli se sitten maratonjuoksua tai rock-keikoilla käyntiä, syöntiä paikallisissa hipravintoloissa (muissakin kuin de luxe) tai kahviloissa hengaaminen ja työskentely, on ehkä ainoa toivo siitä, että suunta pikkuhiljaa alkaisi muuttua. Ja muuttuukin. Ei aina vain ehkä tai joskus sitten. Eurooppa killuu jatkuvissa talousongelmissa, joka johtuu vain siitä, että me kuvittelemme poliitikkojen kykenevän jotenkin vastaamaan valon nopeudella ja täydellisellä opportunismilla etenevien investointipankkiirien ja heidän asiakkaidensa eli ihan tavallisten varakkaiden ihmisten mielenliikkeisiin. Siis rauhoittelemaan heitä tässä psykologisessa mittelössä kaatamalla miljardeja milloin mihinkin pohjattomaan kaivoon. Valitettavasti poliitikot eivät ole talousneroja. Jos he olisivat, he eivät tekisi täydellisen turhia sammutusyrityksiä viikko toisensa jälkeen huonolla palkalla, vaan olisivat rehellisiä edes itselleen ja silloin siis pöydän toisella puolella, esimerkiksi eläkevakuutusyhtiön nokkamiehinä ja -naisina, sijoittelemassa eläkeläisten mittavaa varallisuutta aina sinne, mistä voi mahdollisesti tirauttaa miljardin tai pari. Ennen kuin yhtiön henkilöstö palaa karrelle ja tuloskunto sakkaa.

Tässä talousjärjestelmässä ei ole mitään mahdollisuuksia sille, etteikö työmuurahaista, vähän varakkaampaakin, joka jo nettoaa oksastaan ihan mukavasti ja siis näin koko ajan kannattaa tätä kaikkea, rokotettaisi olan takaa. Niin kauan kuin markkinat ja pörssijärjestelmä suurten yritysten osalta ylipäänsä on olemassa ja me kaikki saamme edes eläketurvamme sitä kautta ja nautimme siitä rauhasta, voimme demokraattisin perustein yrittää ainoastaan verottaa tavalla tai toisella pikkuisen tätä toimintaa, kuten Ranska nyt henkitoreissaan yrittää, mutta on vaikea uskoa, että koko pörssi ja markkinatalous jotenkin lopetettaisiin. Ja etteikö maailmasta löytyisi jotain pientä superköyhää valtiota, jolle ei kelpaisi veroparatiisin leima ja sen mukanatulevat triljoonat. Huom ei biljoonat vaan triljoonat. Suurin osa meistä siis kuitenkin hyötyy jotenkin tästä kaikesta, vaikka kuvittelemme, että on joku salainen iso mörkö kulisseissa, joka vain riistää ja riistää. On niin helppo aina syyttää jotain ulkopuolista ja pomotahoa. Riistäjät olemme me.

Sari Kuvaja on, ihan ansiokaasti, yrittänyt tutkia ja miettiä eettistä liiketoimintaa ja sijoittamista, ja Hyvä raha on kirja siitä. Tämähän on nyt sitten viimeistään Suomessakin ikään kuin trendi. Kirjassa on muutamia mielenkiintoisia lukuja, sillä numeroistahan tässä elämän osa-alueessa on kysymys. Eli. Vuonna 2007 eettinen sijoittaminen oli 2700 miljardin bisnes. Siis liiikevaihtona, ei tuottona. Ihan mukava summa. 2.7 biljoonaa siis. Mutta ei triljoonaa. Se on ihan hyvä alku ja osoittaa, että niin kauan kuin mediassa ja kirkoissa pauhataan tuomiopäivän sanomaa ja ympäristöuhkaa ja maapallon oma mekanismi todella tuottaa myrskytuhoja ja kuivuuksia ja näin mediaotsikoita, tällä bisneksellä ja sillä, että rahaihmiset pakkautuvat myös mukaan ekotalkoisiin, on jotain mahdollisuuksia. Mutta miten käy, kun ei tapahdukaan mitään? Tai rahat alkavat loppua, kuten Espanjassa ja Kreikassa nyt? Kestää noin viikko ja kansa on kaduilla. Se sama kansa, joka on puuhannut kulttuurin ja kultturellismin pystyttämistä 4000 vuotta ja viime vuosina ekobisnestään ja luomuravintolaansa ja panostanut kestävään kehitykseen. Kun ajat ovat tarpeeksi tiukat, on idealismi ensimmäinen, joka heitetään ulos uppoavasta laivasta. Mutta kumpi on uppoavista laivoista suurempi - oma talous ja maailmantalous ja sen mahdollinen konkurssi vai maailman ekojärjestelmän väliaikainen suurkriisi ja ihmiskunnan saaneraus suurella kädellä? Kun me ihmiset alamme riidellä rahasta, siitä tulee aina pahaa jälkeä. Oli se sitten perheessä, työpaikalla tai mediassa. Kuvajan visioimalle hyvälle rahalle on siis tilausta vain silloin, kun meillä kaikilla on riittävästi rahaa äänestää lompakoillamme kestävien markkinoiden ja tuotteiden puolesta. Siksi on mahdotonta olettaa, että Kiinassa, Aasiassa, Intiassa ja Afrikassa, jossa on 4 miljardia ihmistä odottamassa, että pääsisivät edes mopon kyytiin, olisi vielä pitkään aikaan tilausta ekotaloudelle. On toki totta, että esimerkiksi intialaiset ovat (demokraattista kyllä, jihuu!) jo pitkään nauttineet halvoista aurinkokennoista ja näin pienistä sähkölaskuista ja säästäneet sekä lompakkoaan, maataan että palloa tämän jo nyt state-of-the-art modernin ratkaisun suhteen. Intialaisia ja monia muita köyhiä maita esimerkiksi Afrikassa, ei voida näin niin helposti ajaa samaan öljykurimukseen, kuin mistä USA ja Eurooppa nyt yrittävät pyristellä kaikin voimin irti. Aurinkoa, tuulta, aaltovoimaa ja vesivoimaa riittää jatkossa aika tasaisesti kaikisssa maailman maissa, mitä kussakin. Ja energiastahan tässä tapellaan. Sillä kaikki modernia ihmistä helpottavat toiminnot, jotka sitten mahdollistavat tämän länsimaissa jo orastavan elämystalouden ja kestävän kehityksen, tarvitsevat sähköä ja energiaa toteutuakseen. Silloin me ihmiset voimme keskittyä tekemään sellaista työtä, joka tuottaa sitä kuuluisaa rakkautta ja mielihyvää. Sitä tehdessä ja niille, joille me sitä teemme. Siitä moni on valmis maksamaan ja sille uhraamaan paljonkin aikaa. Mutta laskut täytyy siis maksaa. Ja aika usein se tarkoittaa varsin rumia toimenpiteitä, jotka sitten yritetään paketoida edes jotenkin nätisti. Eli meidänkin humaanien pienten ihmisten, jotka sinnikäästi feissaamme tai maksamme niitä feissareiden antamia laskuja, ne todella suuret laskut tulevat kuitenkin ihan vain asumisesta, sen lämmittämisestä, liikennekalustosta, opiskelu- ja työpaikkojen fyysisestä olemassaolosta, ruokahuollon pyörityksestä, vaatteista ja lasten liikuntapaikkojen ylläpidosta. Jotta minäkin voin pikkuisen tätä ilmaista kirjoitusta tässä vähän raapustella. Näin. Toivomme lisää hyvää rahaa. Ja edes toivolla (ja analyyttisellä järjellä ja sen leviämisellä) sillä on mahdollisuus myös olla olemassa ja ehkä vähän lisääntyäkin. Kysehän on psykologiasta. Ja talous on paljon ihan vain psykologiaa. Ja sitten tekoja. Siis liikettä.

 

Is there any hope in the world? An eternal question? I guess so and by turning it up and down one gets at least a reason to talk about something and good headlines. The pessimists think, that there is no sense in the whole life, the realists think, that sometimes there are also good moments and the optimists then need, just for their own mental sanity and for the psychological reasons, an agenda for that there is hope and that we are going to a better direction. And although the "must be positive attitude", that has spread from the USA, and that is well known to make the markets and the payroll sing, is sometimes really annoying, it is a fact, that it is nicer to work and to strive, when one has a feeling, that this all leads to something worthwile. Unfortunately the truth about the fact, that most part of our striving, is always a step further towards an ecological disaster, has come to be known also among the general public, and Pentti Linkola, a famous Finnish almost cynical philosopher with his rational talk doesn´t seem at all anymore an unrealistic nazi cynic. The state of the affairs is just, that there are a lot of us, if not too many, then at least very many, we will be even more and everybody wants to get rich. Or at least wealthy enough. Or even somewhat wealthy. Or at least somehow managing economically, for mostly psychological reasons, one more time. Because it is simply absolutely essential for the biological life able to continue to try to take care of oneself and maybe a little bit also of our companions. And because most people on this planet have to, at least partly, get the opportunity for this existence of being through monetary economy.

Money is business movement and I think that is a good word. So money and economy is most of all movement, and you can´t stop movement. There is no such a politician or a dictator, not even in Wall Street, who could say to us, the people of the world: Stop the movement and moving. Even if we were put to a straitjacket, the eyes and the thoughts would be moving. Someone could even lift the middle finger, just to honour The Sex Pistols and the year 1977. So. We cannot stop money, right? And actually there is no need for that or to demonize it too much, because we don´t demonize movement either, do we - the fact, that we happen to breath. I think it has been for long already clear, that we have two options: Death Metal or Zen. With Death Metal I mean the traditional Western style of economy, that is very much based on material goods and with Zen the maybe more modern and contemporary Western style of more immaterial (but not totally immaterial) economy. An economy that is based on services, experiences, something great somebody is able to do or express or think. And all this, of course, when we already have those houses where to do it and the gear to do with. That is, not anymore so much material goods, to what everybody seems to be so tired of. But which, remarkably so, are sold more than ever before. So are we really that tired of material goods? I don´t think so. Shopping is, after all, for some perverse reason in all its absurdity, just so hooking. It fills our need for curiosity and a chance to be in charge of our direction in life, at least for a moment, and to be that selective dictator and king of the hill for a small sum of money.

Well, anyways, the current rumble, where consuming, and with it also the jobs, have started to flow more or less towards the ever increasing leisure time, whether that to be marathon running or going to a rock concert, eating out at a local hip restaurant (other than just de luxe), hanging out in a café or working there, is probably the only hope, that the direction would start to change. And it will. And it is. Right now. It is not anymore a perhaps or maybe one day. Europe is hanging in the neverending economical problems, which is because of the fact, that we think the politicians could somehow adjust to the mental movements of the investment bankers and their clients, the ordinary wealthy citizens, who are moving at the speed of light and total opportunism. To calm them in this psychological battle by pouring billions and billions to a whatever current bottomless well. Unfortunately the politicians are not economical geniouses. If they were, they wouldn´t be doing totally pointless attempts to put out a fire after a fire, week after week with a lousy salary. Instead they would be honest at least to themselves, and switch from the other side of the table to the other and work for example as a CEO of a pension investment fund sniffing around for good opportunities to squeeze out a billion or two in the stock market wherever there would be a chance for it - before the employees of the corporation burn out and their profiting power staggers.

In this economic system there is no alternative for the fact, that the working ant, even a little wealthier, one who is profiting quite nicely from his or her situation and the green branch and who by doing it therefore votes for this all, would not be cashed out in one way or another. As long as the markets and the stock exchange exist for the big corporations and we all get our quarantee of pension and the peace of mind from it, we can by democratic tools only try to tax this activity a little bit in one way or another. Like France tries to do now in their desperation of money. But in all it is hard to think that the whole system would be cut down. And that there would not be a small superpoor nation somewhere on the planet, who would not salute the possibility to act as a tax haven with all the trillions flowing in. Trillions that is, not billions. So most of us benefit from all of this, although we think that there is somewhere a secret bad boy in the backstage just ripping and ripping us off. It is so easy to always put the blame on someone else from the outside or the executive branch. The rippers doing the off are we, the people. Each individual of us.

Sari Kuvaja, the former publicist of Greenpeace Finland, has with a credit tried to investigate and think of etchical business and investing, and The Good Money is a book about that. This type of economical activity is latest now, eventually, a trend also here in Finland. In the book there are some interesting numbers, because this part of life is about numbers, the famous figures, after all, right? So. In 2007 the etchical investing was a business worth of 2700 billion euros. In turnover that is, not net profit. And it was rising. A nice sum of money. 2.7 trillion. But not 2700 trillions. Now this is a good start and it shows, that as long as there is an apocalyptic preaching both in the media and the churches around the world and the earth with its own mecanism really produces hurricanes and droughts after another and so media headlines, this business and the fact that the money people also attend the ecological agenda has at least some sort of chance to survive. But what happens, when nothing happens? Or the money starts to run out, like now in Greece or in Spain? It takes about a week and the people are out in the streets, rioting. The same people, who have been creating and erecting the current culture and culturalism for the past 4000 years and lately their eco businesses and organic restaurants and put a lot of effort on sustainable development. When times get rough enough, the idealism is the first one to be thrown out of a sinking ship. But which one of the sinking ships are bigger ones - our own personal economy and the world economy and its possible bankruptcy or a temporary major crisis of the world ecological balance and a major decline of the human species followed by this? When we people start to argue about the money, it always ends up in rude and nasty situations, whether that be in the family, at the job or in the media. The Good Money envisioned by Kuvaja has a chance to flourish only then, when we all have enough money to vote with our wallet for more sustainable markets and products. Therefore it is impossible to assume that in China, Asia, India or in Africa, where there are 4 billion people waiting just to hop on at least on a moped, there would be any markets for an ecological economy. It is a fact, yes, that for example the people in India have been able to enjoy already for a long time (democratically thought, yes again!) of cheap solar panel systems and through them low electric bills and in this way have saved both their wallet, their country and the earth with this now state-of-the-art modern facility. So the Indian people and many poor African countries can not be put so easily to the oil based leash, of which the USA and the European states are now trying to free themselves from. There will be sun, wind, sea wave energy and water energy pretty democratically everywhere on the planet in every nation in the future. And the energy is, what we are fighting for, right? Because all the modern comforts, that enable us to cherish the new experience economy and sustainable development, is run by electricity and energy. And when this necessity is covered, then we, people, can concentrate on doing the kind of work, that produces the famous love and pleasure. When doing it, and for the ones doing it. Many people are willing to pay for that and put a lot of effort and time for doing it. But we have to pay the bills. And very often that means quite ugly activities, which are then tried to be wrapped up nicely to look at least decent. So even our´s, the human ones, who relentlessely F2F or pay the bills of the F2F´s, the really big bills come just from housing, heating it, the traffic system, the physical existence of our studying or working environment, the arrangement of food supply, our clothing and the maintenance of the playing ground of our kids. Only then will it be possible also for the little me to do a bit of scribbling down this writing over here, right now. Right. So, let´s wish for more Good Money. And at least with a wish (and an analytical mind and the spreading of it) it even has a chance of being, surviving and maybe increasing. It is after all a psychological matter. And the economy is very much just psychology. And then action. Movement that is.

Greenbiz.org

 

 

   

H E I N Ä K U U  / J U L Y  2 0 1 2 

    

ART: Anish Kapoor´s & Cecil Balmond´s ArcelorMittal Orbit Tower power in London Olympic Park.

Lontoon Olympialaiset alkavat toden teolla näkyä jo nyt, vaikka itse kisat starttaavat vasta myöhemmin kesän lopussa. Ja nämä kisat eivät sitten ole pelkkää urheilua, vaan täyttä kaikkien aistien juhlaa eli Lontoo tulee olemaan täynnä maailmanluokan taidetta koko kisojen ajan.

Anish Kapoorilta ja Cecil Balmondilta on tilattu arkkitehtoonisesti hyvin kiinnostava teos, joka on toisaalta Kapoorin inspiroima veistos, mutta samalla myös näköalatorni kattotasanteineen. Tämä Orbit Toweriksi nimetty systeemi on herättänyt jo keskustelua puolesta ja vastaan, kuinkas muuten. Laitan oheen The Guardianin artikkelin asiasta ja videon, joka kannattaa katsoa, koska siinä pääsee tutkimusmatkalle itse kohteeseen. Lontoossa ei siis ole linnunpesää, kuten Pekingissä, mutta tämä torni edustaa Wow-osastoa tai ainakin sen on ajateltu edustavan. Päätelkää itse. 

On hyvä, että artikkelissa oli myös videolinkki, jotta todella näkee lähes kolmiulotteisesti, että mistä tässä on kysymys. Että siis häh? Kiinnostavaa. Kuten myös, että varakkaat herrat, jotka tilasivat omilla rahoillaan hankkeen, olivat (ehkä kännissä) tosiaan tehneet diilit pisoaarilla, ja siis Davosissa Economic Forumin kokouksessa, missäpä muuallakaan, ja itse tekijätkin ovat ehkä ottaneet huikat ja tötsyt ja sitten ryhtyneet töihin. Että irroitellaan nyt, kun kerran maksetaan. Suomessa tuollaisia pisoaarikauppoja kutsutaan korruptioksi ja siitä saa tuomion ja pääsee linnaan, mutta ei presidentin tai kuningattaren linnaan, kuten Lontoossa. Tässä projektissa tosiaan kiteytyy sekä "minä maksan ja saatte tehdä mitä haluatte" -kulttuuri, eli Wahlroosin "paskat demokratialle" -linja, siis Lontoossa, mistä Nallekin kovasti ammentaa, ja sitten toisaalta videolla on paikallisia asukkaita, jotka ihmettelevät, että "ai 20M tollaseen, mut ku meil ei oikein noi vessat vedä". Hmm. No, sosiaalidemokratialla tulee sitten Helsinkiin Kaaban kivi a.k.a. Musiikkitalo eli siltä näyttää visuaalisesti, kun on pakko säästää ja ministeriö karsii turhat pois. Kahdenlaista tyyliä siis tilata kulttuurirakennelma.

Mutta jos olympialaiset tuottavat myös kulttuuria ja tällaista, niin eikö se ole ihan okei, jos joku haluaa maksaa omasta lompakosta. Ja mitä tulee tapahtumien arkkitehtuuritilauksiin, niin olihan Eiffel-tornikin maailmannäyttelyn vetonaula (muistanko oikein, apua?) ja mainittu Kiinan Linnunpesä-stadion jo nyt Bilbaon veroinen klassikko. Ja toisaalta tämän tornin kiisteltyyn "valuvaan" tyyliin, niin jos katsoo Gaudía ja Hundertwasseria ja heidän geometriaansa, niin geometriahan nimenomaan heillä oli kielletty. Kaikki sai taipua, jopa niin, että Hundertwasserhausin (vuokra)asukkaat valittavat liian vinoista seinistä. Tämä torni kuitenkin pysyy hyvin pystyssä, jopa niin, että ylhäällä on tosiaan tuo näköalatasanne. Ei nyt ehkä ihan Wau, mutta very ok ja yritystä ja punkkia. Joten haluan testata ja kokea sen 3D-kropallani, vaikka minulla on korkeanpaikankammo ja palata sitten kommentoimaan. Eli Lontooseen menijät - check this out! P.S. Lontoossa on myös olympialaisten kunniaksi kuukauden stintti Pina Bauschin & Tanztheater Wuppertalin esityksiä - koko repertuaari - ja muutakin kivaa, kuten yksi Swedish House Mafian viimeisiä keikkoja Milton Keynes Bowlilla tämän kuun puolessavälissä. Eli ei kyllä yhtään huono diili, nämä olympialaiset siis.

 

The London Olympic Games start to show up already now, although the games themselves start in the end of the summer. And these games are not just sport, but a celebration for all the senses, that is - London will be full of world class art all the way through the games.

Anish Kapoor and Cecil Balmond have been commissioned an architecturally very interesting work, which is on the other hand a sculpture inspired by Kapoor, but also a sightseeing tower with its upper floor and a great view. This system, named The Orbit Tower, has already created opinions for and against, what else. I will enclose an article in The Guardian about the case and a video, which I strongly recommend you to watch, because with it one gets to an adventure in the work itself. So, there won´t be any Bird Nest in London, like in Beijing, but this tower represents the Wow-section or at least it should represent one. Make your own interpretation.

It is very good, that there is also a video link to the article, so that one can really witness almost 3-dimensionally, what this all is about. That is - what? Interesting. Like also the fact, that the prosperous gentlemen, who commissioned the work with their own money, had (maybe drunk) indeed made the deal on a urinal, and in Davos at The Economic Forum Confrence, wherelse, and the artists themselves have maybe also taken a drink and possibly a joint before getting on to work. Maybe thinking that okay - let´s rock and roll, when someone really pays the ride. In Finland these kind of deals are concidered as corruption and one gets a penalty and a verdict for that and gets to a castle, but not like in London the president´s or the queen´s, but to a real castle with bars at the window. In this project sums up indeed both the "I´ll pay, do whatever you want" -culture, alas the Björn Wahlroos type of "To hell with democracy" agenda, and indeed in London, where Wahlroos himself very much sucks his ideology from, and on the other hand there are some locals in the video wondering about like "Oh, 20M for a piece like that, but you know our toilets kind of don´t work, so could someone please do maybe something about that". Hmm. Well, with a social democracy one gets a Black Stone of Kaaba a.k.a. The Music Centre of Helsinki. That´s what it looks like visually, when one has to spare and the ministry cuts the extra costs. Two different styles of commissioning a cultural building.

But if The Olympics create such a culture and something like this, then isn´t it very ok, if someone really pays it from his or her own pocket. And what comes to the architectural commissions, then even The Eiffel Tower was a highlight of The World Exhibition (do I remember right, help!) and the mentioned Bird Nest already now a Bilbao-like architectural classic. And on the other hand, what comes to the "liquid" style of this building, if one looks at Gaudí and Hundertwasser and their geometry, then geometry especially was abandoned. Everything was allowed to bend, even to the extreme, so that the tenants of the Hundertwasserhaus in Vienna still complain about the asymmetrical walls. This tower however stands well on its feet, even so, that on the upper level, there really is a sightseeing platform for the visitors. Not maybe a superb Wow, but very ok and at least an attempt to do something wild with a little punk attitude. So I want to test it with my very own 3-D body, although I have a terrible fear of heights, and then come back to comment on this. So, everybody heading to London - check this out! P.S. London presents also a one month stint of Pina Bausch & Tanztheater Wuppertal´s creations - the whole pack - to celebrate The Olympics, plus other cool stuff, like one of the last live gigs ever of Swedish House Mafia at Milton Keynes Bowl in the middle of this month. So, altogether, not a bad deal at all, these Olympics I mean.  

Linkki Guardianin artikkeliin ja ehdottoman tärkeään siihen liittyvään videoon aiheesta:

A Link to the article at The Guardian and an absolute important video on the matter:

http://www.guardian.co.uk/artanddesign/jonathanjonesblog/2012/may/15/anish-kapoor-olympic-park-public-art?fb=native&CMP=FBCNETTXT9038

Video aiheesta: / A Video about the issue:  http://www.guardian.co.uk/artanddesign/video/2012/may/11/london-2012-olympics-arcelormittal-orbit-video?intcmp=239

     

    

MUSIC Mustasch: Sounds Like Hell, Looks Like Heaven (Gain, 2012)

Jykevää metallia Ruotsista, tuosta sukkahousuhifistelijöiden luvatusta paratiisista. Eli kyllä Ruotsissakin on äijäkulttuuria, vaikka sitä on vaikea välillä uskoa. Nämä jätkät takovat antaumuksella ja heiluttelevat Metallican taiteellista koroketta ihan ansiokkaasti. Perinteet ovat siis kunniassa, mutta uuttakin osataan lisätä ja kappaleet ovat kerta kaikkiaan mainioita. Levy on juuri sopivan pituinen ärhäkkä rykäys. Hyvää taustamusiikkia matkalla festareille, ennen rommipullon korkkaamista. Heja Sverige!

Steady metal from Sweden, the country of promised paradise of the stocking-hifi-people. So, there really is rough metal macho culture in Sweden as well, athough it is sometimes hard to believe. These guys bang with an enthusiasm and rock even Metallica´s artistical podium, and with style. The traditions are in high value, but this band knows also how to add something new to the genre of metal. And the songs are very fine compositions indeed. The album is snappish and excactly the right length. Good background music on the way to the next summer festival, before opening up the bottle of rum. Heja Sverige!

Ja jälleen - Spotifyssa. And again - in Spotify.

Mustasch: Sounds Like Hell, Looks Like Heaven in Spotify       Mustasch: The Challlenger Video

     

       

FILM Hollywood Neo Noir: Atom Egoyan: Alaston Totuus / Where The Truth Lies (2005), Allen Coulter: Hollywoodland (2006) ja David Lynch: Mullholland Drive (2001)

Los Angeles on mielestäni yksi kauneimmista kaupungeista ja Hollywood Hills sen paraatipaikkoja asua. Hollywood on sitten ihan toinen juttu. Kaikki ei ole sitä, miltä näyttää, eli kun ajaa Beachwood Canyonin perukoille Green Oak Drivelle ja kiipeää ylös rinteelle katselemaan alas laaksoon, jossa tämä Tinseltown kimaltelee, se näyttää kauniillta ja rauhalliselta. Maagiselta myös - tottakai. Ja sitten - jos haluaa mennä tämän kauneuden pimeään ytimeen, kannattaa yrittää hakeutua elokuvateollisuuteen töihin - pahimmassa tapauksessa näyttelijäksi ja todeta koko se karmeus ja hinta, mikä voi odottaa, kun kulisseja vähän rapsuttaa. Aiheesta on tehty monia elokuvia. Tässä kolme viimeaikaista, jotka kaikki ovat mestarillisia trillereitä, huippuhyvin näyteltyjä ja ohjattuja ja kuten Hollywoodin ollessa kyseessä odottaa saattaa, mysteeri on syvempi ja monimutkaisempi, kuin aluksi oli ajatellutkaan. Eli nämä elokuvat ovat kolme versiosta samasta aiheesta - matkasta ihmismielen ja hyväksikäytön ytimeen. Tyylillä. Onneksi on myös toisenlainen Los Angeles, joka on ihan arkinen ja leppoisa luonnonläheinen paikka, ekovihreä kaupunki, jossa osataan nauttia elämästä ja estetiikasta. Eli pidän. Edelleen.

Los Angeles, to me, is one of the most beautiful cities and Hollywood Hills one of its premiere places to live. Hollywood then is another kind of case. Everything is not, what it looks like, so when you drive to the back of The Beachwood Canyon all the way to Green Oak Drive and you climb up to the hill to look down where the Tinseltown glitters, it looks so beautiful and peaceful. Magical as well, of course. And then - if you want to enter the dark core of this beauty, I recommend you to get employed in the film industry - in the worst case as an actor, to witness all the horror and the price, which might wait to be paid, when you scratch the behind the scenes. There are many films about this theme. Here are three good ones from this decade. They are all masterful thrillers, superwell acted and directed and as expected when being in Hollywood, the mystery is deeper and more complex, than one could first think of. So these films are three versions of the same theme, that is - the journey into the human mind and explotation. With style. Fortunately there is also the other kind of Los Angeles, a very down to earth and relaxed naturelike place, an ecogreen city, where people enjoy life and its esthetics. I like it. Still.

Atom Egoyan: Where The Truth Lies Trailer                Allen Coulter: Hollywoodland Trailer

Mullholland Drive Trailer     David Lynch on Mullholland Drive - An Interview in Cannes

      

      

VARIOUS The London Olympics 2012 & The London 2012 Festival

Nautitaan tarjonnasta! Urheilu on parasta teatteria, sillä se ei kärsi hahmojen tai juonen uskottavuuspulasta. Kaikki ponnistelevat siellä tosissaan. Jos urheilu mielestäsi sakkaa, on Lontoossa tosiaan tarjolla uskomaton kattaus maailman huipputaidetta ja esiintyjiä, joita voi fiilistellä kotisohvalta, jos Lontoon pöyristyttävä hintataso on liikaa. Hauskaa kesälomaa!

Let´s enjoy the catering of The Olympics! Sports is the best theatre there is, because it never lacks the credibility of the characters or the plot. Everybody there are dead serious. If you think sport sucks however, there is also another type of Olympics going on in London this summer with an incredible roster of world class acts, one after another, which can partly be enjoyed also from the home couch - in case the hair rising price level of London is too much for you. Happy holidays!

London 2012 Festival        London 2012 Festival Films

    

    

        

K E S Ä K U U  /  J U N E  2 0 1 2 

    

ART Helsingin uudet arkkitehtuurihelmet ja puurakentaminen Suomessa / The New Architecture Pearls in Helsinki and Building with Wood in Finland

Nyt on aika antaa tunnustusta meille suomalaisille. Kävin katsastamassa uudet arkkitehtuurin helmet Helsingissä - World Design Capital 2012-vuoteen liittyvän Paviljongin Designmuseon ja Arkkitehtuurimuseon välissä, Kampin Hiljaisuuden kappelin sekä musiikkijurtan Baker´sin kulmalla. Tässä ajatuksia niistä.

Yhden kesän pystyssä olevat pop up-paviljongit ovat olleet Britanniassa ja Lontoossa kova sana jo pitkään. Serpentine Galleryn joka kesä tilaama kesäpaviljonki on rakennettu jo monet vuodet ja arkkitehteinä ovat olleet maailman ykköstykit Frank Gehrystä Zaha Hadidiin. Eli nimet, jotka ovat olleet otsikoissa Guggenheimin Wow-hankkeidenkin tiimoilta. On siis hienoa, että Guggis-keskustelumme ja torppaamisen päätteeksi voimme katsastaa saman trendin tarjonnan myös koti-Helsingissämme. Artek ehti pystyttää jo 2007 oman Shigeru Banin suunnitteleman paviljongin Designmuseon taakse ja myi sen myöhemmin Sotheby´sin huutokaupassa eli se oli alkusoittoa. Mutta nyt Guggis nimenomaan oli nostamassa oman museonsa keskiöön arkkitehtuurin ja designin, joiden museot meillä siis jo ovat. Ja hyvin menee. Eli miksi lahjoittaa Guggikselle juttuja, jotka pystymme tekemään itse. Ja olemme jo tehneet. Siksi onkin mukavaa, että täksi kesäksi Designmuseon ja Arkkitehtuurimuseon väliselle pihalle on noussut suomalaisten nuorten arkkitehtien puinen luomus. Mentorina ja sparraajana on WDC:n nettisivujen mukaan toiminut englantilainen arkkitehtuurin professori eli Lontoosta tuulee taas, mutta keskusteltuani capuccinon lomassa kahvilan tarjoilijoiden kanssa, he sanoivat, ettei tämä englantilaisherra juuri ollut aktiivinen projektissa. Suomalaisvoimin on siis menty.

Helsinki on rakennettu paljolti kivestä ja viheralueita on rantoja ja saaristoa lukuunottamatta verraten vähän, vaikka olemme metsästä elävä kansa ja luonto mökkeilyineen ja kanttarellimetsineen on meille aivan peruskauraa. Siksi olenkin ihmetellyt, ettei Helsingissä luonto ja vapaa-ajan hengailupaikat ole olleet niin merkittävässä roolissa, kuin esimerkiksi Tukholmassa, jossa on Djurgården ja paljon mainostettu maailman ensimmäinen City Kansallispuisto. Onhan meilläkin Keskuspuisto, sanoo ehkä joku, mutta kuinka moni helsinkiläisistä siellä oikeasti on käynyt tai käy? Tukholmalaiset ovat tehneet ajattomasta piknik-vaeltelusta ja ratsastamisesta Djurgårdenissa ja Ladugårdgärdetissä linnojen ja tammimetsiköiden seassa taidetta, jossa vertoja vetää vain Lontoo Kew Gardeneineen ja Richmond Parkin peuroineen. Okei se on ehkä vähän yläluokkaista yhdenlaista hovikulttuurin jatketta, mutta myös nykyajan Leisure and Lifestyle-elämäntyylin ilmentymää. He ovat siis ymmärtäneet vihreän maailman ja kiireestä vapaan hengailun tulevaisuuden trendinä ja käyttäneet tätä kaupungin matkailuvalttina jo pitkään. Ja rahaa tulee. On siis viimeinen aika, että Helsingissäkin herätään tähän. Kaupunki resonoi kovien kivi- ja graniittipintojen ja vähäisten puiden osalta hyvin aggressiivisesti ja urbaanisti, vähän samaan tapaan kuin esimerkiksi Zürichissä ja monet pitävätkin siitä. (Pää)kaupungit ilmentävät kansansa ja asukkaidensa arvoja ja elinkeinoja. Zürichissä, kovan pankkikapitalismin mekassa resonoidaan kivenkovasti, kun taas Amsterdam on tunnettu joviaalista ja lämpimästä elämänmenosta ja kaupunkikin on kanaaleineen, vihreine puineen ja fillareineen juuri sen näköinen. New Yorkissa ja Frankfurtissa palvotaan rahaa ja aggressiivista korporaatiokapitalismia ja siltä tosiaan näyttää. Los Angelesissa puolestaan on aina oltu orgaanisia ja kultturelleja, hippejäkin - ja sen todella tuntee, kun siellä oleskelee. Taloissa on isot puutarhat ja tavallisten kaksikerroksisten vähävaraisemmillekin tarkoitettujen taloyhtiöiden sisäpihoilla röyhyävät suuret puut ja kasvistot uima-altaineen. Kaikille on siis tarjolla orgaanisen luonnon kauneutta ja elämänlaatua. Jos maailma olisi täysin aggressiiviton, kannattaisin vastapainona luultavasti asfaltti- ja teräspihoja, pelkkää teknomusiikkia ja pankkiautomaatteja. Mutta kun nyt on juuri toisinpäin. Haluan tuoda esille sen positiivisen ja pehmentävän vaikutuksen, joka orgaanisella maailmalla on nykyajan ihmiselle. Siksi New Yorkissakin jo tohotetaan mehiläispesistä ja High Milen viheralueesta. Kornia on se, että he haluavat tässäkin asiassa näyttäytyä jonkinlaisina maailman johtajina, vaikka ovat se viimeinen linnnake, johon vihreä ajattelu on rantautunut. Joten takaisin Helsinkiin. Nyt sitten on viimein tajuttu, että Helsingissäkin halutaan olla ekologisia ja pehmeitä. Kokit ovat täällä pitäneet omia mehiläistarhojaan ja yrttiviljelmiään ravintoloiden terasseilla jo pitkään ja viimeisimpänä osoituksena tämän virtauksen saapumisesta Suomeenkin ovat nämä kaksi uutta puupaviljonkia, jotka ovat avatuneet hiljattain.

Designpaviljonki on onnistunut olohuone, jossa myydään design-tuotteita, jossa voi selailla designiin liittyvän kirjaston valikoimaa, katsoa elokuvia, kuunnella musiikkia ja keikkoja ja juoda kupposen erinomaista capuccinoa kahvilan varastolavoista tehtyjen pöytien ääressä. Hienoa. Kansa sivistyy entisestään, toiminta luo työpaikkoja ja on erinomaista PR:ää ulkomaalaisille turisteille. Lysti loppuu kuitenkin 31.8.2012 ja Paviljonki on tarkoitus siirtää ensi kesäksi jonnekin muualle Suomeen. Tässä olisi Facebook-kampanjan paikka. Pidetään Paviljonki Designmuseon takapihalla ja jätetään siitä pysyvä merkki onnistuneesta Design-pääkaupunkivuodesta. Tällaisia olohuoneita meillä ei ole ollenkaan liikaa ja nehän ovat silkkaa rahantuloa, mitä turisteihin tulee. Ja yllättävän moni heistä on rakentamisen ammattilaisia, joita varmasti kiinnnostaa se, kuka paviljongin on suunnitellut ja ennen kaikkea rakentanut. Mainittakoon tässä, että rakentaja on maineeltaan meillä kovin kyseenalainen UPM, mutta hei - miksi emme soisi heillekin positiivista peeärrää ja mahdollista uutta kestävän kehityksen bisnestä ja sitä kaivattua Suomi-brändiä. Ja siis niitä kuuluisia työpaikkoja.

Toinen esimerkki uudesta puuarkkitehtuurin tulemisesta on Kampin uusi Hiljaisuuden kappeli. Kampin Narinkkatori, joka tylyydessään ja gneissi- ja granittikammottavuudessaan ei rohkaise muuta kuin vetämään röökin ja ottamaan askeleen lähemmäs kuolemaa, ennen astumista bussiin, kilpailee epähoukuttavuudessaan Bukarestin Causescun aikaisten Tasavallan aukioiden ja Pjongjangin vastaavien kanssa. Aika totuudellinen näköiskuva aikamme arkkitehtien ja grynderien superkorruptoituneesta rahaliitosta. Siksi on helpottavaa, että puinen varsin hienolta näyttävä Kappeli tuo orgaanisen ja lämpimän ulottuvuuden tälle varsin liikennöidylle ja keskeiselle aukiolle. Ja vieraita riittää. Ei ollut vaikea löytää ovea. Seurasi vain kansainvaelluksen mukana. Opas kertoi, että maailmankuuluja ollaan jo nyt ja monet merkittävät arkkitehtijulkaisut ovat jo kirjoittaneet uudesta tulokkaasta. Temppeliaukion kirkko on siis saanut pikkusiskon tai veljen. Onneksi turistibussit eivät voi pysäköidä Kappelin eteen, vaan ihmisten on käveltävä sinne itse. Kappelissa ei myöskään järjestetä kirkollisia toimituksia, kuten ristiäisiä tai häitä, vaan se on tarkoitus pitää auki kenelle vain tulla sisään. Heitin oppaalle ajatuksen kamarikonserteista ja kysyin akustiikasta. Hän totesi, että eräs sellisti oli jo käynyt koeajamassa tilan ja se oli soinut kaiulla, mutta hienosti. Paranneltavaa akustiikan suhteen kuitenkin kuulemma riittää. Ja kun sisään astuu, on todella kuin olisi sellon puisessa kaikukopassa. Turvassa. Puun onkalossa. Tuli mieleen, jälleen kerran, anteeksi, Tukholman parlamenttitalon istuntosali, joka on vaalea puuta. Siinä istuessa ajattelin, että jos rakennus resonoi näin rauhoittavasti, siellä todennäköisesti tulee tehtyä aika viisaita päätöksiä - ennen kaikkea luontoa muistavia päätöksiä, jotka helposti unohtuvat, kun aggressivisen maailman rahalobbarit jyräävät päälle. Koeajelussa kappelin puupenkit olivat kovia, kuin keskiajan kirkonpenkit, että ei voi nukahtaa. Puoli tuntia istumista näillä penkeillä aiheuttaa kyllä iskiaksen. Annoin palautetta arkkitehdeille, että nousisivat egojensa yläpuolelle, tunnustaisivat sakanneensa tässä asiassa ja järjestäisivät muuten varsin onnistuneen matalille ja kauniille penkeille huomaamattomat pehmusteet. Eikö ankara luterilaisuus voisi antaa edes hieman armoa näinä aikoina? Katsotaan, mitä tapahtuu. Opas lupasi laittaa viestin arkkitehtipalautteeseen. Kappelikäynnin kohokohta oli kuitenkin se, kun sai vapaasti lääppiä ja tunnustella kaarevan kappelin tervalepästä tehtyä seinäpintaa. Tuli mieleen, että kuukauden päästä samaisessa seinässä on jo suuria tummia läiskiä, kun kaikki sitä läpsyttelevät, mutta jälleen kerran opas kertoi, että siihenkin on varauduttu seinässä olevan nanoteknologiaa hyödyntävän pinnoitteen ansiosta. Jestas! Teknomaailmalla alkaa olla vastaukset jo lähes kaikkeen. Eli ei muuta kuin lääppimään. Ja siis ilmaiseksi! Pinta on niin seksikäs ja lämmin, että kannattaa käydä kokeilemassa.

Ja ei kahta ilman kolmatta. Vähemmällä metelillä on keskustan uudelle bailukadulle, eli Kalevankadun alkupätkälle Baker´sin kulmalta ylös Kosmoksen ohi Le Bonkiin, noussut pieni jurtta mongolialaiseen tyyliin, jossa annetaan koko illan popkonsertteja. Sisään mahtuu noin 20 ihmistä ja tungosta on. Loistava esimerkki pop up-hengestä, josta meillä tietysti kuuluisin esimerkki on edelleen täysiä katsomoita vetävä Huvila-teltta, joka oli aikanaan ensimmäinen todella kansainvälisessä nykyajassa oleva arkkitehtooninen teos. Nomadiajattelu oli silloin tulikuumaa ja tämä jurtta on sitä myös. En tiedä yhtään, kuka tätä toimintaa pyörittää, mutta kaikki viittasi pieneen porukkaan nuoria innokkaita muusikoita ja kahvilaravintoloitsijoita, joita kiinnostaa kulttuurin tarjonta enemmän kuin supertiukka volyymibisnes. Propsit tällekin hankkeelle.

Helsinki on siis muuttunut kiinnostavaksi happening-näyttämöksi ja erityisesti nuoren polven panos ja yritteliäisyys on vähintään Tukholman ja New Yorkin luokkaa ja ansaitsee tunnustuksen, sillä meillähän on aina ollut paljon substanssia ja ideoita, mutta markkinointi ja sosieteesurffailu on ollut vähän hakusessa. Emme ole niin joukkosieluja kuin ehkä muualla ja se on hyvä. Kun mukaan lisätään vielä Uudenkaupungin ja Vaasan seudun uuden kestävän kehityksen klusterialueen mahdollisuudet ratkaista maailman teknisiä ongelmia, mitä tulee asumiseen ja rakentamiseen, ja kovaa kritiikkiä saaneen Neste Oilin mahdollinen menestys oikeasti ekologisen lentokonepetroolin suhteen, niin silloin todella puhutaan volyymeistä potenssiin triljoona ja Nokian mahdolliset imago-ongelmat tai kansansuosion romahtamiset eivät tällaista tomintaa pääse hetkauttamaan. Ei paljon tarvitse markkinoita luoda. Kaikki tarvitsevat katon pään päälle ja haluavat lentää. Ja puhtaasti, jos se on mahdollista ja riittävän halpaa. Suomi on puhdas ja tekninen maa ja maailmalla tämä tiedetään. Kun pystymme tarjoamaan maailmalle eli muillekin maille teknisen ratkaisun tähän, on meidän osaltamme menestys taattu. Pohjatyötä tähän on tehty pitkään, esimerkkinä varsin paljon arvostamani Mika Anttonen, joka on kehittänyt omilla rahoillaan ST1-yhtiön helmoissa bensiiniä, joka tehdään ruoka- ja muista orgaanisista jätteistä, jota riittää joka paikassa. Lisäksi hän on erittäin vastuullinen yritysjohtaja, joka ei ole ahne, vaan antaa tunnustusta koko henkilöstölle, myös rahan muodossa. Nyt nämä ponnistukset alkavat sataa meidän suomalaisten laariin. Viileän rauhallisesti vain eteenpäin ja viidakkorumpu toimimaan ja that´s it. Ja lisää muita avauksia. Ehdottomasti ei enää kaikkia munia yhteen isoon koriin, eli kaikenlaista ideaa kannattaa ainakin tsekata. Pienet purot ovat todella tehokkaita ja riskit ovat hajautetut. Kulttuurinen toiminta on kaupunkiturismissa ihan ykkösasia eli silläkin osastolla meillä menee ihan putkeen. Eli ei tässä vielä kannata heittää lapasia nurkkaan. Bueno!

 

Now it is time to give a credit for us, The Finns. I went to check out the new architectural pearls of Helsinki - The Pavilion between The Design Museum and The Museum of Architecture as part of the World Design Capital 2012 Year, The Chapel of Silence in Kamppi and a music yurt by the corner of Baker´s. Here are some thoughts about them.

The pop-up pavilions, being erected only for a summer have been hot stuff in Britain and London for years now. The Pavilion in front of and commisioned by Serpentine Gallery has been constructed every summer, the architects being top of the crop from Frank Gehry to Zaha Hadid. As to say, those names, that have been front page news in Finland neglected to the Wow-projects of The Guggenheim. So it is great, that after the debate and drowning of the G-case, we can check out the goodies of this trend also here in our home city of Helsinki. The design house of Artek built already 2007 their own Shigeru Ban designed Pavilion in the yard of The Design Museum and sold it later in Sotheby´s for a good buck, so that was the prologue. But now it was The Guggenheim, as we all know, in the end presenting especially architecture and design as the middle point of their museum offer for Helsinki - art forms, whose museums we already have here. And well it goes indeed with them. So, why to offer the Guggenheim things, we are able to do by ourselves. And have already done. That is why it is especially nice to have a new achitectural creation by young Finnish architects, been erected in the same yard between The Design Museum and The Museum of Architecture. As a mentor and advisor of this project has been a British professor of architecture, so the wind blows again from London, but when having a conversation about it with the waitresses at the café of the Pavilion over a cup of capuccino, they said this gentleman hasn´t really been much around. So it has been going on with a mainly Finnish team. 

Helsinki has been built very much out of stone and there are not that many greeneries around if you exclude the shores and the arhchipelago, although we truly are a nation living out of woods and nature with summer cottaging and chantarelle picking as an every day action for us. That is why I have been wondering, why we haven´t paid more attention to nature and leisure time hanging out places in Helsinki, unlike the Swedes have been doing in Stockholm with their Djurgården Area and the loudly hyped world´s first ever City National Park. Well, we do have A Central Park here as well, says someone maybe, but how many of the city inhabitants really have been there or goes there regularly? The Stockholmese have made an art form itself of this timeless picnic floating and some riding in Djurgården and Ladugårdsgärdet between the castles and the oak woods, rivaled only by London with its Kew Garden and the deers in Richmond Park. Okay, it may be very upper class activity and continuation of the court habits, but it is also a major outcome of the present Leisure and Lifestyle culture. So they have understood the green world and the stress free hanging out as a future trend and used this element as a major part of their tourist marketing to Stockholm for years now. And it makes money. So it is somewhat at last, that the people of Helsinki will wake up for this as well. The city here resonates very aggressively and urban, due to hard stone and granite surfaces and fewer trees, very much in the same way than in Zurich and many seem to like it. The (capital) cities are very much a window of the values and trading of the nation. In Zurich, the mecca of hard banking capitalism, they resonate very tough, where for example in Amsterdam, the city is known for its jovial and warm lifestyle and that is how the town also looks with its canals, green trees and biking. In New York and Frankfurt one bows for money and aggressive corporate capitalism and it really looks like it also, when walking on the streets. In Los Angeles as an opposite, they have been always very organic and cultural, even hippies - and one really feels that in the body, when visiting or living there. The houses have big gardens and even in the apartments for less affluent inhabitants, in the courtyards there is blooming of all kinds of big trees and plants with pools and recreation areas. So everybody has an access to the beauty and living quality of the organic natural world. If the world would be completely without aggression, I would propably vote, as an alternative to that, for asphalt and steel courtyards, plain techno music and bankomats. But now it happens to be the exact opposite. So I want to give attention to the positive and smoothing effect, that the organic world gives us, the contemporary man. That is why even in New York, the people there make a big fuzz nowadays out of the nests of bees or the green area on The High Mile. What is ironic, is the fact, that also in this matter the New Yorkers want to present themselves as leaders of the pack, although New York really is the last fortess, where the green thinking has landed. So let´s get back to Helsinki, where we have finally understood the need to be ecological and smooth. The chefs of the restaurants here have been nurturing their bee communities and herbal gardens in the roof tops and backyards already for years and as the last outcome of this trend, there are two new wooden pavilions, that have been opened recently for the public.

The Design Pavilion is a successful living room, where there are design products available to buy, where you can browse the books on design available in the library, watch films, listen to music and concerts and drink a cup of excellent capuccino in the tables of the café made out of wooden warehouse storage trays by a company called Trash Desgn. Great. People will get even more civilized than already now, the activity creates jobs and is excellent PR for the foreign tourists. The party ends however on 31st of August, 2012 and the Pavilion is set to be transported to another location elsewhere in Finland. Now here there would be a place for a Facebook Thums Up campaign. Let´s keep the Pavilion in the backyard of The Design Museum and leave a permanent mark in the city of the succesful World Capital Design 2012 Year. We don´t have too many of living rooms like this in the city and they are indeed pure income, what comes to tourists. And suprisingly many of these touritsts are actually professionals of achitecture, building and housing, and are especially interested on who designed, and most of all, built the pavilion. Worth of a mentioning here is, that the builder actually is the company UPM, which has a quite controversial image, but hey - why not giving them an opportunity as well to create positive PR and a possible new business on the more sustainable way of building. And this is one possibility also for the much talked about Finland branding and the famous jobs, everybody are striving for.  

Another example of the new coming of wooden architecture is the Chapel of Silence in Kamppi. The Narinkka Square in Kamppi, which in its rough style of gneiss and granite horror doesn´t encourage to more than smoke a cig and take a step closer to death, before entering a bus, competes succesfully in the unattractiveness with the Republic Squares of the Ceausescu era in Bukarest or the likes in Pyongyang. A pretty truthful picture of the supercorrupted economical connection between our current architects and the developers of contemporary architecture. So it is quite relieving, that the wooden, indeed very beautiful Chapel brings an organic and warm side to this very central square that has a lot of passers by. And there are visitors to the chapel, oh yes. It wasn´t too difficult to find the front door. One just had to follow the crowd. The guide told me, that the chapel is already a world famous spot and that this newcomer has been presented in many major international architectural publications. So our touristical super spot, The Church of the Temple Square has gotten a new baby sister or brother. Luckily enough the tourist buses can´t stop in front of the chapel, so people have to walk with their own feet to get in. There won´t be also any normal occasions like christenings or weddings in the chapel, so that the place is as much open for anybody to pop in, as possible. I proposed the guide for a possibility of chamber concerts and asked about the acoustics. She told me, that there had already been a cellist in the house to make a test drive and that the space had a big echo, but did sound very well. There will however be some arrangements to be made for better acoustics later on. And when you walk in, it really feels as if one would be in the wooden sounding room of a cello. In safe. In a hole of a tree. What occured to me, once again - I´m sorry, was the inner architecture of the Swedish House of Parliament in Stockholm, which is all made out of light wood. While sitting in the Chapel I was thinking, how wise and respectful decisions towards nature one could do, in a surrounding like that, when at the same time the lobbers of the aggressive commercial world would come over to make their landslide. In the test drive the wooden benches of the chapel were quite hard for sitting, just like in the middle age churches, where one could not fall asleep, because of that. Half an hour of this and one will get backpain, so I gave some feedback to the architects, that they would get little over their egos, and admit the fact, that the bench case just doesn´t work, and that they would organize soft imperceptible pillowing to the otherwise very goodlooking low and beautiful benches. Couldn´t the harsh lutheranity give at least a little mercy on these otherwise tough times in this issue? Let´s see what will happen. The guide promised to write a message about it for the feedback file. The highlight of the Chapel visit was however the moment when I got to freely put my hands on the spherical wooden wall and just feel the space with my hands. It came to my mind, what will happen in a month´s time or so, when everybody keeps on touching and petting the surface. It must pretty soon start to look dirty with dark spots all over. The guide surprised me by telling that everything has been taken care of. The surface has been painted with a gleaming liquid using the latest nanotechnology, so there won´t be any dirty spots. Jesus! The technoworld really seems to be ready to answer to almost any problematic question. So just keep on touching and petting. And it´s all for free! The surface is so sexy and warm, that it really is worth of a touch. And a visit. 

And not two without the third, as we use to say. With less public noise, there has sprung a small yurt in a Mongolian style, on the new party street area, in the beginning of Kaleva Street from the corner of Baker´s Restaurant all the way by Kosmos Restaurant to Le Bonk Discotheque. In this yurt they give pop concerts and only 20 people fit in and full it is indeed. A fantastic example of the current pop-up spirit, of which, of course, here the most famous example is the Huvila Tent of Helsinki Festival, which still draws sold out crowds year after year with their internationally strong program. Huvila was the first contemporary up to date architectural creation in the city. The nomad thinking was super hot by that time and this little yurt now is part of that movement as well. I have no idea, who runs the store in the yurt, but assumingly it seems that behind the scenes is a small group of eager musicians and cafe entrepeneurs, who are more interested in putting out culture than a supertight moneymachine. Credits also to this project.

So, in all, Helsinki has changed to be an interesting happening stage, and the effort and striving force of the young generation is at least in the level of Stockhom and New York and deserves to be recognized. We have always had a lot of substance and ideas, but the marketing, media appearance and society buzzing has been little stalling. We are not that much of crowd souls as maybe somewhere else and that is a good thing. When we put on top of this cultural activity the possibilities the new cluster area of Vaasa and Uusikaupunki can give for the world, what comes to the technique for greener and more sustainable housing and building, and the possible success the much negatively discussed Neste Oil may have with their developed new, more ecological petrol for air carriers, we are actually talking about real volumes in potense of a trillion. The image problems and fall of mass popularity of Nokia won´t affect these kind of businesses at all. You don´t have to create a market for technology like this. Everybody needs a warm house and wants to fly - clean, if possible and cheap enough. Finland is a clean and high tech country and the world knows this. When we are able to offer also the other countries aka the world technical solutions to this, we are talking about our quaranteed success. The ground work has already been done, by likes of Mika Anttonen, whom I truly have a great respect, and who has with his own money under his St1 company developed a gasoline for cars made out of food and other orgnic waste. And there really is plenty of this type of waste everywhere in the world. So let´s hope his business will make a breakthrough. Plus addtionally he deserves a mentioning of not being greedy, unlike many of his counterparts, but giving all his employees credit also in the form of money. Now these type of efforts are starting to fall to our bin here in Finland. So let´s just go forward cool minded and on with the jungle drum and that´s it. And even for more openings, if possible. We should definitely not anymore put all the eggs into one or too big baskets, but more or less at least check out all kinds of ideas - big or small. The small rivers are really efficient and the risks are deconcentrated. Cultural acitivities is a good example of how important it is for city tourism and this part is functioning right now here smoothly and well. So now, let´s not throw the mittens to the corner. Bueno! 

wdchelsinki2012.fi           facebook.com/kampinkappeli/Chapel of Kamppi            Tietoa Vaasan energiaklusterista   

Tietoa St1-yhtiöstä ja sen Bioetanolista        Powerpoint-esitys Hiilineutraalin Uudenkaupungin toteuttamisesta

 

    

MUSIC YleX Pop Tampereen keskustorilla / YleX Pop in Tampere Central Square: Happoradio, Elokuu, Duo, Pariisin Kevät sekä Paleface ja Räjähtävä Nyrkki

Kolme mukavaa asiaa kesän aluksi: Tampere, Festivaalikesä 2012 ja Suomirockin tila 2012.

Tampere on mielenkiintoinen kaupunki. Tänne Helsinkiin - mitään sieltä ei kuulu, koskaan, joten asiat Tampeerella täytyvät olla poikkeuksellisen hyvin. Ja ovatkin. Tutkimuksessa Tampere oli Suomen mukavin paikkakunta. Se on paikka, jossa kukaan ei voi olla paskantärkeä, toisin kuin pääkaupungissamme ja tamperelaisethan ovat siis niin rentoja ja mukavia ja heillä on Suomen mannermaisin pääkatu. En myöskään tiedä yhtään tamperelaista, joka olisi muuttaut Pääkaupunkiseudulle, mutta tiedän monta pääkaupunkiseutulaista, jotka ovat muuttaneet Tampeerelle - palaamatta enää takaisin. Joten on erittäin paikallaan, että YleX Pop rantautui tänä vuonna Tampereen keskustorille. Muutenkin tv-coveragea saisi tulla enemmän muista suurista kaupungeistamme Tampereen lisäksi, kuten Turusta ja Oulusta. Se tasapainottaisi mediassakin kovin Helsinki-keskeistä kuvaa. Ylehän on koko Suomen ykköstykki, mitä tulee mediaan.

YleX Popilla on ollut hyvistä lineupeista huolimatta huono tuuri lähes koko olemassaolonsa ajan. Heidän tehtävään on ollut avata kesäkausi ja muistaakseni yhtä poikkeusta eli viime vuotta lukuunottamatta aina on satanut ja katsojia on ollut kolme. Siis niin väärin. Tänä vuonna oli jälleen sateen vuoro. Mutta manselaiset uhmasivat luonnonvoimia ja tulivat paikalle - ja saivat palkinnoksi auringonpaisteen. Asennetta. Yleisesti ottaen luvassa on jälleen huikea keikkakesä - kaikkea 1-100-vuotiaille rock- ja popdiggareille: on mainstreamin kuninkaita ja kuningattaria Metallicasta ja Bruce Springsteenistä Madonnaan, Björkiin ja Red Hot Chili Peppersiin, Hietsun Garden Party Regina Spectorilla ja Kentillä, Luukin tanssitapahtuma Skrillexeineen, Donkeyboyneineen ja David Guettoineen, kaikenlaista katu- ja klubitapahtumaa, hipsterien oma Flow kesän lopuksi ja sitten vielä ennen räntää tai jo räntäsateessa vanha, mutta ei todellakaan väsynyt, Leonard Cohen. Sekä tietenkin koko suomalaisten rockfestivaalien kerma. Huh. Lompakko joutuu koville. Luulen, että monet, jotka ovat nähneet jo springsteenit ja stingit tuhat kertaa, äänestävät tällä kertaa vaihtoehtoisempien ja yllättävämpien nimien puolesta. Jopa korttelitapahtumien ja sehän on erittäin jees. Nyt ollaan very local ja se on oikein.

YleX Popilla oli kuitenkin kauden avaajana jälleen hieno kattaus tämän hetken suomalaisia nykynimiä. Kiinnostavaa oli, että kaikkien bändien laulajista yksikään ei olisi selviytynyt minkään television kykykilpailun ensimetreillekään, laulajina. He eivät siis todellakaan ole mitään kultakurkkuja. Mutta se ei olekaan se clou. Vaan se, että he osaavat tehdä todella hyvää musaa ja  pistää pystyyn hyvät bileet. Eli kaikki nämä artistit ovat jo vuosia, osa yli kymmenenkin vuotta, kalunnut Suomen keikkalavoja ja hankkineet sellaisen rutiinin ja asiakaskunnan, että nyt viimeistään tulosta alkaa syntyä. Rocktähteys ei siis todellakaan ole mikään "yhdessä yössä" -ilmiö - missään. Ei myöskään Suomessa, vaan loppumaton määrä keskinkertaisia ketjuhotelleja, kännisiä kulahtaneita keikkapaikkoja ja ABC-aseman samaa ruokaa päivä toisensa jälkeen. Happoradio breikkasi jo 2000-luvun alussa ja on jatkanut hittiputkeaan, YleX.n vahvalla tuella. Paleface kakisteli kurkkuaan samoihin aikoihin englanninkielisenä. Räp on kuitenkin englanniksi todella boring-kamaa ja pelkkää rahastusta ja peililasien takana väijymistä. Hyvä, että hän vaihtoi suomen kieleen ja maisterina on täyttänyt räppärin perustehtävää eli ottanut kantaa ajan henkeen, niin biiseissään, kuin mediassakin. Hänestä on tullut suorastaan vasemmiston ikoni, Paavo Arhinmäen vasen perusnyrkki. Ja mikäpäs siinä. Nuoret ajattelevat tätä nykyä muutakin kuin perusbaaripanoa ja Palefacessa ja Arhiksessa he ovat löytäneet myös poliittisen kanavan kertoa arvoistaan niin, että sitä todella kuunnellaan ja rahahanat aukeavat. Muutenkin Suomiräpillä on mielenkiintoisia avauksia, muutakin kuin "Sokka Irti". Palefacen porukka veti erittäin funkyn shown, jossa biittiä riitti pelihuoneessa. Uusiksi tulokkaiksi voidaan nimetä jo kaksi hyvää albumia julkaissutta varsin omalaatuista ja ekstentristä Pariisin kevättä ja cityhumpan poppikansalle täksi kesäksi keksinyttä Elokuuta, jossa vaikuttava Nopsajalka toisaalta on ollut Jukka Pojan kanssa radalla jo ainakin 10 vuotta, ensin Soul Captain Bandin riveissä ja myöhemmin omalla nimellään. Ja niin - Jukka Poika tosiaan oli tänään vapaalla, mutta hänet kannattaa myös mainita keskustellessa rokkimme nykytilasta. Pitkä puurtaminen on vihdoinkin tuottanut tulosta ja Adele on hakkelusta myyntitilastoissa. Erityisen hienoa on se, että nämä bändit resonoivat kaikki jotenkin pehmeästi, orgaanisesti, osa jopa hämysti. Sopivat siis tähän tämän kuun tärppien "Orgaaninen maailma"-teemaan. Eli he ovat aika erikoisia tapauksia, jos mietitään mitä rocktähteydeltä on perinteisesti totuttu odottamaan. Joten vaikka nykyrokkarit ovat erittäin fiksua ja kantaaottavaa porukkaa, niin rahakoneen musertavasta paineesta huolimatta he ovat selvästikin tulleet siihen tulokseen, että punk on hyvä asenne, mutta huono renki, eli tarjoillaan mieluummin vain pieniä ihmisen kokoisia tarinoita ja hyvää lämmintä meininkiä. Että mitä tässä räyhäämään, kun ei se kuitenkaan auta. Mutta hyvä tunnelma on aina merkittävä teko. Ja sehän toimii. Duo oli porukan ainoa tyttöorkesteri yhdellä kappaleella: Panisin. Laulupuoli oli kyllä myös heillä aivan helevetin hakusessa, mutta kappaleessa on hookkia ja jos joku sanoo, että sana Panisin ei kiinnosta, niin valehtelee tai on poistunut jo elävien kirjoista. Eli kumit mukaan festareillakin (myös vanhemmat saavat ilmaiseksi jeeee!) YleX:n teltasta ja metsästämään. Sitähän tämä on. Hyvä pojat ja tytöt!

Kaikki artistit löytyvät Spotifysta. Jos haluat kuitenkin tukea artisteja - osta levy!

Spotify.com     YleX Pop Yle.fi/Areena

 

Three nice things for the start of the summer: Tampere, The Festival Summer 2012 and The State of Finnish Rock 2012.

Tampere is an interesting city. Here in Helsinki - nothing is heard of them, never, so the things in Tampere must be exceptionally fine. And they are. In a recent survey Tampere was the most pleasant town in Finland. It is a place, where no one can be bully or shit important, unlike in our capital. The people in Tampere are relaxed and great and they have the most continental main street in the country. I don´t know anyone from Tampere, who would have moved from there to the Helsinki area, but I know many, who have moved from Helsinki area to Tampere - and stayed. So it is very appropriate, that the YleX main youth radio channel´s own pop concert bash was broadcasted this summer from Tampere Central Square. I would recommend to give even more TV coverage for other big towns of ours, like Turku and Oulu. It would balance the very Helsinki oriented picture in the media of our country. Yle is after all, our BBC, the number 1 shot for the whole country, what comes to media, not just Helsinki.

YleX Pop has been very unfortunate from the beginning of its existence, despite the great line ups. Their job has been to open the festival summer and every time, except last year, it has rained and the number of spectators has been around three. So wrong. This year it was time for a rain, again. But the Tampereans threatened the forces of nature and came and attended the event - and got as an extra bonus a sunshine in the end. Attitude, I must say. Generally we will have again a hell of a concert summer - everything for the rock and pop fans aged 1 to 100 years: The roster of artists covers from the kings and queens of the mainstream like Metallica, Bruce Springsteen, Madonna, Björk and Red Hot Chili Peppers, to A Garden Party in Hietaniemi with Regina Spector and Swedish rock greats Kent, The Dance event in Luukki with Skrillex, Donkeyboy and David Guetta, and all kinds of street and club events. The there is Flow - the hipsters´own occasion at the end of the summer and finally, before the sleet rain or - already in the sleet rain -  the old, but definately not overaged, Leonard Cohen. And, of course, the creme de la creme of the many Finnish rock festivals. Whoah! It will be tough for the wallet. I assume, that many, who have seen the springsteens and stings already millions of times, will vote this time for more alternative and suprising names. Even for block and street events and that is very yes. People are nowadays very local and that is right indeed.

YleX Pop had, as an opener, once again a great line up of current Finnish top acts. Interesting was, that none of the singers on these groups would have qualified not even to the first round of the current TV talent shows, as singers. So they are not exactly golden voices. But that is not the clou. The clou is, that they are charismatic performers and can make great music and put up a good party and rock the socks. All of these artists have been touring for years, some of them over a decade now, in the Finnish ratholes of all kinds, and gained for themselves such a performing routine and loyal clientele, that it is finally flowing to their baskets. Rock stardom is not an over night success story at all - anywhere. Also not in Finland. It is a neverending amount of average chain hotels, drunken superoworn club venues and ABC gas station food day after another. Happoradio made their breakthrough already in the beginning of the millenium and has since extended their line of hits, with a strong support of the YleX Radio Channel. Paleface was cleansing his throat also at the same time, in English. The English language rap scene is however one of the most boring thing in the world - just milking the cow and hiding behind the shades, so it is good that Paleface changed his performing language to Finnish. As a master of languages, with a University degree, he has fullfilled the mission of a real rapper and spoken out his points of view about current hasslings, both in his songwriting and his media appearances. He has actually become a true icon of the Left, almost as the Left Party Leader Paavo Arhimäki´s super punch. Very ok indeed. The youngsters think nowadays something more than just the regular bar-and-one-night-lay stuff and in Paleface and Arhinmäki they have found a channel for their political expression, so that it really is being listened to in the cabinets as well and so, that the money channels also open for them. The Finnish rap scene has a lot of interesting openings recently, not just "Sokka Irti" (a new commercial drink rap song). Paleface´s entourage put out a very funky show with intense beat into the playroom. As newcomers, one can name the very excentric and original two album wonder Pariisin Kevät (The Spring of Paris) and Elokuu (August) - a group who invented a mix of older Finnish song tradition together with pop for the city hipster crowd for this summer. The reggae artist Nopsajalka, a singer in Elokuu, has however been around for over ten years now with another reggae artist, the number one achiever in the country, Jukka Poika, first being with Jukka Poika in the Soul Captain Band, and later on, on his own. And yes - Jukka Poika was having a day off today, but he is definately worth of mentioning as well, when talking about the current Finnish rock scene situation. The long and winding road has finally been starting to pay off for these artists and Adele is just in pieces on top of the charts. Especially great with these artists is the fact, that they all resonate kind of organically, some even pussy. So they fit fantastically to my this month´s "Organic World" theme and they are actually quite peculiar, if you think of the normal standard of expectations on being a rock star. So, although the current rockers are very intelligent and outspeaking people, they have come up to the conclusion, that under the current extreme pressure of the moneymaking-machine-world, punk is a good attitude, but a lousy solution. So instead of roaming out their butt, they have decided to give just human size stories and warm good feeling. Why to roam, when it doesn´t help at all. But a great mood is always a significant act. And it works. Duo was the only girl act in the show with one song called "Yes, I Could Fuck". The singing was also with this act more than missing the note, but the song itself had a might hook and if somebody says, that the line "Yes, I Could Fuck" is completely uninteresting, this person either lies or has simply made an exit out of the world of the living. So off you go with the rubbers from the Ylex Tent at the festivals (also free of charge for the oldies, yeeeeee!) (the Duo song is the official rubber campaign song of YleX for the youth for this summer) and then -just start hunting! This is, after all, what it´s all about. Good going boys and girls!

All the artists are to found in Spotify also for the international readers.

Spotify.com

 

     

FILM Julian Schnabel: Perhonen Lasikuvussa / The Diving Bell and the Butterfly (2007) 

& Denys Arcand: Barbaarien invaasio / The Barbarian Invasions / Les Invasions Barbares (2003)

Nyt, kun armomurhakeskustelu käy kuumana, haluan minäkin sanoa sanasen design-elämästä ja design-kuolemasta, sillä niillä nimillä haluan näitä kahta asiaa kutsua. Olen jo kauan miettinyt mahdollista romaania, jossa näistä asioista kirjoittaisin. Nyt kirjoitan, kun näyttää, että aiheelle todella on tilausta. Romaanin julkaisun suhteen teen päätöksen vasta sitten, kun näen miten asian käsittely etenee ja onko aihe enää relevantti joskus muutamien vuosien päästä, jolloin hidas julkaisukoneisto mahdollistaisi romaanin ulostulon. Mielestäni todella tulikuumien päivänpolttavien aiheiden käsittely kuuluu enemmän median palstoille ja lähetyksiin, kuin romaaneihin. Kuka muistaa enää Jari Tervon Koljattia, nyt kun Matti Vanhanen ei enää ole virassa, puhumattakaan siitä, että joku muistelisi sitä 20 vuoden kuluttua, paitsi yrittäessään myydä sitä huonolla menestyksellä kirpputorin ständillä, vaikka hinta olisi 50 senttiä? Jari Tervolle se oli vain lyhyt purkaus ja kustantajalle nopea takuuvarma bisnes. Pikapano siis. Kirjat julkaistaan hitaasti ja myös luetaan hitaasti ja siksi ne ovat parhaimmillaan hyvin ajattomia, vaikka olisivatkin aikaa peilaavia. Päivän keskusteluun sopii kirjailijallekin netti. Siksi kirjoitan, nyt, tähän. Ja viittaan näihin kahteen elokuvaan, jotka luotaavat aihetta eutanasia, vaikka tarkoitukseni oli näiden elokuvien yhteydessä puhua niiden lähimmäisenrakkaudesta, ei armomurhasta. Armomurha on kuitenkin tässäkin tapauksessa hyvä sana, sisältyyhän siihen sana armo, joka ei ole aivan tulkinnoista ja uskonnollisista yhteyksistä vapaa sana.

Molemmissa elokuvissa asetelma on sama. Täyttä elämää eläneet ihmiset joutuvat kuolevaisuuden eteen ja molemmilla on sama päätös. Vihanneksena en halua elää, enkä myöskään kuolla. Schnabelin tapauksessa todellisuudessa olemassa ollut nuorehko nelikymppinen päätoimittaja joutuu halvaantuneena sairaalaan ja tuho on edessä. Mutta silmät liikkuvat vielä ja lämmin ja empaattinen terapeutti on keksinyt tavan tällaisille potilaille ilmaista ajatuksiaan silmän räpäytysten kautta. Miehen ensimmäinen viesti on, että hän haluaa kuolla. Ei kovin motivoivaa terapeutille. Mutta sitten mies ymmärtää, kuinka tärkeää työtä terapeutti itse asiassa tekee ja kuinka paljon hänen läheisensä, jotka todellakin tulevat häntä katsomaan, hänestä välittävät. Joten hän ryhtyy sanelemaan kirjaa ja siitä tulee romaani mielen vapaudesta, vaikka kroppa jo sakkaakin. Elämässä on vielä hetken mieltä. Ja sitten kaikki on ohi.

Arcandin keississä on kyseessä sama päähenkilö ja sama ystäväporukka, jotka miettivät elämäänsä nelikymppisinä Arcandin läpimurtoelokuvassa "Amerikan imperiumin rappio" 80-luvulta. Nyt kaikki ovat yli kuusikymppisiä ja kaikilla alkaa jo lerpattaa. Näyttelijät ovat täsmälleen samoja kuin läpimurtoteoksessa. Päähenkilön varakas investointipankkiiripoika tekee juuri niin härskisti, kuin kuka tahansa meistä omaisista tekisi, jos olisi varaa eli antaa rahan puhua: hankkii käytävällä kustannussyistä makaavalle isälleen sairaalan alakerrasta oman huoneen, järjestää paikalliselta heroiiinidiileriltä kunnon pollea tuleviin kärsimyksiin ja kutsuu ystävät paikalle ja järjestää isälleen ihmisen arvoiset läksiäiset, jotka päättyvät aikaisemmasta elokuvasta tutulla mökillä. Ystävät tarinoivat, juovat, vetävät röökiä nuotion ääressä ja heittävät levotonta humoristista läppää siitä, kuinka paljon ovat elämältä saaneet ja että kohta tämä lysti sitten loppuu. Ja päähenkilön kohdalla se todella loppuu heroiiiniannoksena tippaletkuun.

Kysymys siis kuuluu: onko eettisesti hyväksyttävää, että saamme päättää elämämme oman tahtomme mukaisesti lempeään kuolemaan vai tulisiko meidän pitää kuolemaa jotenkin muka pyhänä ja ei-raadollisena faktana eli tapella, virua ja sekoilla loppuun saakka, vaikka se kestäisi vuosikymmeniä, pelkästään sen nimissä, että lääkärikunta on vannonut valan elämän suojelemisesta kaikissa mahdollisissa tapauksissa? Oma kantani on, että jos kerran manipuloimme jo elämämme syntymistä keinohedelmöityksin, "vahingossa" ottamatta jäävin e-pillerein, lainakohduin ja lainasynnyttäjin, koska synnyttäminen tekee vanhaksi eli ikään kuin olisimme valintamyymälässä valitsemassa tarpeeksi älykästä ja tarpeeksi valkoihoista jälkeläistä omaisuudellemme, niin on todella tekopyhää enää ryhtyä leikkimään jaloa ja moraalista. Varsinkaan kun jokainen samassa tilanteessa kuoleman todella ollesssa edessä todennäköisesti haluaa mahdollisimman kivuttoman ja siistin lopun. Ei kuolema ole niin kauhea asia, jos on elänyt riittävän pitkään ja onnellisen elämän. Kaikki eutanasiakeskusteluun mediassa osallistuneet, jotka nyt haluavat sen itselleen parantumattomasti sairaina, ovat jakaneet tämän ajatuksen. Eli let´s face it. Jos haluamme ja saammekin kerran design-elämän, niin minä ainakin haluan myös edes mahdollisuuden design-kuolemaan, jos sellaiseen tilanteeseen joudun. Kysymys on jokaiselle henkilökohtainen. Nopea gallup Suomen kansalaisten mielipiteistä kertoi kuitenkin n. 70 prosentin kannatuksen eutanasialle meilläkin eli ihmiset tuntuvat olevan aika järkeviä ja kiihkottomia asian suhteen. Amerikassa luvut ovat todennäköisesti hyvinkin erilaiset. Ongelma vain tuntuu olevan oikeustieteellinen, jotta perintöä kyttäävät omaiset eivät ryhdy eliminoimaan vanhuksiaan ja kotiuttamaan voittoja ennenaikaisesti. Tylyä, mutta näinhän se on. Ja - että haluamme tappamisessakin, kuten synnytyksessä lääkäreiden hoitavan likaiset työt. Hollantilaisessa dokumentissa lääkärit kuitenkin tunsivat voimakasta ahdistusta, kun oli lähdettävä etanasiakeikalle ja kaikki sanoivat, etteivät onneksi joudu tekemään niitä kovin usein. Että se on sittenkin aika kova paikka ammattilaisellekin pistää oikeasti hengiltä elävä ihminen.

Johtaisiko tämä raadollisina aikoinamme entistä raadollisempaan suuntaan, jossa olemme vain kulutuskoneiston osia ja kun luottotili alkaa täyttyä, on tajuttava poistua tyynesti ja hiljaisesti, kuin ryhtyä vielä kerran mekkaloimaan? Vai, jos eutanasia edelleen kiellettäisiin, ajat ehkä muuttuisivat lempeämmiksi, ja joskus vuosien päästä todettaisiin, että jestas - mitä me oikein silloin ajattelimme, kun tämä oli agendalla? Kumpi on lempeää - design-poistuminen vai raatona makaaminen? Olen ollut kerran elämässäni niin ikävässä tilanteessa, että kuolema tuntui silloin paremmalta ajatukselta kuin jatkaminen. Koskaan en ole tuntenut niin aikaisemmin, enkä sen jälkeen, koska olen aika positiivinen kaveri, eikä elämäni ole ollut kovin vaikeaa. Selvisin, mutta en ilman lähimmäisenrakkautta. Jos olisi ollut eutanasiapiikki tarjolla silloin niin -  hmmm... en olisi tätä nyt tässä kirjoittamassa. Sen verran mamis olen. Joillekin se olisi varmasti ollut helpotus, mutta minulla on tunne, että olen kuitenkin viihdyttänyt ja antanut jotain positiivista itsestäni yhteiseen kakkuun sen jälkeen, ihan vain kunnioituksesta sitä kohtaan, että selvisin ja saan edelleen olla mukana planeetalla. Korvaamaton en sen sijaan ole eli jos olisin silloin kuollut, niin olisiko se oikeasti ollut niin kauheaa? Ei minusta. Kortti tuo ja kortti todellakin vie. Ja sen kun hyväksyy, on aivan hemmetin paljon helpompaa.

 

Now, that the euthanasia debate is superhot in Finland, I want to say something about the design life and the design death, as well. Because that is what I call these two. I have been thinking for years to write a novel, where I could talk about these issues. I write now, as it seems that the topic really has a social need. The decision, about whether to write the novel or not, I will do later on, when I see how the conversation about this issue develops and if there´s any relevance to do so, in a few years time, when the slow publishing machine would make it possible to put out the book. I think that the venue for such an accurate debate is more in the media than in a novel. Who, in Finland, remembers any more Jari Tervo´s "Goljat"- novel and a satire about our Prime Minister Matti Vanhanen - now, that he is not anymore in the office. And not to even think about someone remembering it after 20 years, except when trying to sell it desperately on a second hand stand for 50 cent? For Jari Tervo it was just a short burst and for his publisher a fast quaranteed business. A one night stand. Books are being published very slow and also consumed very slow and that is why they are, at their best, very timeless, although they would reflect the contemporary themes. For today´s debate the web is the best, also for an author, and that is why I write, now, here. And why I want to give a little attention to these two films, that operate in the field of euthanasia, although in the first place I was supposed to talk about the communal love in them, not about euthanasia. Euthanasia (the word in Finnish "armomurha" meaning merciful murder) is however a good word in this case, having it the word "mercy", that is a word not completely free of interpretations and religious connections.

In both films the setup is the same. Two characters, both having lived full life, are forced to look at their mortality, and they both have the same decision about it. They don´t want to live as vegetables and also do not want to die as such. In Schnabel´s case the relatively young man - a forty-year-old French editor of a fashion magazine, who was a really existing person, is driven to a hospital, paralyzed, and in front of him is the destruction. But his eyes are still moving and a warm and emphatetic therapist has found a way for these kind of patients to express their thoughts and feelings, through a wink of an eye. The first message he dictates is: I just want to die. Not very motivating for the therapist. But then, the man understands, how important work the therapist actually does and how much his family and friends, who do come to see him in the hospital, really care for him. So he starts to dictate a book, that turns out be a novel about the freedom of mind, when the body already disfunctions. There is something to live for again - at least for a moment. And then, everything is finally over.    

In Arcand´s case, it is about the same main character and the same group of friends, who were thinking about their life as forty-year-olds in Arcand´s major breakthrough film "The Decline fo The American Empire" in the 80´s. Now, all of them are already over 60 and everyone´s having a trouble just to to get it up. The actors are exactly the same as in the breakthrough work. The prosperous son of the main character - a London based investment banker - does exactly as grossly, as anyone of us would do, if we could just afford it, and lets the money speak: He organizes a private room for his father who is lying on the corridor of the public hospital, which is having too little funding, goes to a local heroin dealer to get some powerful horse for his father´s hard sufferings to come, invites the friends to the hospital and organizes a great last party time for his father, which ends up in a summer house, familiar from the earlier film. The friends who turn up have great conversations, drinks and cigarettes by an open fire in the garden and talk with a laughter about their life, and how it is going to end soon. And then, for the main character, it really does end as a heroin doses to the drip.  

So, the question goes: Is it ethically acceptable, that we can end our life under our own will to a gentle death or should we concider death as something very holy and not so rough fact of life and fight, drag and stumble with it to the very sad end, even if it would take decades? Just in the name of the fact, that the doctors have sworn an oath of protecting life in all possible cases. My own point of view is, that if we manipulate the beginning of life as we now do, in artificial insemination, "accidental" forgetting in taking the pill, womb rentals and stand-by birth giving, just because giving birth makes a woman´s body look older or other reasons like that, as to say, we act like being in a super market purchasing a baby, who is preferably intelligent and white enough for our fortune, I think it is such a hypocrisy to start acting like noble and moralistic ones. Especially when most of us, in a situation of a real coming death, want the most painless and steady end for our life. Death is not a horrible thing, if you have lived a long and happy life enough. All the patients, waiting for their death, who have been in the Finnish media speaking about this, have shared this same opinion. So: Let´s face it. If we do get a design life, then I would like, at least a possibility, also for a design death, if I ever get to that situation. The issue is very personal to everyone. A fast gallup however of people in Finland said, that there was a 70% yes vote for euthanasia. So it seems that here in Finland people think quite much with a cool sense about this issue. In America the numbers are probably very different. The problem however is the legal one, so that the family members looking eagerly for the heritage, can´t just elminate their older ones and start collecting the profits too soon. Yes - this is harsh fact, but unfortunately this is the way it is. And - that we want, both in killing and in giving birth, the doctors and the medical professionals to take care of the dirty work. In a Dutch documentary film about euthanasia, the doctors felt very anxious, when they had to go for an euthanasia gig. And all of them said, that luckily enough they don´t have to do it too often. That it is, after all, a tough thing, also for a professional, to give a lethal injection to a living human being.

Would a possibility to an euthanasia lead in our wretchedness times even to more wretchedness direction, where we are really just a part of a consumer machine and when the credit account starts to be full, one must understand to just delete oneself calmly and quietly away, than make a big buzz around one more time? Or, if euthanasia would not be possible, maybe the times and the values would turn to a more smooth and human way, and just maybe, in years to come, we would say that gosh - what did we really think then by that time, when all this was at the agenda? Which one of these two opportunities is gentle and loving - a design passing away or laying as a piece of trash in a hospital, if lucky. I have been once in such a difficult situation, when death seemed as a better option than going on in life. Never before or after, have I felt that way, beacuse I am after all, quite a positive pal, or at least trying to be, and my life hasn´t been very difficult. I managed to survive then, but not without communal love. If I would have had an euthanasia injection at hand that moment, I would have - well... I would probably not be writing this, right now. That much of a pussy I am, I have to say. For some, it would have been maybe a relief (some laughs...), but I do have a feeling, that I have been entertaining and trying to give at least something positive from myself to the Big Cake after that, just as a respect to the fact, that I did survive and that I do am a privileged one, to be able to still exist on the planet. I am however not irreplaceable, and if I would have died, really, would that have been so horrible? I don´t think so. The card gives and it certainly also takes. When you do accept that, as a fact and a metaphor, it is a way more easier to go on and enjoy the rest of the ride.  

Perhonen lasikuvussa / The Diving Bell and the Butterfly Trailer   

Barbaarien invaasio / The Barbarian Invasions Trailer  

Barbaarien Invaasio eräs kohtaus / The Barbarian Invasions A Scene

 

    

BOOKS Walter Isaacson: Steve Jobs (Otava, 2011)

Steve Jobs oli sitten nimensä veroinen mies. Eli sai aikaiseksi melkoisen määrän työpaikkoja tietokone- ja korkean teknologian alueelle ja muutti vähäksi aikaa maailmaa. Siihen ne superlatiivit sitten jäävätkin, koska en ole Apple-uskovainen syystä, että en oikein pidä massoista. Vaikka olenkin osa massaa. Jätin Apple-laivan jo vuosituhannen vaihteessa ja aluksi karsastamallani peeceelläkin on onnistunut ihan hyvin, esimerkiksi tämän kirjoittaminen. Mutta kyllä minäkin vihaan Bill Gatesia ja minusta hän on ihan pussy ja rahaliero, vailla tyyliä. Olen aina pitänyt Applea kalifornialaisen nykykulttuurin ja estetiikan lippulaivana yhdessä Frank Gehryn punk-arkkitehtuurin, orgaanisen vihreän lifestyle-elämän ja rock- ja pop-Hollywoodin kanssa ja minä todella viihdyn Kaliforniassa. Sehän on oikeastaan täydellinen vastakohta vanhalle, elegantille ja konservatiiviselle Euroopalle. Kaliforniassa ollaan nykyhetkessä ja pakkopositiivisia ja pannaan homma toimimaan - kimpassa - ja samaan aikaan Euroopassa keskustellaan, nokitellaan ja kauhistellaan närkästyneesti ja ikään kuin sivistyneesti kalifornialaisten henkistä maailmanvaltaa, hypetyskykyä ja dollarirallia, eikä tehdä mitään. Paitsi marssitaan keskustelun jälkeen puolisalaa Apple Premium Selleriin ja äänestetään lompakolla, koska todetaan, että perhana soikoon nämä Applen härpättimethän skulaavat hyvin ja lisäksi ne näyttävät coolilta ja virtaviivaisilta. Ei ihme, että Euroopassa pukkaa pientä talouskriisiä ja Applen brändi on Number 1 ja osake huikeat 600 dollaria. Vaikka mitä se nyt sitten kertoo. Ajatelkaa millainen olisi ranskalainen kännykkä? Siinä olisi todennäköisesti pitsikuoret tai näyttö pelkkää tekstiä, ilman kuvia, suoraan 1920-luvulta, kuten kaikissa ranskalaisissa romaaneissa vielä nykyäänkin. Hmm. Mutta Euroopassahan osataan keskustella ja ollaan sivistyneitä. Ainakin perinteisillä mittareilla. No.

Toinen kiinnostava asia, jonka huomasin jo 15 vuotta sitten on se kummallisuus, että kun ajattelin, että joo joo "West Is The Best", niin tosiasiahan on se, että kun menee Lännen ääripisteeseen eli West Hollywoodista kaikkien uskonnollisten temppelien ohi West LA:n rannalle Santa Monicaan ja jatkaakin röyhkeästi länkkärityyliin vielä eteenpäin, niin tullaankin itään. Paradoksi siis. Ja mietin, että tämä on ihan kreisiä, että Länsi tulee Itään ja Itä sitten Länteen. Eli kun japanilaiset ensin ostivat Hollywoodin ja kinkit ja koko Aasia hylkäävät perinteisen buddhalaisen tai shintolaisen kohtuuden ja pidättyväisyyden kulttuurin ja nöyristelyn ja nyt sitten haluavat elää herroiksi valkonaamojen tyyliin ja ostelevat kaikkea kivaa länsistatusta, mitä rahalla saa eli lontoolaisia asuntoja ja kartanoita, luksusjahteja ja Jaguareja, niin samaan aikaan länsimaalainen hippien lapset- sukupolvi, joilla kaikilla on luottokortti, ei enää suostu tekemään pelkästään duunia, vaan meditoi ja palvoo Zeniä samaisella Santa Monica Beachillä, ei polta, ei juo - paitsi porkkkanamehuja ja smoothieita, pukeutuu vain valkoisiin Fair Trade-orgaanisiin vaatteisiin, eikä ole kiinnostunut pätkääkään materiasta, yltäkylläisyyden keskellä, eikä muuten Jeesuksestakaan. Ja Steve Jobs oli tämän jengin ylipappi. Sen tuote ja lopulta suunnannäyttäjä, joka Japanista reppumatkaltaan Idästä palattuaan totesi, että jenkkikulttuuri on vain massoille ja rahan tekemistä eli perseestä, mutta tavattuaan samanhenkisiä vaihtoehtomerirosvoja, veti oikeasti lipun salkoon ja ryhtyi vastaiskuun. Hän oli kuitenkin amerikkalaisessa voissa paistettu ja minkäs koira karvoilleen mahtaa eli koska hänkin nimenomaan halusi kunnioitusta yhteisöltään, kuten me kaikki, niin amerikkalaisena hänen DNA:nsa pukkasi rynnistystä maailmanvaltaan ja dollarien takomisen uusia ennätyksiä. Ja mitä Kaliforniassa tänäänkin - sitä muualla perässä. Eli meilläkin nyt sitten, uskomatonta kyllä, on Kokkolassa täysi dollariralli päällä, jopa äijäjoogaa ja pilatesta, karppausta, maratoneja ja tuoremehuja, kun 10 vuotta sitten samat jätkät vetivät lihapullaranskalaiset, pizzaa, Lapin Kultaa - paljon - ja voivat ihan vitun läskisti ja hyvin sohvan pohjalla Antero Mertarannan hoidellessa soolot. Nämä Itä-Länsi-asiat eivät siis todellakaan ole sattumaa, vaan olleet näkyvissä jo 20 vuotta niille, jotka siellä Idässä ja Lännessä ovat viitsineet käydä paikan päällä. Joten se, joka vielä väheksyy, että "ei sillä ole mitään vaikutusta, mitä jotkut oraanpurijat Käliförniässä vittu puuhailee", puhuu kyllä ihan täyttä kakkea. Että tervemenoa vain Amsterdamin kautta katsomaan, sillä Suomesta ei ole edelleenkään suoraa lentoa Kaliforniaan. Ei edes Keilaniemestä, vaikka luulisi jo, että viimeistään nyt. No. Taas.

Minulle kiinnostavaa tässä Jobsin tarinassa oli nimenomaan ne itämaisista kulttuureista tulleet asiat hänen elämässään, jotka tekivät hänestä hieman erilaisen amerikkalaisen yritysjohtajan. Eli ne ihaillut japanilaiset kalligrafiat, jotka johtivat siihen, että Appleihin ja sitten perässä tietysti koko maailman tietokoneisiin tuotiin eri fonttimahdollisuudet. Tai että hän ei tosiaankaan ollut kristitty, ei edes juutalainen, vaan äärimmäisen puritaaninen zeniläinen omassa vehreässä Woodsiden kartanossaan - ilman huonekaluja, lattialla istuen, myös arvovaltaiset vieraat. Tai että nimi Apple tuli siitä, että Jobs oli ollut kalifornialaisella omenafarmilla töissä, karsimassa turhia oksia pois puista. Ja teki sitä lopulta koko elämänsä tuotesuunnittelun ääriminimalistisena tyyliniekkana. Minusta nämä asiat olivat kiinnostavia, ei se että hän muka keksi sen ja sen, sillä sitä hän ei tehnyt, vaan sen tekivät oikeasti hänen käskyttämänään hänen lukuisat superpitkää päivää tehneet yliuupuneet alaisensa, jotka saivat kiitokseksi haukut ja käskyn takaisin sorvin ääreen, ilman unia tai lojaaleimmat sitten potkun persuuksiin, jos meno ei miellyttänyt. Kontrollifriikit ovat siis pahinta. Ja tällaista korporaatiohirviötä sitten maailma ja kaiken maailman bonot ja kofiannanit pannaan kunnioittamaan. Sillä Jobsilla totisesti oli Jeesus-syndrooma, vaikka olikin olevinaan zen. Minusta hänelle olisi pitänyt antaa kunnon tukkapöllyä joka kerran, kun hän ryhtyi pieksämään alaisiaan julkisesti tai parkkeeraamaan röyhkeästi tahallaan vammaisten paikalle "koska olen stevejobs", ja pitää todella pitkä ja perusteellinen luento itämaisen kulttuurin perimmäisestä kysymyksestä eli itsensä ja mielensä hillitsemisestä tiukallakin hetkellä ja kunnioituksesta toisia ihmisiä kohtaan, joiden kanssa samana aikana hänkin sai kunnian vierailla tällä kauniilla planeetalla ja toteuttaa elämäntehtäväänsä. Niin. Raha todellakin tuhoaa ihmiset, jopa punkkarit, kuten tässä tapauksessa, ja me muut ihmiset sitten vain hyväksymme nämä hirviöt - Jobsit ja Timo Rädyt, että saisimme jatkaa pieksittävänä oloa. Koska siitä maksetaan. Siis mielisairasta - meiltä kaikilta. Eli heti, kun raha tulee kuviooon mukaan, ajattelumme ja asenteemme muuttuu merkittävällä tavalla, puolin ja toisin. Aivopesua siis ja tavallaan ihan vapaaehtoisesti. Sitä kutsutaan nykyään työelämäksi.

Jobs oli siis ihan ok kiinnostava, vähän toisenlainen amerikkalainen, joka markkinoi itsensä ja estetiikkansa sotakoneen voimalla olohuoneisiimme ja nyt postuumisti vielä haudan takaakin kaikkea kontrolloiden, kuinkas muuten, kirjahyllyihimme. Ja tätä kaikkea ylistetään ja alttareita pystytetään Apple-liikkeiden eteen. Nyt. Koska se on hienoa ja koska se takoo järkyttävät määrät rahaa. Kuten Jorma Ollilaa 10 vuotta sitten. Ja nyt - Ollila on enää pelkkä Shellin vitsi ja 2022 Jobsia muistelevat enää hänen oman idolinsa, Bob Dylanin, diggarien pojanpojat, nuo 2000-luvulla nuoruutensa eläneet nettinörtit, että silloin oli Jobs ja elämässä sentään oli runkkua, edes netin kautta, mutta nyt ei ole mitään, kun ei oikein noi sosiaaliset taidot... ni muija lähti ja otti kakarat mukaansa. Että Arttu hei - eiköhän lähetä baariin. Mitä tässä muutakaan.

"Raha katoaa, mutta maa pysyy" - mongolialainen kansanviisaus

P.S. Tuntuu lähes absurdilta laittaa minkäänlaista linkkiä, mutta tässä se nyt on, mikäli olet ollut poissa planeetalta viimeiset 10 vuotta.

Apple.com

 

So, Steve Jobs was, after all, a man worth of his name. Meaning that he created quite a bunch of jobs to the computer and high technology sector and changed the world for a moment. So much for the superlatives from this camp here, since I am not an Apple believer, for the simple reason, that I have a problem with huge masses. Although I am also a part of it. I left the Apple Ship already by the end of the millenium and it has indeed worked well with my peecee, despite my hesitation. As a proof of that I write this. With my HP. But yes, I do hate Bill Gates as well and I think he´s a pussy and just moneygear. So sad. And without any style. I have always thought Apple to be the flagship of the Californian contemporary culture and esthetics together with Frank Gehry´s punk architecture, the organic green lifestyle and pop and rock Hollywood and I truly like it to be in California. It is, after all, a complete opposite to the old, elegant and sometimes so conservative Europe. In California people are in the present, must be positive and make it really happen - together - when at the same time in Europe people are having discussions imperinently and so civilized about the Californian mental world power, capability to create a world hype and the dollar rallye, and when having this discussion do nothing. Except, after having it, civilized, they march half secretly to the closest Apple Premium Seller to vote with their wallet. Because one has to admit also in Europe, that damn, these Apple tech wonders really do work plus they look cool and dynamic. So, no wonder there is a little economic crisis around at the moment in the Old Continent and at the same time the Apple brand is Number 1 and the share price is in heaven at 600 USD. Although... fuck that shit, I mean what does that really mean, then, huh? Just think, what would a French cell phone look like? It would probably have covers out of lace or the screen just full of text, without any images, like all the covers of the current French novels, still today. Hmm. But one is nevertheless so capable of discussions and so civilzed in Europe. At least in the traditional measurements. Well.   

Another interesting thing, that I noticed already 15 years ago, is the strange fact, that when I thought like yeah yeah "West Is The Best" and you go to the very edge point of The West aka from West Hollywood passing all the religious temples to Santa Monica Beach in West LA and then you continue arrogantly and aggressively Western Style ever more ahead, you actually end up in the East. A Paradox. And I thought: This is really crazy, that The West comes to The East and then The East wants to come to The West. Meaning that, after the Japanese bought Hollywood in the 90´s and now the Chinese and the rest of the Asians turn away the traditional Buddhist or Shinto type of moderation and the culture of refrain and the respect towards the elderly and want to live out White Premium Style and love to buy all sorts of nice western status stuff like apartments and estates in London, luxury yachts and Jaguars, then - at the same time - the western kids generation of ex-hippies, who all possess a credit card, don´t want to just work. Instead they meditate and worship Zen on the same Santa Monica Beach, they don´t smoke, they don´t drink, except carrott juices and smoothies, they only dress white Fair Trade Organic clothes, and they are not at all interested in materia, surrounded by the world of plenty - and they have no interest on Jesus either. And Steve Jobs was the highest Priest of this gang. Its product and in the end also the trendsetter, who thought, after coming back from his backpack travels to Japan and Asia, that the American culture is just for the masses and moneymaking, and so from the ass. But after meeting similar type of pirate soulmates, he actually lifted up the black flag on the roof of the Apple building and began his revolution. What he did not predict, however, was the fact, that he was born and bathed in the American peanut butter, and what can one do about it - what is done is done. So he also wanted respect from his surroundings, as we all do, and as an American his DNA was screaming for the strive to a world power and the new records of making a big buck. And what goes on in California today - goes on elsewhere, later on. So that even here in the small western town of Kokkola, Finland we now have a rallye of dollars - full speed, even dude joga and pilates, karppaus (a phenomena when you eat no carbohydrates), marathons and fresh natural juices, when 10 years ago the same gang of dudes had meat balls with fries, a pizza, Lapin Kulta Lappish Beer - a lot - and felt so fat and well in the bottom of the couch during when the famed ice hockey commentator Antero Mertaranta was doing the solos. These East - West things are definitely not a coincidence, but have indeed been very visible over 20 years for those, who really have made the effort of going and witnessing them live on the very spot in The East and in The West. So anyone, who still underestimates this fact and says "that it doesn´t give a shit, what some organic hippies little do in the facking Cäliförniä" speak themselves a complete piece of s***. Just have a pleasant flight via Amsterdam to go and see the case. From Finland there is still no direct connection to California, not even from Keilaniemi, where the Nokia House exists, although one would think, that for the latest now, for God´s sake. Well. Again.

To me, interesting in this Jobs case were in particular the Eastern influences in his life, that made him a little different kind of American corporate giant. As to say, those fascinating Japanese calligraphies, that lead to the possibility of writing in various fonts, first with the Apple computers and then, of course, with the rest of the computer world. Or the fact, that he was no Christian, not even a Jew, but an extreme puritan Zen in his own lavish green Woodside Mansion - without any furniture, sitting on the floor, also the A-list guests. Or, that the name Apple simply came from Jobs having been as a young man an employee at a Californian apple farm, trimming out the branches not needed. A job, he actuallly did then for the rest of his whole life, as an extreme minimalist master of style. To me, these things were really the interesting ones to understand his psyche, his personality and his activities, not the facts that he did this or he did that. Because, really, he didn´t do this or do that. Who did them, were his many overexhausted employees doing overlong hours under his harsh command. And as a thank you, they got a yell and then a kick in the butt to get back to work, without a sleep. Or alternatively - the most loyal ones - a real kick in the ass with a check out, if you didn´t co-operate fully. The control freaks really are the worst nightmare there is. And this kind of corporate monster the world and all kind of bonos and kofiannans are forced to bow then. Gosh. Because Jobs really had a Jesus syndrome, although he wanted be like Zen. I think he would have deserved to be chewn out and a punch every time he dared to humiliate his emplyees publicly in front of the others or park arrogantly and purposely on the lot for the disabled just because "i am steve jobs" and have a long and profound discussion with him about the key issues in the Eastern culture. That is, the restraining of oneself and especially one´s mind, even in an extreme moment, and the respect towards other human beings, smart or stupid, with whom he had the priviledge to visit this beautiful planet at the same time and fullfill his task of life. Yes. Money does destroy people, even punk rockers, as in this case, while we, other people then just accept these sad creatures - the Jobses and Timo Rätys (a superarrogant bullying director of the Drivers Union in Finland), so that we could continue being slaughtered. Because we get paid. Completely mentally disordered behaviour - from us all. Right at the moment the money comes into the question, our thinking and attitude changes in a wink of an eye in a very notable way, both sides of the desk. That´s brainwashing and actually quite voluntarily. It´s  called working life these days.

So, Jobs was an ok interesting, a little different American, who marketed himself and his esthetics with a force of a war machine all the way into our living rooms and now, posthumously, even behind his grave, controlling, what else, to our bookshelves. And all this is being worshipped and adored and altars are being erected in front of the Apple stores. Now. Just because it is concidered to be cool and beacause it makes such a fantastic big of a buck. Like it used to be for Jorma Ollila as well, the mighty chief of Nokia 10 years ago. And now - Ollila is just a joke from Shell and in 2022 Jobs will remembered only by the grandsons of the fans of his so beloved idol, Bob Dylan. Yes those web nerds, who lived their youth in the 2000´s, and who think that oh shit, then we had at least Jobs and a lot of great sex - in the net, but now - there is just nothing. Because the social skills are little... so my chick got out of the house and took the kids along. Arttu hey - why don´t we just go to the bar, what do you say? What else is there to do.

"The money disappears, but the land stays" - A Old Mongolian Wisdom

P.S. It seems almost absurd to put any kind of link, but here it is, in case you have been absent from the planet in the last decade or so.

Apple.com

     

  

   

T O U K O K U U  /  M A Y  2 0 1 2


ART Kenzo.com

Olen aina ollut Kenzo-fani. Kenzo Takada (s.1939) on tehnyt vaatteita ja muita tuotteita, jotka ovat heijastaneet, eivät pelkästään länsimaista makua, vaan japanilaista ja koko maailmaa. Näytöksiä on pidetty eksoottisissa paikoissa, Tiibetissä jne. ja vaatteet ovat olleet värikkäitä ja mielikuvituksellisia. Kenzo on ollut kokonainen maailma, kokonaisvaltainen elämys, todellinen Gesamtkunstwerk, ja minulle hän on ollut taidetta sanan parhaassa merkityksessä, sillä siinä on yhdistynyt se, mitä taiteeksi kutsun eli - tekninen oman alan virtuositeetti ja oma rikas sisäinen maailma, jota teokset eli tässä tapauksessa vaatteet ja muut tuotteet ovat ilmentäneet. Hän aloitti Pariisissa pienessä nyrkkipajassaan ja avasi ensimmäisen liikkeensä vuonna 1970 ja filosofia oli alusta alkaen selvä - hän halusi ilmaista elämän riemua tekemisessään, käyttäen materiaaleina mm. kierrätysvaatteita. No - hänen talostaan tuli maailmanmenestys pikku hiljaa ja hänen brändinsä kanonisoitui yhdeksi tunnetuimmista muotibrändeistä maailmassa, ja syystä. 1993 Kenzo myi firmansa ranskalaiselle LVMH-konsernille ja 1999 hän jättäytyi eläkkeelle pääsuunnittelijan pestistään, ihan ansaitusti. Valitettavasti se alkoi myös näkyä talon tuotteiden taiteellisessa sisällössä. Tuotteet olivat perusbulkkia ilman mielikuvitusta. Oli masentavaa käydä Helsingin Kenzon liikkeessä ja todeta, että siellä myytiin vain mustia vaatteita, koska muu ei mennyt kaupaksi. Olin aikaisemmin käynyt Pariisin Boulevard de la Madeleinen liikkeessä, joka oli täynnä mitä ihmeellisimpiä luomuksia eivätkä ne olleet niin kalliita. Tuntui siis siltä, että Kenzon tarina päättyi suunnittelijan eläköitymiseen, kuten usein käy.

No, nyt sitten kuukausi takaperin kävin Kenzon sivustolla ja huomasin riemukseni, että kaikki oli muuttunut. Vanha värikkyys ja villiys yhdistettynä erittäin eleganttiin suunnitteluun ja materiaaleihin oli palannut. Mitä oli tapahtunut? Yhtiö oli palkannut uusiksi taiteellisiksi johtajikseen nuoret aasialais-amerikkalaiset suunnittelijat Carol Limin ja Humberto Leonin, ja se alkoi näkyä. He ovat kotoisin rennosta Kaliforniasta ja saaneet vaikutteita paljon myös Hong Kongista ja Kaukoidästä, sen lisäksi että heidän taustansa on aasialainen. Ennen Kenzo-pestiä he ovat kunnostautuneet pyörittäessään uutta yhteisöllistä online-putiikkiaan Opening Ceremony. Se ei ole ollut vain perinteinen muotikauppa, vaan todellinen luova Facebook-ajan yhteisö - kokonaisvaltainen happening, joka on paitsi muotia, myös musiikkia, elokuvaa, ruoanlaittoa ja tapahtumia. Nyt he ovat tehneet uudet loistavat luonnonläheisyyttä ja perinnettä korostavat mallistot Kenzolle ja lisäksi keränneet ympärilleen kokonaisen luovien nuorten taiteilijoiden yhteisön myös Kenzoon, joka ei siis rajoitu pelkästään muotisuunnitteluun, vaan edustaa myös kuva- ja videotaidetta, dj-kulttuuria, elokuvaa, tietokone- ja mediataidetta - mitä vain. Ja Kenzo.com-sivustosta on tehty oikea nykytaiteen keskus, joka on ensimmäinen todella tässä päivässä oleva iPad-ystävällinen firmasivusto - nykyajan MTV. Siellä on paitsi Kenzon tuotteita, myös musiikkia, videoita ja lyhytelokuvia, jotka eivät liity mitenkään Kenzoon, vaan Pariisiin, jossa Lim ja Leon toimivat, silloin kun tekevät Kenzo-duunia. Näyttääkin siltä, että nykyjan luovat nerot ovat tajunneet, että taiteessa ei ole tarpeeksi rahaa ja resursseja toteuttaa luovuutta, ja nyt kun musiikkivideo ja MTV:kin tuntuu olevan menneen ajan airut mainstreamin avantgardessa, nämä luovat yksilöt ovat ryhtyneet tekemään teoksiaan Kenzo.comille. Monet heistä ovat Limin ja Leonin tuttavia jo Kalifornian ja New Yorkin ajoilta eli Lim ja Leon toivat mukanaan, eivät pelkästään oman taiteellisen ilmeensä, vaan kokonaisen sukupolven nykyisiä ja tulevia luovien alojen supertähtiä. Näin sitä pitää. Hienoa, sillä Kenzolla on valtavasti rahaa ja resursseja, joten jos vain ihmiset ostavat tarpeeksi näitä vaatteita, Lim ja Leon ja heidän luova jenginsä saavat pitää työpaikkansa ja jatkaa sekä talon rikasta perintöä, että luoda jotain täysin uutta, mistä me emme tiedä vielä mitään. Apple-sukupolvi on siis astunut remmiin ja tältä sivustolta voi käydä ihmettelemässä, mitä kaikkea he saavat aikaiseksi. Suosittelen tutustumaan erityisesti Kenzine-webbilehtiosastoon, jossa on tietokonetaidetta, lyhytelokuvia, kuvataidetta, musiikkia ja kaikkea sitä, mitä sähköinen lehti nykytekniikan suomin mahdollisuuksin voi tarjota. On vain ajan kysymys, että tämä alkaa näkyä myös muissa medioissa, ja - taiteessakin, mutta siis se kärki on juuri tällä sivustolla - nyt!

I have always been a Kenzo fan. Kenzo Takada (b.1939) has made clothes and other products, that have reflected, not just western style, but also Japanese and the whole world. There have been shows in exotic places like in Tibet etc. and the clothes have been colourful and imaginatively rich and diverse. Kenzo has been a whole universe, an experience, a Gesamtkunstwerk itself, and to me art in the best manner of its meaning. It has been what I concider art to be - virtuosity in technique combined together with rich inner world, that the works, in this case the clothes and other products, have expressed. He started out in Paris in his small workshop and opened his first store there in 1970 and the philosophy was clear right away. He wanted to express the joy of life in his doings using for example second hand clothes as material. Well, his house became a worldwide success little by little and the brand Kenzo was canonized as one of the most prominent fashion brands in the world, and for a reason. In 1993 Kenzo sold his company to the French LVHM luxury corporation and retired for a deserved pension from the head of the artistical direction post in 1999. Unfortunately this started to show also in the artistical output of the company. The products were suddenly just ordinary bulk without any real imagination. It was depressing to go to the Kenzo´s Helsinki store to see that they only offered black clothes, because it was all that would sell. I had previously visited the Boulevard de la Madeleine store in Paris, which was full of colourful creations and they were not that expensive. So, it all seemed like the story of Kenzo ended in the retirement of the main designer, as it often happens.

And now, a month or so ago, I visited the Kenzo-website and fortunately found out, that everything had changed. The old style of colour and wilderness together with the elegance and fine materials was back. What had happened? The company had pointed as new head designers the young Asian-American designers Carol Lim and Humberto Leon, and it started to show. They are originally from the relaxed California and have gotten a lot of influence also from Hong Kong and the Far East, beside the fact that their origin is from Asia. Before their Kenzo post they had become known as the owner-designers of the online fashion store and community called Opening Ceremony. It has been not just an ordinary fashion store, but a creative community of the Facebook era - a gesamt happening indeed, which is not just fashion but also music, filmmaking, cooking and all sorts of events. Now they have created new fantastic nature and tradition based collections for Kenzo and gathered around them a whole community of young artists, that does not include only fashion design, but also visual and video art, dj culture, filmmaking, computer and media art - and whatever. And the Kenzo.com page has become a entire centre of contemporary art, which is the first really state-of-the-art iPad friendly company webpage - the MTV of today. Included are not just Kenzo products, but also music, videos and short films, that have nothing to do with Kenzo, but with Paris, where Lim and Leon´s work is based on when they are designing for Kenzo. It seems that the young creative geniouses of all sorts have discovered that the art world doesn´t provide money and resources enough to execute creativity and now that music videos and MTV seem to be a forgotten media, too what comes to avantgarde in the mainstream, these creative souls have started to create works for the Kenzo.com. Many of them are acquaintances of Lim and Leon from their Californian and New York years, so Lim and Leon brought not just their own creative output to the company, but a whole generation of present and coming superstars of the creative arts. Awright! This is really nice, since Kenzo has a lot of money and resources to offer, so if people just purchase enough of their clothes, Lim and Leon and their creative gang willl get to keep their jobs and both continue the rich heritage of the Kenzo house and also create something brand new, what we by now don´t have a clue, yet. So the Apple generation has stepped into steers and on this webpage one can go and wonder, what everything they are capable of doing. I especially recommend the Kenzine part of the webpage, which provides computer art, short films, visual art, music and everything, what an electronic magazine can offer technically today. It is just a matter of time, that this will show also in other medias and - even in art world, but the top of this phenomena is on this webpage - right now!

Kenzo.com           Kenzo Women Spring 2012              Kenzo Men Fall/Winter 2012              Kenzine  

Kenzo Takada Wikipedia/Fin       Kenzo Takada Wikipedia/Eng      

Carol Lim & Humberto Leon Interview & History

   

   

MUSIC Melingo: Corazón y Hueso (World Village France, 2011)

Tässä artisti, joka jatkaa menestyksellisesti argentiinalais-pariisilaista nu-tango-kulttuuria. Eli Carlos Gardelin jalanjäljissä mennään. Gardelin jälkeen tuli Gato Barbieri ja teki 1970-luvulla legendaarisen soundtrackin yhtä legendaariseen Bernardo Bertoluccin elokuvaan Viimeinen tango Pariisissa. Gotan Projectin nimellä kulkeva yhteisö teki siitä ja muista tangoista koneilla höystettyä arthouse-valtavirtaa 2000-luvun taitteessa. Daniel Melingo esiintyi Gotanin 3.0-levyllä 2010, mutta on ollut itsenäinen artisti ja levyttänyt jo pitkään ja hän on näistä nu tango-artisteista ehkä eniten juuri perinteinen tangolaulaja, Gardelin peräaalloissa. Corazón y Hueso on tyylipuhdas kokoelma kappaleita, joista tulee mieleen Fernando Solanasin Sur-elokuvasta tutut buenosaireslaiset kulmakuppilat ja nyt jo ajaton 1900-luku. Ja sittenkin ollaan ihan moderneja. Melingon ääni on karhea ja kappaleet hyviä. Kestävät siis kulutusta. Laatumusiikkia. Hienot kannet. Löytyy Spotifysta.

Here´s an artist, who continues successfully the Argentinian-Parisian nu-tango culture. So after we go the footsteps of Carlos Gardel. After Gardel came Gato Barbieri and composed the legendary soundtrack to the as legendary Bernardo Bertolucci film Last Tango in Paris. The community under the name Gotan Project made out of it and other tangos an electronically flavoured art house mainstream in the beginning of the millenium. Daniel Melingo performed on the 3.0 record by Gotan in 2010, but he has been an independent and recording tango artist already a long time before this and of these nu tango-artists he is propably the most traditional tango singer, after the waves of Gardel. Corazón y Hueso is a stylishly immaculate collection of songs, that reminds oneself the familiar Buenos Airesean corner cafés and now already timeless 20th century in the famous Fernando Solanas picture Sur. And still - this music remains very modern. The voice of Melingo is rough and the compositions are good. So they will stand for the test of time. Quality music very much. Great artwork. Available at Spotify.

DanielMelingo.com           Melingo: La Novia (live)          Melingo: Corazón y Hueso trailer 

  

   

FILM David Schwimmer: Trust, 2010

Samana päivänä, kun katsoin tämän elokuvan, uutisotsikoissa oli tieto, että 10 suomalaista miestä, suurin osa perheellisiä isiä, oli pidätetty, koska he olivat tunnustaneet harjoittaneensa seksiä alaikäisten tyttöjen kanssa netin chattituttavuuden päätteeksi. Ja tästä David Schwimmerin elokuva kertoo. Hyvin. Eli - mitä oikein tapahtuu netin chattipalstoilla? Tämä elokuva tuo esille sen emotionaalisen kärsimyksen ja sosiaalisen häpeän, mitä tällaisen tylyn, mutta jokapäiväisen uutisotsikon takaa löytyy. Ja mitä Amerikassa edellä, sitä meillä perässä, tässäkin asiassa. Tämä hienosti ja ammattitaitoisesti tehty elokuva, joka on varsin osuvasti aikaamme ja nuorison elämää kuvaava, ei valitettavasti menestynyt USA:n lippuluukuilla, mikä on sääli, sillä nuorethan ovat jenkeissäkin elokuvateattereiden suurin kävijäryhmä, ja heidän todella soisi näkevän tämän leffan. Hesarin uutinen tältä päivältä kertoo myös, että nuoret ovat kuulemma jo varsin turtuneita näihin nettinamusetiin eli he varsin hyvin tietävät, että tällaisia houkuttelijoita on chatit väärällään. Jostain syystä, todennäköisesti ihan vain rakkaudenkaipuusta, jotkut silti lähtevät näiden miesten kelkkaan. He eivät tule ajatelleeksi, millaisen tuskan itselleen aiheuttavat, kun selviää, että heille on valehdeltu, rakkautta ei tullutkaan, heidät raiskattiin, eivätkä he olleet ainoita ja kun koko koulu saa tietää tämän ja kuvat leviävät nettiin. Sellaisesta häväistyksestä on lähes mahdotonta selviytyä. En tiedä, onko tämä elokuva tarkoitettu nuorille varoittavaksi esimerkiksi, vai meille vanhemmille näyttämään, mitä chattihuoneissa todella tapahtuu. Toivon, että elokuva saisi tv-esityksen ja näin katsojiksi meidät kaikki, jotka sitä ruutua tuijotamme. Netillä tai ilman. Hieno, tärkeä työ.

The same day, when I watched this film, there was a headline in the news bulletin, that 10 Finnish men, most of them family fathers, were arrested, because they had confessed of having had sex with underaged girls after a chat acquintance. And this is what David Schwimmer´s film is about. Well made. So - what really is going on in the internet chat posts? This film brings in front the emotional suffering and social shame, what lies underneath this rough, but a very every day news headline. And what goes on in America first, Finland and Europe follows, also in this issue. This very fine and professionally made film, which is expressing our time and the current youth culture, was unfortunately not a big box office success in America. It´s sad, since especially the youngsters are the ones going to the movies, and one would wish really them to see this picture. The Helsingin Sanomat news headline also tells today, that the youngsters are already very numb to these web candy men, so they very well know, that the internet is full of these horny men trying to seduce them. For some reason, however, propably just for the lack of love, some young ones still go with these men. They don´t think of what kind of suffering they cause to themselves by doing this, when they find out, that they´ve been lied to, there never was any love, they were raped, and that they unfortunately were not the only victims of this and when the whole school gets to know about it and the pictures end up in the internet. It is almost impossible to survive out of that kind of embarrassment and disgrace. I don´t know, if this film is ment for the young ones as a warning example, or for us, the parents, to show, what everything is really going on in the chat rooms. I hope, that this film would get a television screening and in this way as viewers us all, who are staring at that screen. With or without the internet. A fine, important, cinematic work.

Trust trailer

 

   

BOOKS Jennifer Egan: A Visit From The Goon Squad (Anchor Books/Random House Inc. 2010) / Aika suuri hämäys (Tammi, 2012)

On itse asiassa kummallista, että länsimaista nuoriso- ja musiikkikulttuuria - joka on sentään nykyihmisen DNA:ta jo vuodesta 1955 - kuvataan hyvin vähän korkeakirjallisuudessa. Ja kun sitä on tehty (esim. Haruki Murakami), se on heti ollut valtavan suosittua nuorison keskuudessa, mutta ei kirjallisuuspiireissä. Nk. korkeakirjallisuus tuntuu olevan kuin Guggenheim-museo, joka kutsuu itseään nykytaiteen temppeliksi, mutta jonka näyttelyissä esitetään taidetta 1960- ja 1970-luvuilta. Siis kuin eräänlainen tämän hetken Top 40 iTunes-lista, joka olisi täynnä Rollareita, Beatlesia, Led Zeppeliniä ja Black Sabbathia ja joka elvistelisi, että tätä on popmusiikki nyt. Kuulostaa säälittävältä, eikö? Ja syynä kirjallisuudessa ollevat, kuten taidemaailmassakin, institutionaaliset portinvartijat, jotka ovat maailman viimeisimpien joukossa, kun puhutaan riskinottamisesta. Siis kirjamaailmassa kustantajien ja kirjakauppiaiden edustajat eli ne kirjallisuusihmiset, jotka luulevat, että vaikka kirjallisuutta kuluttavat keski-ikäiset keskiluokkaiset tädit ja heidän harmaantuneet siippansa, joilla ei enää seiso, maailmassa ei olisi lukijoita, jotka haluavat lukea tästä ajasta, muutakin kuin viihdettä. Tai sitten sellainen eli populaarikulttuuria käsittelevä kirjallisuus leimataan viihteeksi. Siksi meillä Suomessa kolmekymppiset nuoret kirjailijat julkaisevat, ja eritoten myyvät, romaaneja sota-ajan traumoista ja kuusikymppisistä mielensäpahoittajista - kuusikymppisille. Siis 30-vuotiaat nuoret! Ketä v**** kiinnostaa? Kolmekymppisiä siis. Ovatko nämä nuorehkot kirjailijat - sinänsä ihan fiksua porukkaa - raahattu jostain pölyttyneestä kammiosta esille tekemään tätä eli rahaa? Eivätkö he haluaisi kirjoittaa ja kommunikoida ihan omanikäisilleen ja muuttaa jotain tai kiksasta edes persuuksille tätä yhteiskuntaa? Normaalit kolmekymppiset ihmiset kun eivät todellakaan funtsi joitain sota-ajan traumoja, vaan nussimista, autoja, matkustelua, viihde-elektroniikkaa, rahaa, rock-keikkoja ja tyyliä. Heille ei julkaista mitään. Siksi heille ei ole korkeakirjallisuutta. Kaksikymppisistä puhumattakaan. Missä ajassa kustannuspäälliköt oikein elävät? Ja tässäkin tapauksessa muutoksen täytyy taas kerran tulla jenkeistä - rock´n´rollin ja nykyisten lukulaitteiden - kehdosta, ennen kuin Euroopassa ja Suomessa herätään. Miksi? Hohhoijaa.

Ensimmäinen (Yhdysvalloissa) virallisesti kanonisoitu kirjallinen rockteos on nyt sitten - vuonna 2010! - julkaistu Jennifer Eganin A Visit From The Goon Squad (julkaistu meillä juuri hiljattain suomeksi nimellä "Aika suuri hämäys" arvostetussa Keltaisessa kirjastossa - kovakantisena). Pulitzer tuli ja Eganin, joka on kirjoittanut kaikenlaisesta nuorisoelämästä joskus silloin ja nyt, jo viiden teoksen verran, mukana tulee muuttumaan koko maailman kustannusohjelmat, kun punkrock on vihdoin salonkikelpoista myös kirjallisuuden norsunluutorneissa ja alkaa norsunmetsästys, jossa kiikarintähtäimissä ovat seuraavat eganit. Tietenkin. Niinhän perässähiihtäjät ja riskejäottamattomat hitinmetsästäjät toimivat. Eli bisnes. Goon Squad on romaani, jota lukevat, eivät ehkä kolmekymppiset nuoret aikuiset, vaan nyt viisikymppiset rahanperässäjuoksijat, äidit ja isät, ehkä jopa jo isoäidit ja isoisät, jotka voivat laittaa juuri "sen" AC/DC-cd:n vuodelta 1980 soimaan luureissa ja runkata ja muistella rokki- ja punknuoruuttaan collegessa vuonna 1905. Mutta ei nykypäivää. Eli sitä irvokasta tosiasiaa, että perhettä ja lapsenlapsia ei kasvateta ellei osallistu tavalla tai toisella amerikkalaiseen ja nyt myös maailmanlaajuiseen bisnesralliin jonain senior vice chief of communications officerina. Myös Goon Squadissa entiset punkkarit tekevät sitä, kuihtuvien levy-yhtiöiden pomoina, taiteilijoiden härskeinä hyväksikäyttäjinä. Ja Egan itse on ehkä ainoa, joka on säilyttänyt jonkinlaisen punkasenteensa myös käytännön elämässään. Hän on mm. osallistunut vallatkaa Wall Street -liikkeen tilaisuuksiin sen eturivissä. Eli on köyhä taiteilija, joka sai juuri jackpotin, ja on yhtä kuuluisa siitä, että antoi kenkää nuoruuden kundikaverilleen - yhtä ehdottomalle Steve Jobsille, tuolle korporaatiomaailman kummarretuimmalle hirviölle ja tietenkin miljardöörille - kuin siitä, että ansaitsi amerikkalaiselle vaihtoehtokulttuurille vihdoinkin Pulitzerin. Tavallaan ihan kunnioitettavaa, mutta järjellä ajatellen järkyttävää hasardia ja ihan v**** tyhmää, sillä kuka lapsista muistaa että "kun oli niin köyhää ja ankeeta, mutta mutsi sai taiteellisia voittoja". Lapsia ei v**** kiinnosta se, vaan se että "miks mua potkitaan päähän ja syljetään ku mulla ei oo Applea????" Ja siksi boheemitkin ryhtyvät tekemään oikeita töitä ja rahaa viimeistään kolmekymppisinä. Jos kykenevät. Ja lukevat sitten myöhemmin keskiluokkaisessa omakotitalossaan Goon Squadia.

No, tästä tuli nyt tällainen asenteellinen purkaus, mutta clou on siis se, että tätä päivää jopa täällä porvarillisessa supervalkoisessa Tapiolassa on se, että portugalia, ei suomea, puhuva naapuritalon kaveri kävelee siihen iPhoneensa puhuen Suomi-fanipaita päällä kohti Hartwall Areenaa lätkän MM-kisoihin ja samaan aikaan Prismassa myydään 1960-luvulla maalta muuttaneille mielensäpahoittajia ja lailahirvisaaria mandariinikanasuikaileiden ja Cokis-pattereiden mukana kirjallisuuden nimissä. Onko siis mitään mahdollisuutta, että kirjallisuus voisi oikeasti kertoa tästä ajasta nyt, eikä viidentoista vuoden päästä. En yhtään ihmettele nopeasti editoitavien blogien suosiota. Jengi ei ole tyhmää. USA:ssakin nyt jo 50-vuotias Egan löi vasta 2010 läpi, vaikka on julkaissut jo vuodesta 1993. Koska nyt hän kirjoittaa myös New Yorkeriin ja NY Timesiin ja Amerikassa se on hienoa. Eli muka älykästä. Ja kanonisoitua. Punkin idea oli lopettaa nuolemasta yläluokan persettä ja sen sijaan tehdä rehellisesti ja eliittiä pelkäämättä niillä eväillä mitä oli, vaikka ne olisivatkin vähäiset. Luotettiin omaan ääneen. Suoraan. Kun tarpeeksi moni jakoi innostuksen siihen, siitä tuli bisnestä ja koneisto alkoi jauhaa. Kirjallisuuden idea näyttää edelleen olevan se, että on oltava jopa Eganinkin tapauksessa loppututkinto Cambridgestä ja siis se kolumnistin pesti New Yorkerissa, ennen kuin saat sanoa mitään, Amerikassakin. Se osoittaa, että USA:stakin on tullut sinne lähtijöiden irvikuva eli eliitin nimenomaan hallittavissa oleva tekopyhä luokkayhteiskunta aivan kuten Englanti oli ja on edelleen ja Suomi sitten nuolee New York Timesin takapuolta kirjallisuusasioissa siinä missä muu Eurooppakin. Kirjallisuudesta on siis turha odottaa mitään todella uusia avauksia edelleenkään, mitä tulee nykyaikaan. Sillä se tuntuu olevan se viimeinen tapahtumien linnake ennen kansallisarkistoa ja mausoleoumia. Apua! Osoittakaa, että olen väärässä. Pliis. Ehkä Amazon uudella kustannustoiminnallaan, johon on jo värvätty suomalaisiakin kirjailijoita, räjäyttää tämän todellisuuden, ja kirjallisuus alkaa kiinnostaa nuoriakin lukijoita. Vaikka viihteellisen leimanhan siitä saa, jos on Amazonin rosterissa. Perinteiset kustantamot voivat sitten myydä edelleen "kansalle" "kansankirjallisuutta" Prismassa ja mattiklingeille "porvarillista hienostuneisuutta" Akateemisessa ja Foyle´sissa, sillä meistä kaikista tuntuu tulevan "kylttyrellejä" ja "hienostuneita" munattomia porvareita, kunhan vain vanhenemme tarpeeksi. Myös minusta ja Jennifer Eganista. Sitä ennen kannattaa lukea Goon Squad. 

It is in fact strange, that the western youth and musical culture - that is after all in the DNA of modern man already since the year 1955 - is described very little in the high literature. And when it has been included (like for example in the work of Haruki Murakami), it has been immediately very popular among young people, but not so much in the literate circles. The so called high literature seems to be like a Guggenheim museum, that calls itself the temple of contemporary art, but exhibits art from the 1960´s and 70´s. Like it would be a current Top 40 iTunes list full of Rolling Stones, Beatles, Led Zeppelin and Black Sabbath and boasting that this is pop music today. Sounds pathetic, doesn´t it? And the reason in literature for this seems to be, like in the art world, the institutional gatekeepers, who are the last in the world, when talking about taking risks. So, meaning in the literature world the representatives of the publishers and bookshop chains as to say the literature professionals, who think that despite the fact, that books are mostly consumed by middle aged white middle class aunties and their grey haired spouses, who can´t get a hard on anymore, there would not be readers, who want to read about this present time, something else than just entertainment. Or that the kind of literature, that consists of popular culture, is always being concidered as entertainment. That is why here in Finland the young authors in their thirties publish, and most of all sell, novels about people having traumas of the war time or saddened minded 60-year olds - for sixty-year old. 30-year old youngsters! Now who the f*** is interested?! Thirty-year old ones, I mean. Are these young authors - most of them very intelligent people - dragged out from some dusty chambers to the limelight to do this - money? Don´t they want to write and communicate with people of their own age and change something or at least kick this society an ass? Normal thirty-year old people don´t think about some war time traumas. They think of banging, cars, traveling, consumer electronics, money, rock gigs and style. Nothing will be published for them. That´s why there is no high literature for them. And not even talking about the twenty-year old. In what earth of an age do the editors of the publishing houses live actually in? And as in other cases, also in this one, the change must come from America - the home of rock´n´roll and reading devices - before Europe and Finland will wake up. Why? Zzzzzz.

The first officially (in The United States) canonized literal rock work is now finally Jennifer Egan´s -  in 2010 published! - A Visit From The Goon Squad (which was just translated into Finnish and published in the prestigious Yellow Library - hard cover). Ok, she got the Pulitzer and along with Egan, who has been writing about all sorts of youth culture life in the year zero and now, already for five consecutive titles, will be changed all the publishing programs of the established publishing houses, now that punk rock is finally favored in the ivory towers of the literate world. And off they go for an elephant hunt, with new egans in their scope. Who else. That is eventually how the non-risk-taking hit hunters work. Business. Goon Squad is a novel, which will be read, not maybe by the thirty-year old, but by those already fifty now, running after the money in the rat race. Mothers and fathers, even grandmothers and granddaddies, who can put on to their earphones that "certain" AC/DC cd from the year 1980 and jerk off and go to their golden rock and punk memories in the college time in the year 1905. But not to today. Not to this grotesque fact, that you don´t raise up a family and grandchildren without taking part in one way or another in the American and now also the worldwide corporate business rallye as some f****** vice senior chief of communications officer. Also the ex-punk rockers do it in Goon Squad, as harsh, artist-exploiting CEO´s of the fading record companies. And Egan in this game is propably the only one, who has maintained some sort of punk attitude also in her real life. She has amongst others been involved in the Occupy Wall Street demonstrations, in the front row. So she is a poor artist, who just got a jackpot, and is as famous for kicking out of her love life Steve Jobs - the equally stubborn, and most bowed monster and billionaire, of course, of the corporation world - as for earning finally a Pulitzer for the American alternative culture. Respectful indeed, but rationally thought extreme hazardous, even stupid, because which one of the children remembers that "oh it was so poor and bleak, but hey - my mom got such high artistic victories". The kids don´t give a shit about it, but instead about the fact that "why am I bullied and kicked in the head at school, just because I don´t have an Apple, mother???" And that is why even the bohemians start working in real jobs and making money in their thirties. If they can. And then later on read Goon Squad in their middle class family house.

Ok, this turned out to be a burst with an attitude, but the clou is, that the present day, even in this bourgeois superwhite Tapiola I am living in, is the fact, that when a Portugese - not Finnish - speaking man next door is walking me by talking to his iPhone on the way to the Ice Hockey Chamionship match in our Hartwall Arena tonight in his Finnish National Team Fan Shirt, at the same time in the local Mart, there will be sold these oldies titles for the sixty year old Finnish, who in the 60´s came from the country side to the city, and this together with the mandarin chicken and Coke batteries in the name of literature. So is there by any chance even a possibility, that literature could tell us stories about this present time right now, and not in 15 years. I really don´t wonder the popularity of the fast editable blogs in our time. People are not stupid. Even in the US Egan, now already 50, made her breakthrough not earlier than 2010, although she has been releasing since 1993. And this because she now also contributes to the New Yorker and NY Times and that is fancy in America. Like it would be intelligent. And canonized. The idea of punk was originally to stop licking the ass of the upper class and instead start doing whatever you could, honestly and without fear towards the elite, with the guts that you had, although they might have been moderate. You just counted on your voice. Straight. When there were enough people sharing the same excitement for it, it became business and the machinery started to work. The idea of literature still seems to be, that you have to have at least a final degree in Cambridge and the post of a columnist in the New Yorker, like Egan has, before you are allowed to say anything, even in America. This proves the fact, that also the United States has become a caricature of the people who once immigrated there - a hypocrite class society, especially being able to be controlled by the elite, just like England was and still is, and Finland then kisses NY Times´ ass, what comes to the literate aspects together with the rest of Europe. Therefore I´m afraid there will be no new real openings culturally in the literate world, concerning the present day culture. Because it seems to be the last station of anything radical happening before filing up in the national archive and a mausoleum. Help! Prove me that I´m wrong. Please. Maybe the new publishing program of Amazon, which has a couple of prominent Finnish authors in their list as well, will blow up this reality, and the literature will increase the attention also among young people. Although an author will get an "entertainer" stamp in the ass, when being in their roster. The established publishers can continue selling "average people" "average literature" in the wallmarts and the "bourgeois and elite" "bourgeois delicacy" in the Foyle´s and B&N. Because we all seem to become "culturelle" and "delicate" bourgeois people without balls, just when we get old enough. Also myself and Jennifer Egan. Before that you better read Goon Squad.

jenniferegan.com

   

    

HU H T I K U U  /  A P R I L  2 0 1 2

 

ART Dave Berg: Whatever at Kuvataideakatemian Galleria, Helsinki (Kasarmikatu 44) sisältää / includes "Ovia ja lukkoja / Doors and Locks" (2011) videoelokuva 73 min. Ohjaus ja käsikirjoitus / Written and directed by Dave Berg & Elina Reinikka sekä "Whatever" (2012) videoelokuva 12 min. Ohjaus / Directed by Dave Berg

Olimme ystäväni kanssa galleriakierroksella ja viimeinen kohde oli Kuvataideakatemian galleria, Kasarmikatu 44:ssä, jossa voi aina löytää positiivisen yllätyksen. Tilahan jo sinällään on hieno ja hyvin muuntelukelpoinen ja siellä on nähty hyvin erilaisia tilajärjestelyjä. Ovella poltteli tupakkaa nukkavieru ja epäilevänoloinen nuori mies. Tekijä. Menimme sisään. Koko tila oli tyhjä. Yhdellä seinällä oli n. 9 pientä hiilipiirrustusta, joissa levitoi ihmisiä erittäin kolmiulotteisesti erilaisissa ympäristöissä. Ei muuta. Hmm... Sitten - menimme gallerian takaosan pieneen huoneeseen, johon oli tehty elokuvateatteri. Ajattelin ensin, että jaha, jälleen yksi taidevideo, jota jaksaa keskittyneesti katsoa 2 minuuttia ja that´s it. Mutta jäimme koukkuun. Seinälle heijastui mustavalkoinen elokuva, joka oli kuvattu, ohjattu, leikattu, sävelletty ja näytelty erittäin ammattimaisesti, vaikka kyseessä oli oppilastyö. Elokuva oli todella riemastuttava kuvaus nuorten, n. kaksvitosten, kolmen naisen ja yhden miehen, emotionaalisesta, angstisestakin kamppailusta elämän virrassa yhden talon asunnoissa, rappukäytävässä ja kellarissa. Kuvaus oli hyvin tummasävyistä, helsinkiläistä noiria, ja välillä kuvat olivat niin tummasti valaistuja, että tapahtumia oli vaikea nähdä. Mutta kaikki oli siis niin loistavaa ja hauskaa sekoilua, että nauroimme koko matkan, 73 minuuttia, loppuun asti. Katsojia oli neljä. Juttelimme tilan ulkopuolella tekijän, Dave Bergin, kanssa, ja hän kertoi, että kauimmaisessa tilassa olisi vielä hänen uusin tuotoksensa, 12 minuuttinen lyhytelokuva. Ei kun sinne! Nyt oltiin väreissä ja autossa, matkalla tietokoneella toteutetussa luonnonmaisemassa, jossa käydään dialogi, jossa ajaja, nuori nainen, tilittää elämäntilannettaan ja pelkääjän paikalla istuu toinen nainen, joka ei sano sanaakaan koko elokuvan aikana. Mutta silti kyseessä oli dialogi, ja todella hauska sellainen. Ja sitten hurja loppu. Kysyin kaverilta ulkona, miten elokuvat oli rahoitettu ja oliko hän myynyt ne telkkarille ja hän sanoi, että AVEKilta oli tullut pieni apuraha käsikirjoituksen tekemiseen, ja että telkkari ei ollut kiinnostunut. Joten se suuresta yleisöstä. Mutta materiaali oli todella hyvää ja toteutus mallikelpoista. Tällaista siis tehdään Kuvataideakatemiassa. Hyvä että digitaalisuus mahdollistaa pitkän elokuvan tekemisen nollabudjetillakin. Kaveri sanoi, että lopputyönäyttelyyn keväällä tulee hänen uusi pitkä teoksensa, joten jos ette nyt ehdi galleriaan Kasarmikadulle ennen näyttelyn sulkeutumista 8.3., pistäkää mieleen nimi Dave Berg ja tsekatkaa hänen uusi työnsä Kuvataideakatemian lopputyönäyttelyssä 11.5. - 3.6. Suosittelen todella.

We were on a gallery tour with a friend of mine and the last station was The Fine Art Academy´s Gallery in Kasarmikatu 44, where you may always find a positive surprise. The space itself is great and makes it possible for various constellations and there has been very diverse organizing of space during the years. On the front door we found a suspicious looking young guy in darkwhat clothes, smoking a cigarette, looking at us. The artist. We went it. The whole space was empty. On one wall there were appr. 9 small coal drawings of people levitating in different milieus surprisingly 3-dimensionally. That´s all. Hmm... And then - we went into a small room at the back of the gallery, where there was a cinema. First I though, ok - again an "art video" which you can watch for a maximun of 2 minutes and that´s it. But we got completely hooked. On the wall screened, was a black and white film, which was cinematographed, directed, edited, composed and acted very professionally, although it was a student work. The film was a hilarious staging of, appr. 25 years old youngsters´ life - 3 girls and 1 young man - and their emotional, sometimes even anxious, struggles in life´s stream in the apartments, the corridor and the cellar of one house. The cinematography was very dark, noir indeed, and sometimes the pictures were so dim, that it was almost impossible to see the action. But everything was so splendid and funny mishmash, that we laughed all the way through, 73 minutes, to the very end. Outside the room, after the film, we discussed with the director, Dave Berg, and he said there was another piece, his newest one, a 12 minute short, in the far most room. Well hell - let´s go there, we thought! This time it was on the road, all in colours, in a car in a computer imaged rural surrounding with a one shot dialogue between a young woman telling her life situation to another one sitting next to her and saying not one word in the whole film. But still, despite her laconic body language and not talking to the driver, it was a dialogue, and a very funny one. And then a very rough end. I asked the director outside, how were the films funded and if he had sold the pieces to the television, and he said that AVEK (The Promoting Center for Audiovisual Arts in Finland) had given them a small grant for the scriptwriting, but the tv was not interested. So much for the general audience. But the material was really bonafide stuff and the production was from the book. So this is what they do in The Fine Arts Academy. Good that it´s possible, through digital technology, to produce a long feature with not one cent. The director said, that he is currently working on his new long feature and it will be presented at the final exam exhibiton of The Academy in the spring, so if you´ll miss this one at Kasarmikatu before it closes on March 8, keep an eye on the name Dave Berg and check out his latest creation at the final exam exhibition of The Fine Arts Academy between May 11 - June 3, 2012. Recommended indeed!

Dave Berg at Kuvataideakatemian galleria, Helsinki

   

    

MUSIC Michael Kiwanuka: Home Again (Polydor, 2012)

Ajattelin ensin, että pitäisiköhän minun arvostella maailman kuuluisimman cheerladerin eli Madonnan uutuus, mutta koska se oli sitä samaa kuin ennenkin, sinänsä ihan taitavaa popmusiikkia 434 valovuoden kokemuksella, ja hän saa kuitenkin meganäkyvyytensä, päätin antaa kuukauden levytäkypalkinnon Michael Kiwanukan odotetulle debyyttialbumille "Home Again". Kiwanuka on nuori lontoolainen soulballadiartisti, eräänlainen nykyajan soulimpi versio Tracy Chapmanista. Yhtä nöyrä, jo nyt elämän päähänpotkima, mutta silti lempeä ja kaunisääninen afroenglantilainen sielu. Alunperin ugandalaista syntyperää oleva Kiwanuka toimi aluksi sessiomuusikkona lontoolaisille artisteille, kunnes ryhtyi kirjoittamaan omaa materiaalia. Hän julkaisi pienellä levymerkillä, Communion Recordsilla, ep:n, ennen kuin sai sopimuksen suuren Polydorin kanssa. Signausta seurasi lämmittelystintti Adelelle ja siis jos pääsee lämppäämään Adelea, niin huomio on tietysti taattu. Sen jälkeen hän voitti parhaan artistin maininnan BBC:n Sound of 2012-äänestyksessä. Hän laulaa kuin Marvin Gaye ja kappaleet ovat hyvin rauhallisia ja lämpimiä, keinuvia ja omassa rytmissään leijuvia. Näin hänet tv:ssä esiintymässä norjalais-ruotsalaisessa Skavlan-talk showssa ja liveläsnäolo oli vaikuttavaa. Hieno alku hienolle artistille. Löytyy Spotifysta.

First I thought to write a critic of the latest creation of world´s biggest cheerleader, Madonna, but because it is business as usual, both artistically and by megavisibility, in itself well crafted pop music with the exprerience of 434 light years or so, I decided to give the record tip award of the month to Michael Kiwanuka and his long awaited solo debut album "Home Again". Kiwanuka is a young London based soul ballad artist, a kind of contemporary soul version of Tracy Chapman - as humble, already kicked in the head by life, but still so kind and beautiful voiced African British soul. With a Ugandan heritage, Kiwanuka worked as a session musician for London based artists, before starting to write his own material. He published an ep on a small Communion Records-label, before signing to a major company, the Polydor. The signing was followed by an opening stint for Adele, and if you get to open for Adele, everybody knows that means exposure. After that he was voted best artist at the BBC Sound of 2012 poll. He sings like Marvin Gaye and the songs are very peaceful and warm, swinging and floating in their rhytm. I saw him perfoming at the Norwegian-Swedish talk show "Skavlan" and his live presence was very convincing. A great start for a great artist. Available at Spotify. 

Michael Kiwanuka: "Home Again" (video) & "Tell me a tale" - Live at Jools Holland Show (video)

  

FILM Aleksi Bardy: Rouva Presidentti / Mrs. President

Hmm. Taas kerran arvostelussa ystävän työ, mutta yritetään olla objektiivisia. Aleksi Bardy on saanut kaverinsa Osku Pajamäen kanssa hyvän idean - tehdä presidentistämme dokkari, ja julkaista se nyt, kun hän ei enää ole virassa, jolloin se ei ainakaan voi enää vaikuttaa poliittisesti. Kyseessä on siis puhtaasti henkilökuva. Mutta poliitikon henkilökuva on väistämättä poliittinen, sillä sehän on heidän ammatillinen mandaattinsa, edustaa jotain arvomailmaa - ja nyt kun raha muka enää määrää, niin tällaiselle arvokeskustelulle todella on paikkansa, joka joillekin tarkoittaa samaa kuin - politiikka. Koko kansan "Tarja" nähdään touhuamassa työn kimpussa ja vain työn kimpussa eli yksityispaljastuksia ei onneksi ole. Joten tirkistelijät - jääkää kotiin. Mutta niille, jotka haluavat nähdä, millaista on toimia mediahuomion ja vallan keskipisteessä, koneiston ympäröimänä, 24h vuorokaudessa, tämä elokuva tekee sen. Asemaansa ei sillon oikeastaan voi enää kyseenalaistaa, koska se ei muuta mitään, joten kannattaa tehdä, kuten Halonen on tehnyt eli jatkaa vain liikkumista. Ja poliitikon, presidentinkin, tehtävä on, paitsi allekirjoittaa lakeja, nimittää hallituksia ja kommentoida arvokeskustelua niin kotimassa kuin ulkomailla, olla myös kiusallisen paljon eräänlainen showtähti, jonka palveluksia (hyväksi)käyttävät kaikenlaiset tahot. Ja yksi esiintyvän artistin ammatin puolista on oppia odottamaan: lentokentillä, residensseissä ja ties missä kulisseissa ennen showtimea - ja sitä Halonenkin joutuu tekemään: suoristelemaan mekkoaan, odottamaan virallisella puhelinlinjalla tai edustustojen hermoillessa Mäntyniemen eteisessä. Se on aika rasittavaa ja pitkäveteistä touhua. Nähtävyytenä oleminen. Mutta siitä saa onneksi palkkaa. Ja ehkä siinä sivussa voi ainakin toivoa, että saa jotain oikeasti aikaiseksikin. Halosella on jo pitkä kokemus maailmanpolitiikassa, ja vaikka Suomen presidentin sanomiset eivät oikeasti merkitse paskanvertaa jollekin Putinille tai Kiinan johtajille, jos raha ei ole keskusteluissa mukana, niin maailman miespoliitikot haluavat kuitenkin pohjimmiltaan olla herrasmiehiä, eli Haloselle naiseus on todellakin ollut valtti - mahdollisuus erottautua miesvaltaisesta talousjohtajien armeijasta. Eli ehkä hän on saanut jonkun viesteistään menemään ainakin yhdestä korvasta sisään. Ja se, että joku käyttää 12 vuotta aikaansa tähän ja uhraa yksityisyytensä loppuelämäksi sen takia, on mielestäni dokumentinarvoinen paikka. Mahdollisesti joku katsojakin tajuaa kunnioittaa tällaista elämäntyötä. Dokumentin rakenteesta sen verran vielä, että mielestäni Aleksi on antanut viisaasti tapahtumien ja humorististenkin sattumien puhua puolestaan ja välittää viesti Halosen leppoisasta tilannetajusta ja ironiasta. Että tätä tämä nyt sitten on - like it or not. Soundit olivat välillä vähän hakusessa, ymmärrettävästi täysin ennakoimattomien tilanteiden ollessa kyseessä, mutta ruotsinkieliset tekstit pelastivat asian. Extrapisteet Kerkko Koskisen musiikista, joka luo tilanteille jännitettä ja tuo tapahtumien emotionaaliset tunnetilat esiin. Kannattaa käydä katsomassa.

Hmm. Again critic for a work by a friend, but I try to be objective, if possible. Aleksi Bardy together with his mate Osku Pajamäki have gotten a good idea - to make a doc about our president, and to publish it now, when she is not anymore in the office, so it won´t affect politically anymore. But a portrait of a politician is always political somehow, no matter what, because that is exactly the professional mandate of politicians, to represent a world of values - and now when all that matters, as it seems, to be only money or so we think, there really is a need for this kind of conversation of values, which for some means - politics. Here everybody´s "Tarja" is seen to be workative and only workative, so there won´t be any private leaks. And that means voyers - stay home. Bur for those, who want to see, how it really is to work in the center of a media attention and the power, surrounded by a machine, 24 hours a day, this film does it. In the profession of a president, you cannot really doubt your position anymore, because it doesn´t really help, so one better just do what Halonen has done and that is to keep on moving. And the work of a politician, also a president, is not only to sign laws, put up and out of work of governments and comment the value debates both domestically and internationally, but to also be painfully lot a kind of a show star, whose services are (mis)used by third parties of all kinds. And one of the tasks of a professional performing artist is to learn to wait: At the airports, in noble residencies and God knows where backstage before the showtime - and this is what Halonen is forced to do as well: to straighten her dress, wait on the official telephone hotline of some president or when people waiting for an audience to her are getting nervous at the corridor of the official residence house of the president in Mäntyniemi in Helsinki. It is a quite exhausting and boring job. To be a sightseeing event. But at least you get paid for it. And maybe in between one can hope to get something done, in the end. Halonen has a long experience in the world politics, and despite the sayings of the Finnish president really doesn´t give a shit to a Putin or a Chinese leader, if money is not involved, the male leaders of our world want to however present themselves as gentlemen, so for Halonen being a female president has defenately been an advantage - a possibility to expose herself in the male dominant army of economy pressed leaders. So maybe she really has brought at least some of her concerns in the attention of these men. And the fact, that someone uses 12 years of her life in doing this and sacrifices the privacy of hers for the rest of her life, is to my opinion a worth of a documentary film. Hopefully some of the spectators understand to give at least a little credit for this. And what comes to the structure of this film, I can say, that I think Aleksi has given wisely room enough for the situations and humoristic happenings to just happen and in this way transmit the message of Halonen´s relaxed sense of comic situations and irony. That is - what you get is what you see, this is it - like it or not. The sound was inbetween little out of reach, understandibly because it is after all a documentary and the situations come as they are, without any control on them, but Finland is a bilingual country and the Swedish subtitles helped a lot. Extra points to Kerkko Koskinen for the music, that created dynamics for the situations and brought emotional feelings of the events to the surface. Worth to go and see.

Aleksi Bardy: Rouva Presidentti / Mrs. President (trailer)  Aleksi Bardy kommentoi Voima TV:lle

 

DANCE: Kenneth Kvarnström & Co. / Helsinki Dance Company: (re)use at Helsinki City Theatre, Studio Elsa

Kun luin, että Kenneth Kvarnströmin uudessa teoksessa tila on jaettu osiin ja yleisö saa liikkua vapaasti ja valita itse, mitä katsoo, mutta siis kaikkea ei voi nähdä, oli se minusta niin loistava idea, että oli pakko nähdä se paikan päällä ja varasin heti lipun ja menin katsomaan esitystä. Kenneth Kvarnströmille tanssi on kontaktilaji. Paitsi että hän on vimmainen, superintensiivinen, äärimmäisen lahjakas tanssin, visuaalisuuden ja musiikin yhdistävä nero, hän on myös mukava ihminen ja muiden suurten maailmanluokan taiteilijoiden tapaan hyvin vaatimaton, eikä tuo itseänsä esille. Hän haluaa vain keskittyä olennaiseen, se saa riittää. Ja se todellakin riittää. (re)use on kokoelma pätkiä Kvarnströmin koreografoista aina vuoden 1991 teoksesta "...that was all I wanted, so I stuck my finger in his eye" viimeisimpiin Helsinki Dance Companylle tehtyihin "YOUMAKEME":een ja "Play":hin. Lisäksi on vanhoja ja uusia ideoita, joita on työstetty, osia uudelleen. Eräänlainen luova retrospektiivi siis - bonus-siivuilla. Ovella otetaan ensin kengät pois ja laitetaan tossut jalkaan. Tila on musta ja avoin ja seinustoille on laitettu tuoleja, mutta lattiallakin saa istua ja katsojaa kehotetaan esityksen kuluessa liikkumaan ja vaihtamaan paikkaa ja katsomaan esitystä eri näkökulmista. Ja siis - välillä joutuu todella valitsemaan, että mitä osaa aikoo katsoa. Ja sitten taas, suurimman osan ajasta, väliverho on vedettynä pois ja koko tila ja kaikki tapahtumat ovat nähtävissä. Ympäri tilaa on rokokoo-tyylisiä esiintymisvaatteita mallinukkien päällä sekä erilaista rekvisiittaa kaupunginteatterin varastosta ja läpinäkyvä muovikuutio, jossa kampaa hitaasti tukkaansa valkoisiin puettu ruotsalainen prinsessa. Show alkaa ja musiikki ja tunnelmat vaihtelevat klassisesta pianosta ja Mozartista ja Bachista, kirskuvaan metallimusiikkiin, pelkkään bassokitaran yhden kielen sointiin ja lopulta Diamanda Galasin kirkuvaan ja ärjyvään satanistiseen soolohuutoon. Ryhmässä on viisi tanssijaa, kolme miestä ja kaksi naista ja kaikki panevat likoon 110%. Kvarnström ei todellakaan päästä heitä helpolla. Fyysisyyden vaatimus kuitenkin kannattaa. Porukka on kuin breakdance-ottelua Harlemissa käyvä katujengi. Ollaan rentoja ja sitten samassa täynnä räjähtävää akrobatiaa ja taas kävellään pois tai vaihdetaan paikkaa ja koostumusta. Välillä ryhmä tanssii yhdessä läpinäkyvässä muovikuutiossa tai käy sivistynyttä porvarillista vuoropuhelua pitsisissä rokokooasusteissa, mutta verkkarinhousut jalassa. Lopun kruunaa aggressiivinen muotokuva teknoyhteiskunnan paineissa toimivasta ja tärisevästä likaan sotketusta nykyihmisestä leipäveitset kädessä valmiina räjähtämään, ja siis vuodelta 1991, jonka jälkeen voi vain todeta, että mikään ei ole muuttunut 20 vuodessa. Paineet vain kasvavat. Mahtavaa! On sääli, että Kvarnström päätti jättää ryhmän vuoden etuajassa, sillä jokainen häneltä näkemäni teos on aina ollut hienostunut ja samalla kertaa raivoisa megasuperelämys ja jos niitä haluaa lisää, joutuu tulevaisuudessa matkustamaan lahden toiselle puolelle Tukholmaan, jossa Kvarnström jälleen kerran asuu ja toivon mukaan myös työskentelee. Toisaalta on hienoa, että meillä on tällainen maailmanluokan tekijä ja että hän on kohotettu meilläkin taiteilijaprofessoriksi. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että hän ei oikein ole saanut läpi missiotaan siitä, että tanssi, ja varsinkin tämän luokan tanssi, saavuttaisi todella suuren yleisön suosion Suomessakin. Siksi ehkä muutto takaisin Tukholmaan. No, ei se mitään, ei se niin kaukana ole, sitäpaitsi Kvarnström ei ole sellainen ihminen tai taiteilija, joka olisi katkera tai vain pettynyt. Hän painaa aina täysillä siellä minne kutsutaan. Ja nyt siis homma jatkuu Tukholmassa. Jess!

When I read, that in the new piece by Kenneth Kvarnström, the space is divided in parts and the audience is free to move around and select, what to see, but that you can´t see all, I though it was such a fantastic idea, that I had to witness it live, so I booked a ticket and went to see the show. For Kenneth Kvarnström dance is a contact medium. And not just that he is a true driving force, a superintensive, extremely talented genious of mixing dance, visual elements and music, he is also a very nice person and like all great world class artists, very modest and doesn´t bring himself to the front. He just wants to concentrate to the essential, and that will do. And it certainly will. (re)use is a collection of excerpts from Kvarnström´s earlier choreographies from the 1991 creation "...that was all I wanted, so I stuck my finger in his eye" to his latest ones created for the Helsinki Dance Company: "YOUMAKEME" and "Play". On top of that there are some old and new ideas, that have been worked on, some re-used. So for all, it´s a kind of a creative retrospective with bonus tracks. On the door the shoes are taken off and changed to slippers. The space is black and open and by the walls there are chairs for the spectators, but one can also sit on the floor, if you like, and the audience is proposed to move in the space during the performance to get more points of views to the show. And - for some scenes you have to decide, what to look at and then again, for most of the time, the curtain in the middle is drawn back and all the action is visible. Around the space there are rococo-style performing costumes on model dolls, some different requisite from the warehouse of the City Theatre and a transparent plastic cube, with a white clothed Swedish princess slowly combing her hair. The show starts and the music and the athmospheres change from a classical piano and Mozart and Bach to a grinding metal music or a one simple stringsound of an electronic bass to the final satanistic solo scream by Diamanda Galas. There are five dancers in the group, three men and two women, and they all put out 110%. Kvarnström certainly doesn´t let them go easy. The physicality however pays off. The group is like a street gang doing a breakdance battle somewhere deep in Harlem. First they are relaxed and then suddenly full of exploding acrobatics or contact moves and then again walking away or changing places or number of dancers. In between the whole group dances together in the transparent plastic cube or go on civilized bourgeois conversation in rococo costumes of lace, wearing college trousers underneath. On top of the cherry comes the final scene, an aggressive portrait of a contempory human being, afraid of light, acting and shaking in the pressures of the techno society, splashed in dirt and knives in both hands, waiting to explode. And this is from the year 1991, after which one can only say, that nothing has changed in 20 years, except that the pressure is getting even bigger. Magnificent! It´s a shame that Kvarnström decided to leave the company a year before he was supposed to, because every piece by him, that I´ve seen, has been a delicate, fine tuned and at the same time a raging megasuperexperience, and if you want more of those, in the future, you will have to travel to the other side of the sea to Stockholm, where he once again lives and hopefully works. On the other hand it is great, that we have this world class creator and that here, in his native Finland, he has been honored as one of the professors of the State Art Committee. It seems however, that he couldn´t quite accomplish through his mission of dance, especially on this level, to reach really the popularity of the general audience in Finland. That´s why maybe the moving back to Stockholm. Well, that´s ok, it ain´t that far. Besides Kvarnström is neither such a person nor an artist, who would be bitter or just dissapointed. He goes full force wherever he is invited. And now the show goes on in Stockholm. Yess!

Kenneth Kvarnström & Co / Helsinki Dance Company: (re)use (video)

 

 

M A A L I S K U U  /  M A R C H  2 0 1 2

 

ART David Hockney: A Bigger Picture at The Royal Academy of Arts in London

Oh God, tämä mies on todellinen kultakimpale. Hän on maalannut jo 50 vuotta positiivisia, värikkäitä maalauksia, joita on paheksuttu liian optimistiksi, mutta jos oikein mietitään, niin eikö taidemaalarin kannata nimenomaan ottaa väreistä kaikki irti, sen sijaan että maalaisi vain mustaa ja harmaata. Hockneyn maalauksissa on aina ollut värien myötä energiaa ja niistä tulee hyvä olo. Sen lisäksi hän on aivan suvereeni piirtäjä ja maalari, ja myös valokuvaaja - muistamme hyvin hänen valokuvakollaasinsa, joilla hän nerokkaasti toi esille silmän havaintokyvyn pirstaleisena ja pätkittäisenä. Nyt ollaan brittiläisen taideimperiumin sydämessä, Lontoon Royal Academy of Artsissa, joka tilasi Hockneylta näyttelyn ja antoi näin mahdollisuuden maalata erittäin suurikokoisia teoksia. Aihemaailma on Hockneyn omat kotikulmat lapsuudenajoilta Yorkshiressä, maisema, jota hän on aikaisemminkin kuvannut. Uusissa maalauksissa ei näytä kuitenkaan olevan taloja tai kylänraitteja, vaan pelkästään luontoa tai ihmisen jälkiä luonnossa, kuten teitä tai tukkikasoja. Ja ovathan nämä aivan mahtavia, ei voi mitään. Hockney on vanha kettu, niin iältään kuin ammattivuosiltaan, ja loistavassa vireessä. Hän saa luonnon näyttämään vähintäänkin niin ihmeelliseltä ja maagiselta, kuin se todellisuudessa on. Tekijän rakkaus aiheeseensa näkyy siinä läsnäolossa, jonka värit ja maalausten suuri koko luovat tilaan. Nyt joku rikas oligarkki saisi ostaa koko näyttelyn ja maksaa Royal Academyn tilavuokran seuraaviksi 50 vuodeksi, jotta kaikki halukkaat voisivat päästä näkemään tämän ihmeellisen näyttelyn koko komeudessaan, siinä tilassa, johon se on luotu - ei yksittäisinä palasina ripoteltuina maailman museoiden seinille. Meidän aikamme Sikstuksen kappeli on tässä. Ehdottomasti kuukauden näyttely. Saatavana myös DVD: David Hockney: A Bigger Picture.

Oh God, this man is really a goldmine. He has been painting, already for 50 years, positive, colourful paintings, which have been accused of being too optimistic, but if we really think, wouldn´t it be a painters task to take everything possible out of colours, instead of creating just black and grey. Hockney´s paintings have sure been containing a lot of energy, mostly through the colours and they create a pleasant feeling for the spectator. And on top of that, he is a sovereign drawer and painter, and also a photographer - we well remember his photocollages, with which he geniously represented the observation capability of an eye as very splintered and fragmented. Now we are at the heart of the British visual art´s empire, The Royal Academy of Arts, who offered Hockney a possibility for this exhibition and to paint very large scale paintings. The themes are based on Hockney´s childhood surroundings in Yorkshire, a landscape he has been presenting also earlier. However the new paintings don´t have the houses or village centres at all, but purely just nature and man´s mark in it, like roads and piles of logs. And these paintings are fantastic, aren´t they? Hockney is an old fox in the ring, both by his age and the span of career he has had, and he is in a terrific state of creating. He gets nature to look at least as wonderful and magical, as it really is. The love of the artist towards his subject shows in the colours and scale of the paintings, that create this fabulous presence inside the gallery. Now some rich oligark should buy this whole show and pay for the rent of the space The Royal Academy, for next 50 years, so that everyone interested could come and witness this amazing show in its whole entirety, in the exact space it has been created tor - not as fragmented individual pieces hung on the walls of museums out in the world. The Sistine Chapel of our time is right here. Absolutely the exhibition of the month. Available is also a DVD: David Hockney: A Bigger Picture.

www.royalacademy.org.uk      www.hockneypictures.com      www.amazon.co.uk/David-Hockney

www.david hockney at royal academy

 


 

MUSIC First Aid Kit: The Lion´s Roar (Wichita, 2012)

Nuorten sisarusten country-musiikkia Ruotsista. Siis mitä?! First Aid Kit on kahden ruotsalaissisaruksen, Johanna (s. 1990) ja Klara (s. 1993) Söderbergin vuonna 2007 muodostama duo ja he soittavat countrya, jossa yhdistyy vanha akustinen countrysoundi molempien lauluäänien keskinäisen resonanssin muodostamaan ainutlaatuiseen tavaramerkkisointiin. Ensimmäinen, oikein kelpo, albumi "The Big Black And The Blue" ilmestyi vuonna 2009 ja nyt sitten toinen "The Lion´s Roar". Ja Emmylou Harrisit on siis kuunneltu. Ja kierretty paljon esiintymässä ja promoamassa, niin että nyt hedelmät satavat sisarusten koriin: "The Lion´s Roar" meni heti julkaisuviikollaan Ruotsin listan kärkeen ja debytoi meilläkin Suomessa ihan kohtuullisesti. Tytöt ovat lähteneet promo-ja esiintymiskiertueelle ympäri maailman, kuten ruotsalaiselle popkoneistolle kuuluukin, ja saa nähdä löytyykö kaikupohjaa, varsinkin countryn kotimaassa USA:ssa. Luulen että. Ovat he niin suloisia. Ja jenkeissähän country on supersuosittua ja myy edelleen paljon myös fyysisiä cd-levyjä. Mutta siis sisältö. Kappaleet ovat ihan kelpo kynäilyjä, päällimmäisinä hitit "Lion´s Roar" ja "Emmylou", ja tunnelma tuore ja raikas ja tuo todellakin jonkinlaisen uuden lähestymiskulman hyvin konservatiiviseen ja kuluneeseen genreen. Tätä voisi kutsua vaikka indiecountryksi - yhdistelmäksi indie laulaja-lauluntekijä traditiota ja country-soundia. Suosittelen tutustumaan. Löytyy Spotifysta.

Country music by younster sisters from Sweden. What?! First Aid Kit is a duo, founded in 2007, by Swedish sisters Johanna (b. 1990) and Klara (b. 1993) Söderberg, and they play country together with a trademark sound of their doublevoices and the resonance between these two. The first, a very good, album "The Big Black And The Blue" was released in 2009 and now this year the second one "The Lion´s Roar". And the Emmilou Harrises have been listened to, yes. And they have been touring and promoting a lot, so that the fruits have been starting to fall to their basket: "The Lion´s Roar" went right in the week of its release to the No 1 spot in the Swedish album chart and debuted well also here in Finland. Now the girls are back on a performing and promotional tour, this time around the world, as it would be expected from the Swedish pop music machine world. And we will see, if they will hit the spot, especially in the home of country music - the US. I think they will. Because they are just sweet. And in the US country music is still very popular and capable of shifting also physical units. But - the content. The songs are well enough penned, most likely the hits "Lion´s Roar" and "Emmylou", and the atmosphere is very fresh and indeed brings a new approach to the very concervative and overplayed genre. One could call this some sort of indiecountry - a combination of indie singer songwriting tradition and the country sound. Recommend to check out. Available in Spotify.

www.thisisfirstaidkit.com                "The Lion´s Roar" Video                    "Emmylou" Video

 

FILM Rodrigo Garcia: Nine Lives (2005)

Rodrigo Garcia, maailmankuulun kolumbialaisen kirjailijan Garbriel Garcia Marquezin jo keski-ikäinen poika, on luonut sinnikkäästi uraa Hollywoodissa, mutta indiemmällä puolella. Hän on myös tehnyt paljon töitä televisiolle mm. luonut meilläkin pyörivän varsin onnistuneen "Terapiassa"-sarjan. Olen nähnyt nyt kaksi hänen käsikirjoittamaansa ja ohjaamaansa elokuvaa "Things You Can Tell Just By Lookin At Her" (2000) sekä tämän "Nine Lives" (2005) ja molemmat ovat vakuuttaneet kerta kaikkiaan. Garcia ei ole turhan ronkeli, vaan on työskennellyt myös pelkästään ohjaajana tai kuvaajana ja jopa leikkaajana eli ei ole käpertynyt auteur-ohjaajan norsunluutorniin, vaan tehnyt elokuvankin puolella kaikkea monipuolisesti. "Nine Lives" jatkaa episodielokuvien perintöä, joka alkoi legendaarisella Robert Altmanin "Short Cutsilla"(1993) ja jatkui Paul Thomas Andersonin "Magnolialla" (1999) sekä Todd Solondzin "Onnella" (1998, mutta levitettiin meillä vasta 1999). Konsepti on niin hyvä, että sitä on kopioitu kilpaa erimaalaisten elokuvantekijöiden toimesta, joten on vaikea kuvitella enää uutta avausta tai näkökulmaa tähän genreen. Garcia kuitenkin sellaisen onnistuu tekemään. "Nine Lives" kertoo, kuten nimikin jo sanoo, yhdeksän naisen elämää n. 10 - 12 minuuttia kerrallaan - naisten, jotka jollain tavalla ovat jumissa tai joutuvat jumiin elämässään ja selkä seinää vasten. Jokainen osa, siis n. 10 minuuttia pitkä, on kuvattu steadycamilla yhdellä otoksella, joten jo puhtaasti tekniseltä kannalta kyseessä on mestariteos. Scorsesen "Mafiaveljissä"(1990) Michael Ballhausin kuvaama kuuluisa Copacabana-klubin kohtaus 3 minuutin kamera-ajoineen on siis niin paperia tämän rinnalla, että voi vain todeta aikojen muuttuneen. Nyt kuvataan, äänitetään ja näytellään 10 minuuttia putkeen ja siis yhdeksän kertaa, ja vuonna 2005, silloin kun tämä elokuva on kuvattu, käytössä on ollut vielä perinteinen filmille tallentava kamera ja erikoispitkä filmikela kasetissa, joten steadycameineen koko paketti on painanut 40 kg. Myös elokuvakameran käyttöääni on tuottanut haasteen äänen suhteen, joka pääosin on pelkkää 100% nk. hunttiääntä eli näyttelijöiden toimintaa ja puhetta alkuperäisellä kuvauspaikalla. Jokaisesta osasta tehtiin n. 10 ottoa/kukin osa ja harjoitusaikaa oli yksi päivä ja kuvausaikaa yksi. Mikä haaste! Mikä vaikeusaste! Ja kun elokuvaa katsoo, on vain suuri tyyni rauha ja läsnäolo, jonka loistavat näyttelijänsuoritukset elokuvaan antavat.

Hahmogalleria on sopiva keitos losangelesiläistä nykytodellisuutta - eri rotuja, eri ikäisiä, eri yhteiskuntaluokkia. Henkilöitä osien sisällä on vähän, mikä korostaa teoksen kamarinäytelmänomaisuutta ja pitää sen yksinkertaisena, ilmavana. Välillä on vain kaksi ihmista ja sitten taas enemmän ja aluksi tuntuu siltä, että kaikki osat ja henkilöt ovat irrallaan toisistaan, pelkkiä yksittäisiä tarinoita peräkkäin, mutta elokuvan edetessä henkilöt alkavat näyttäytyä toistensa tarinoiden osina. Kaikkia ei kuitenkaan niputeta dramaturgisesti ja loogisesti kiinni, vaan toiset näyttäytyvät, toiset eivät. Jokainen osa on siis lyhyt, ja Garcia antaa pikku hiljaa vain pieniä tiedonmurusia siitä, keitä nämä henkilöt ovat ja mitä he tässä elokuvassa tekevät. Kaiken sanomiseen tarvitaan siis vain yksi kohtaus. Hän on itse puhunut eräänlaisesta minimalismista tekemisessään, mistä johtuu että hänen elokuviensa muoto on sarja pieniä tiiviitä tarinoita  - tässä tapauksessa pelkkiä hetkiä reaaliaikaista elämää 10 minuuttia kerrallaan. Hän sanoo, ettei hänellä ole tarinoita pitkäksi elokuvaksi asti, vaan monta kertaa pelkkä yksi tiivis kohtaus saa riittää. Niin riittää. Tarinat on mestarillisesti kirjoitettu. Niissä käydään suuria emotionaalisia kamppailuja ja suuria paljastuksia lähietäisyydellä, varsin arkisissa tilanteissa - vankilan käytävällä, supermarketissa, sisaren tai perheen kotona, ystävien luona, motellissa tai hautausmaalla. Siis niin tavallista - ja toimii jokaperin. Ja parasta on se, että kun tilanne kärjistyy, huomaa tulleensa aivopestyksi elokuvien toimesta odottaen jotain superdramaattista negatiivista tapahtuvaksi, jotain räjähdystä - jotta tarina saisi kärjen, mutta Garcia ei mene tähän muottiin, vaan tarjoaa paljon inhimillisemmän, lämpimämmän ja itse asiassa näin realistisemman tavan ratkaista kriisi. Ja kuitenkin hyvin uskottavan. Ei elämämme ole pankkiryöstöjä ja hyökkäyksiä tukikohtiin, kontrollikeskuksiin tai perheinstituutiota kohtaan, vaan ennemminkin juuri sellaisia kohtauksia, kuin tässä elokuvassa eli entisten rakastavaisten kiihkoa vielä kerran supermarketin hedelmätiskillä tai moraalisesti hyvän päätöksen tekeminen jo motellissa ollessa, suhteessa rakastajaan ja perheeseen. Haluamme kaikki kuitenkin pysyä hengissä. Tämä elokuva on tarina vaikeistakin tunnetilanteista ja lämmin, positiivinenkin, mutta ei lässy. Todella vakuuttavaa.

Rodrigo Garcia, the already middle-aged son of the world famous Columbian author Gabriel Garcia Marquez, has been making relentlessly a career in Hollywood, but more on the indie side. He has also worked a lot for the television, amongst others created the very good "In Treatment" HBO-series. I have now seen two films written and directed by him: "Things You Can Tell Just By Looking At Her" (2000) and this "Nine Lives" (2005) and they have both been very convincing. Garcia is not too "auteuristic" and picky, but has also been working manysided at the filmbranch as director, cinematographer or even as an editor. "Nine Lives" continues the heritage of the episode films, which began their row with the now legendary "Short Cuts"(1993) by Robert Altman leading to "Magnolia" (1999) by Paul Thomas Anderson and "Happiness" (1998) by Todd Solondz. The concept is so good, that it has been copied by filmmakers worldwide, so it is hard to imagine a new opening or an approach to this genre. Garcia however is capable of doing it. "Nine Lives" - as it says in the title - tells a story of nine women appr. 10-12 minutes at a time - women, who in their way are stuck or get stuck in their lives and back against the wall. Every part, as said, is appr. 10 minutes long, and has been shot by a steadycam, so already by technical standards we are talking about a masterpiece. The famous three minute steadycam ride in the Copacabana-scene of Scorsese´s Goodfellas (1990) shot by Michael Ballhaus is so last season, comparing to this. Now we witness shooting, recording and acting 10 minutes in a row and nine times, plus when shooting this film in 2005, the cameras were still using filmfootage, so the whole package with the camera gear and filmcassette weighted 40 kg. The sound of the camera has also been a challenge for the sound mixer, because the sound designer has been forced to use the 100% on location sound pretty much the whole ride through. Every scene was shot 10 times/part and for each part there was one rehersing day and one day to shoot. What a challenge! What a degree of difficulty! And when you look at the film, all there is, is this one calm peaceful floating presence of the work of the supertalented actors.

The roster of characters is a splendid mix of Los Angeles´ diverse contemporary reality. Different races, different ages, different classes. Characters inside the parts are quite few, which points out the form of an ensemble piece, keeping it simple and airy. Sometimes there are only two persons and then more, and one gets the feeling that all the parts and characters are independent from each other, just simple stories one after another, but when the film moves on, the characters are starting to appear in other stories as well. All the characters do not however appear, which would keep the stories dramaturgically logically closed. So, to make it more relaxed and loose - Garcia makes some appear, some not. Every story is short, and Garcia gives only hints of the facts who these characters are and what are they doing in this picture. All that he needs to saying this - is one single scene. He has been talking about a certain minimalism in his working style, leading his work to be a series of small little stories - in this case just 10 minutes of live footage of life at a time. He says, he doesn´t have big enough stories for a long feature, but more or less just a small tight scene and that has to do. And they do. The stories have been written masterfully. Big emotional battles and revelations are being taken place in a very close up manner - in very normal every day locations - like in the corridor of a jail, in a supermarket, at sister´s or a family home, at friends´new place, in a motel or a cemetary. So ordinary - and works like hell. And the best thing is that when the situation really gets hot, one finds as a spectator an attitude in oneself - the brainwashing damage done by films - so that one expects a huge dramatic turn, something shocking - an explosion - to give the story an edge. Garcia however doesn´t go to this trap, but instead gives us a more human, more warm and quite frankly - a more realistic way of putting things and solving a crisis. And this very credibly. Our lives are not dynamic bank robbing or penetration to a military base camp, control centre or the insitution of the middle class family, but more the kind of scenes like in this movie - as for example the one-more-time-desire of ex-lovers at a fruit stand in a supermarket or a morally mature decision towards family, when already in a motel with a lover. We all want, finally, to stay alive. This film is a story of even difficult emotional situations, warm and positive in the end, but not soppy. Convincing indeed.

"Nine Lives" - Film trailer


 

BOOKS Tommi Melender: Lohtu (WSOY, 2011)

Tommi Melender on ollut taas touhuisa. Kiinnostuin hänestä "Ranskalaisen ystävän" (WSOY, 2009, Finlandia-ehdokas) myötä ja se oli niin hyvä ja toi eurooppalaisuuden takaisin suomalaiseen kirjallisuuteen, että oli pakko lukea myös hänen Savukeidas-kontribuutionsa, esseekokoelma "Kuka nauttii eniten" (Savukeidas 2010). Se oli terävää sanankäyttöä, kuten nyt Savukeitaalta odottaa saattaakin, ja jatkoi paljolti siitä mihin "Ranskalaisessa ystävässä" jäätiin. Nyt ollaan taas fiktiivisellä radalla. Tällä kertaa tarinan minä - nimeltään Elis - on jälleen maailman epäintellektuaalisuutta tuskaileva älykkö, Melenderin alter ego. Hän käy vuoropuhelua itsensä kanssa suhteessa siihen, jatkaako elämää tässä kurjuuden kuppilassa vai tehdäkö jotain radikaalia suuntaan taikka toiseen. Toinen Eliksen vuoropuheluun osallistuva, on hänen lapsuudenystävänsä Johan, kansainvälisen luokan elokuvaohjaaja. Asetelma on kuin Juha "Watt" Vainion "Albatrossi"-kappaleessa, jossa toinen järjestelee virkamiehenä papereita toimistossa ja toinen kiitää aallonharjalla maailmalla villistä kokemuksesta toiseen. Melender tekee Raution ohjaajahahmosta varsin uskottavan. Tarinat elokuvamaailman sisäpiireistä, jotka toisaalta eivät ole mitään uutta, kertovat Melenderin tuntevan hyvin aiheensa. Ja sen paradoksin paljastaminen, että tähteys ei tuokaan onnea ja rakkautta, vaan on pitkälti ikävä pettymystä tuottava tyhjä arpa, josta ei jää käteen muuta kuin ulkomaailman paineet hamaan loppuun asti, on Melenderille itselleenkin varmasti tullut selväksi. Siksi hän siitä kirjoittaa. Sen sijaan tarinan kertoja, tämä Elis, ja hänen kohtalonsa jää jotenkin puolitiehen. Lukijana odotan suorastaan Raution Elikselle lähettämiä sähköposteja ja tämän villejä tarinoita maailmalta, mutta kirjan kansitekstissä luvattu Eliksen kujanjuoksu itsensä ja maailmassa olemisen kanssa jää jotenkin touteutumatta. Tai ainakin puolitiehen. Suurta suspensea ja loppukohtausta kivääripiipun kanssa ei tulekaan ja loppu on vain latteaa elämää lähiössä ja that´s it. Ilmeisesti Melender haluaakin tehdä sen näin, osoittaa kuinka suuri kärriääri on tuhoon tuomittu projekti ja harmaat varpuset sitten vain elävät, elävät ja jatkavat elämäänsä, harmaina. Nautittavaa on kuitenkin Melenderin kansainvälinenkin sivistyneisyys ja sen esilletuominen, koska sellaista ei liikaa suomalaisessa kirjallisuudessa tällä hetkellä ole ja paikoitellen myös sanankäyttö, vaikka hän ei Tuomas Vimmalle pärjääkään letkautuksissa ja virtuositeetissä. Kuitenkin kaiken kaikkiaan ihan kiinnostava romaani, jopa parempi kuin "Ranskalainen ystävä" ja tarpeeksi erilainen, joka antaa odottaa Melenderiltä jatkossakin uusia avauksia ja tarpeeksi laajan hiekkalaatikon, missä temmeltää. Eli toivotaan että ura jatkuu.

Tommi Melender has been workative again. I got interested in him within the novel "The French Friend" (WSOY, 2009, A Finlandia Literature Prize nominee) and it was so good and brought back European tradition to Finnish literature, that it was a must for me to check out also his contribution, a collection of essays,  "Who enjoys the most?" (Savukeidas, 2010) for the Savukeidas publishing company, known in Finland for their books of essays. It was sharp penning, as could be expected from Savukeidas, and went very much on from where "The French Friend" stopped. Now we are again on the fictious track. This time the I in the story - named Elis - is again an intellectual personality who is anxious in front of the stupid unintellectual world, so to say an alter ego for Melender. He goes in a dialogue with himself, whether to go on with life in this lousy God forgotten café or to make something radical to the one way or the other. A second person to have a dialogue with Elis, is his childhood friend Johan, a world class film director. The composition is like in the well known Finnish song "Albatross" by Juha "Watt" Vainio, where a grey person sorts his papers in the office, while his friend is surfing on the waves out in the wild world living his life from one incredible experience to the next. Melender makes this film director character very credible. The stories from the inner circles of the filmworld, which are actually nothing new and something we already know, tell us that Melender knows his matter pretty well. He also brings out the point he has seemingly found out himself. That stardom doesn´t bring any happiness or love, but is more or less a dissapointing empty card, except the huge pressures from the outer world it brings, ´til the very sad end. This he knows and that is why he is writing about it. On the other hand, the teller of the story, this Elis, and his fate however stays hanging somewhere in the middle. As a reader I can´t wait the e-mails of Rautio to appear, with all the wild stories from the cinema world, but the promised mirror looking with himself of Elis, does not really happen. The great suspense and a legendary climax, with a rifle already in the mouth, never appears and the end of the book is just dull grey life in the suburbs and that´s it. Obviously this is exactly what Melender wants to point out. How a great career is a doomed-to-fail-project, while these grey birds in the suburbs just keep on living and living and living, almost forever - grey. Enjoyable however is Melender´s presentation of an international cultivation to the Finnish literature, and occasionally also the use of words and the writing, although he can´t beat Tuomas Vimma in oneliners and virtuosity. Eventually this is an interesting novel, even better than "The French Friend" and different enough from that, leaving Melender space enough to make new openings and a playground for himself in the future. So let´s hope for the continuity of his career. 

www.antiaikalainen - Tommi Melenderin blogi

 

 

HE L M I K U U  /  F E B R U A R Y  2 0 1 2

 

ART Gerhard Richter: The Cage Paintings as part of "Panorama" at Tate Modern, London 2011, Neue Nationalgalerie, Berlin 2012 & Centre Pompidou, Paris 2012

Gerhard Richter on monipuolinen mestarimaalari ja todennäköisesti arvostetuin maailmassa tällä hetkellä elävistä. Nyt hän on tehnyt uuden maalaussarjan "The Cage Paintings", joka viittaa 1900-luvun merkittävään nykysäveltäjään John Cageen, joka itsekin maalasi ja jolla oli suuri vaikutus New Yorkissa eläneisiin kuvataiteilijoihinkin, olivathan sen ajan tekijät, niin kuvataiteilijat kuin nykysäveltäjätkin, vahvasti luomassa MoMAn syntyä ja sen alkuaikojen toimintaa. Richter ei koskaan ollut osana tätä New York-jengiä, vaan pysytteli tiukasti Düsseldorfissa, mutta oli toki yhteydessä, varsinkin Kölnin Fluxus-yhteyksien kautta, Cageenkin. "The Cage Paintings" on siis eräänlainen keskusteluyhteys, kuvallinen vastaus, Cagen luomaan musiikkiin. Tyylillisesti sarja sijoittuu luontevana jatkona Richterin abstrakteihin maalauksiin, joita hän on aiemmin nimennyt esimerkiksi Bachin mukaan. Ja jälki on vakuuttavaa. Teknisesti hän pystyy mihin vain ja nämäkään maalaukset eivät ole pelkkää pintaa, vaan pinta on raapaistu auki, tehden tilaa monipuoliselle väriskaalalle ja maalauksen kolmiuloitteisuudelle. Nautittavaa on myös se, ettei niitä katsellessa tarvitse miettiä sen enempää niiden taidehistoriallista vaikutusta tai poliittista merkityksellisyyttä, sillä Richterhän on usein puhunut siitä, ettei halua sitoutua mihinkään poliittiseen, taidehistorialliseen tai ajalliseen ilmiöön, ismiin. Hän haluaa vain maalata, ja senhän hän osaa. Joten annetaan maalauksien vain vaikuttaa. Cool.

Gerhard Richter is a manysided masterpainter and probably the most acclaimed living one in the world. Now he has created a series of paintings titled "The Cage Paintings", which seem to be an allegory to the important 20th century new music composer John Cage, who himself painted as well and who had an enormous impact on the New York visual artists of his time. Both artists of that time, the visual as well as the new music ones, were in a crucial role, when building New York´s MoMA and its programming from the beginning. Richter was never part of this NY-society, instead he stayed stubbornly in his Düsseldorf, but he was nevertheless in connection with Cage, through the Cologne fluxus-community. So, "The Cage Paintings" seem to be some sort of talking to- and visual answer to Cage´s music. The style of the paintings is a logical continuation to Richter´s abstract paintings, which he has previously named after Bach, for instance. The result is convincing. Technically he can do anything and also these paintings are not just surface. Instead he has scratched the surface open, giving space for three-dimensional landscape of multiple colours. Enjoyable is also, that - when looking at these paintings - one doesn´t have to think about the art historical or the political position of the works, because Richter has many times spoken, that he does not want to join any movement, whether that to be political, art historical or current. He just wants to paint, and that he does well. So, let the paintings just work. Cool.

www.tate.org.uk/modern/    www.neuenationalgalerie.de     www.centrepompidou.fr                                                           

www.gerhard-richter.com

 

MUSIC Tony Bennett: Duets II (CBS, 2011)

Tony Bennett on hieman vähemmän tunnettu New York - Las Vegas-tyylin viihdelaulaja, kuin ehkä Frank Sinatra, Dean Martin tai Sammy Davis Junior. Kuitenkin se artistikattaus, joka oli pelkkää A-listaa, ja joiden kanssa hän julkaisi aikoinaan duettoalbumin "Duets" osoitti, että kunnioitusta alalla löytyy ja lopputuloskin oli musiikillisesti merkityksellinen, ei siis pelkkä tribuuttipastissi. Levyllä oli Bennettin omia sävellyksiä uudelleentulkittuina, ja koska hänellä on laaja tuotanto, mutta aika vähän puhkikuluneita radiohittejä, jos verrataan vaikka Frankie-boyhin, toi se, paitsi hänelle paljon uutta nuorempaakin yleisöä, myös uutta materiaalia rotaatioon jo varsin loppuunkaluttuun genreen. Ja koska albumi oli menestys, nyt tulee sitten sitä samaa. Eli - materiaalia riittää edelleen toisenkin levyn verran, ja duettokumppanit ovat kiinnostavimpia, mitä mainstreamissä voi tällä hetkellä saada, Lady Gagasta juuri edesmenneeseen Amy Winehouseen, jonka viimeisiä levytyksiä Bennett-duetto oli, uudelleen vetreytyneeseen Aretha Frankliniin, kd langiin ja - Bennettin, Sinatran ja koko tämän periamerikkalaisen viihdemusiikkiperinteen manttelinperijään ja seuraavaan merkittävään kultakimpaleeseen, Michael Bublé´hen. Hyvin menee. Jo yli 80-vuotias Bennett ja kumppanit ovat vedossa ja Phil Ramonen, toisen legendan, joka oli jo mukana tämän viihdetyylin uuden tulemisen eli George Michaelin 1999 julkaistun aliarvostetun "Songs From The Last Century"-albumin tuottajana, osuus namikoissa on jälleen ollut merkittävä. Tony Bennett on perheyritys, jossa isäpappa hoitelee laulupuolen ja pitää supertähtivieraat hyväntuulisina, samalla kun pojat Danny ja Dae, puuhaavat kulissien puolella. Joten mikäpäs siinä. Bennett konsertoi edelleen kunnioitettavan tiiviisti ja levy nousi julkaisunsa jälkeen myyntilistoille sekä USA:ssa että vanhalla mantereella eli kysyntää tällaiselle laadukkaalle vanhan ajan viihteelle vielä on, myös nuoremmassa kuulijakunnassa. Tämä on levyllinen moitteettomia, ja kuten sanottu toistaiseksi kulumattomia, sävellyksiä, sekä vahvoja tulkintoja aikamme kultakurkuilta. Suositellaan.

Tony Bennett is a less known New York - Las Vegas-type of artist, than perhaps Frank Sinatra, Dean Martin or Sammy Davis Junior. Still the list of artists, that was plain A-list, and with whom he released an album "Duets", showed that the respect on him within the industry is very high and that the musical output with the album was remarkable, not just a regular hommage or a tribute pastiss. On the album there were new versions of old Bennett-material, and because he has a wide repertoire, but not too many overplayed radio hits, comparing to for example Frankie-boy, it brought, not only younger audience to him, but also new material to the radio rotation and this genre, which is already very exposed. And, because the album was a success, now there comes a sequel. That is - enough material for a second album, and dueting partners, from the top of our time all the way from Lady Gaga and Amy Winehouse, whose last recordings this session was, to newly vocally recovering Aretha Franklin, kd land and the next big thing on this genre, the already megafamous Michael Bublé. And well it goes. Already over 80 years old Bennett and his guests are in great shape and the impact of another musical legend of this genre, Phil Ramone, who was significantly part as a producer of the new coming of this type of music in George Michael´s underrated 1999 album "Songs of The Last Century", is again notable. Tony Bennett is a family enterprise where the daddy takes care of the singing and keeping the superstar partners in a good mood, while the sons, Danny and Dae, are working hard in the backstage. So, why not. Bennett is still respectively very active in giving concerts and this album did well in charts, when released this Christmas season, both in the USA and in the Old Continent, which shows that there still is a great demand for this type of high quality old splendor entertainment, also in the younger audience. This is an album full of immaculate, and not too overplayed, compositions, and strong interpretations from the golden voices of our time. Recommended.

www.tonybennett.com

 

 

FILM Aku Louhimies: Vuosaari / Naked Harbour (2012)

Jälleen kerran vähän vaikea tilanne arvioida objektiivisesti tätä elokuvaa, koska tekijä on entinen yhtiökumppanini ja hyvä ystävä, mutta yritetään. Vuosaari on samaa tavaraa, kuin olivat Paha maa ja Irtiottoja - Dekalogian tasoinen jättisarja, joka sai ansaittua huomiota, mutta vain Suomessa. Nyt ollaan jälleen samalla radalla, Vuosaaressa. Muoto on pirstaleinen, mutta ei episodimainen, kuvaus n. 10 ihmisen elämäntilanteesta ja asioiden kehittymisestä samanaikaisesti viikon ajan. Ja se toimii. Henkilögalleria on sopiva otanta miehiä ja naisia, suomalaisia ja ulkomaalaisia, varakkaita ja vuokra-asujia, lapsia ja aikuisia - ja kaikilla sakkaa. Sähläystä ja ahdistavia tilanteita vyörytetään ja senhän Aku osaa. Eli vaikka välillä tuli mieleen, että tämä on taas tätä samaa ja että eikös tämä ole jo nähty, niin tosiaisiahan on, että se on hänen omakehittelemänsä tavaramerkki, eli ansio jo sinänsä, joten miksi hän ei saisi jatkaa hyväksi havaitulla linjalla. Vaikka aivan legendaarisia kohtauksia (kuten Paha maan pölyimurikauppiaan toilailut motellissa tai Mikko Koukin esittämä uhoaja) ei olekaan ihan entiseen malliin, niin herkullisia hetkiä silti tarjoutuu mm. Matleena Kuusniemen esittämässä loistavassa osuudessa, kun istutaan pettävän aviomiehen ja tämän rakastajattaren kanssa Kuusniemen hahmon kutsumassa illallispöydässä tai kun Koukin jälleen kerran samantyyppistä esittämä yksinhuoltajaisä pupeltaa yöllä salaa suklaata napaansa, kuin Uuno Turhapuro tässä ajassa. Samoin Laura Birn, jonka imago normaalisti on hyvin luomu, antaa palaa siideriinmenevänä sotkutukkaisena kansannaisena. Muitakin herkkupaikkoja on, jossa mehevä dialogi antaa näyttelijöille mahdollisuuden revitellä ja loistaa. Eli siis - ihan kelpo elokuva, ei niin vimmainen kuin Paha maa, jossa pahan siirtymä-idea oli todella hyvä ja piti intensiivisessä otteessaan, mutta ihan notkea jatkotarina samassa miljöössä, jossa kaikki "ovat ihan vitun yksin ja elämä on täysin perseestä", kuten käsikirjoituksessa voisi lukea. Ehkä elämä Vuosaaressa on tosiaankin näin lohdutonta, kuten itse paikkakin, suoraan sanoen apaattista, mutta ei se kyllä joka puolella Suomea ihan noin paljon sakkaa. Minä ainakaan en ole tehnyt sellaisia havaintoja. On täällä onnellisiakin ihmisiä, jotka ovat sitä oikeasti eivätkä näyttele. Kammoa tietysti löytyy paljon, mutta jotenkin tämä rällästäminen meni vähän fiktion piikkiin ja se vapaushan tekijällä on. Että se on oman maailmankuvan jatke tai ehdotus maailmankuvaksi. Tässä tapauksessa luulen, että se on ensimmäinen noista vaihtoehdoista puhtaassa toteavuudessaan. Laatutyötä. Toivotaan paljon katsojia. 

Again this will be a hard task to review this film objectively, because the director happens to be my former business partner and a good friend, but I will try, anyways. Vuosaari (English: Naked Harbour) is the same stuff, as were Aku´s former feature "Paha maa" (English: Badland) and Irtiottoja (English: Break offs), a Decalogue-level monsterous TV-series, which gained deserved attention, but only in Finland. So, now we´re back on the same track again, this time in Vuosaari (a Helsinki suburb). The form is fragmented, but not episodian, a portrait of appr. 10 persons and their current life situations and the development of these during one week in winter time. And it works. The gallery of characters is a matching variety of men and women, Finnish and foreigners, prosperous and people living on a rent, children and adults - and everyone´s direction is downwards. Hassling and anxious situations come like a hurricane one after another and this is, as we know, what Aku does at his best. So, although it came to my mind, that again this style and haven´t we seen this already so many times, the fact remains, that it is his self developed trademark style, a merit on its own, so why should he not be permitted to go on in this path. Although there aren´t this time absolutely legendaric scenes (like the unforgettable Hoover salesman and his catastrophic actions in a motel or the supermacho booster played by Mikko Kouki in Paha maa), still the spectator will witness some juicy moments. For example Matleena Kuusniemi plays it hard ball with her cheating husband and his mistress on a dinner table in a rich house or Mikko Kouki shines once again in his trademark style role as a sort of Uuno Turhapuro (a legenadary parody character in Finnish cinema) of our modern time. Also Laura Birn, whom we´ve seen many times in more organic type of roles, gives it a hot shot as a ciderloving street gal with a messy hair, and supermessy life. There are also more sweets to come, where the spicy dialogue gives the actors room to shine and rock. So - a fine film, not that intensive as Paha maa and its really genious plot, but supple enough sequel story in a same kind of milieu where "everybody are so fucking lost and life is just from the ass", as it could be written in the screenplay. Maybe life in Vuosaari is really this hopeless, like the place itself, aphatic indeed, but my opinion and observations are, that it doesn´t dive that much all over Finland. There are some happy people here as well, who really are like that and don´t act it. We have, of course, a lot of horror stuff around, but somehow this anxious situation after another went more to the count of fiction and this freedom of playing fiction the director naturally has. So the film is a some sort of extension of a world view or a suggestion for a world view. In this case I assume it is the first of those options, in its entire witnessing of events. Quality work. Let´s hope for a good box office success.

www.vuosaarielokuva.fi       www.akulouhimies.com

 

    

BOOKS Tuomas Vimma: Raksa (Gummerus, 2011)

Sanon sen suoraan - Tuomas Vimma on ehkä lahjakkain nykykirjailijoistamme. On meillä muitakin lahjakkaita ja älykkäitä, kuten vaikkapa Tommi Melender, mutta he ovat kovin vakavia. Vimma on niin etevä ja virtuoosimainen että hän on sekä hauska, mutta samalla myös niin nokkela, että pelaa koko ajan peliä lukijan kanssa. Taiteilee siis sanan varsinaisessa merkityksessa sen Victorinox-ammattikokkiveitsen terällä. Ei siis voi tietää, onko hän tosissaan vai kusettaako ja bluffaako hän, ja sehän on tosi ärsyttävää. Mutta hänen tekstinsä on kuitenkin niin letkeää ja rimmaavaa (kuten sekin, että hän on selvästi nähnyt vaivaa tämän eteen), että se ei ole bluffia. Yksittäisissä lauseissa saattaa välähtää salamannopeasti kokonainen maailmankuva, suuri ajatus, mutta tietysti vain teaserinä, kuten keikarille ja sanataiturille sopii. Ongelma tähän mennessä on vain ollut se, ettei Vimmalla ole ollut oikein mitään sanottavaa, joten anti on jäänyt pelkäksi kielikikkailuksi, mutta ei kovinkaan suureksi ajatteluksi, jos nyt jotain sellaista halutaan kirjallisuudelta odottaa. Nyt on. Helsinki-trilogia oli aluksi vain kopio Ellisistä ja vasta Gourmetissa alkoi erottua selkeämmin hänen oma tavaramerkkisoundinsa ilman kaikuja muista kirjoittajista. Ja tämä tavaramerkkihän hänellä on vahva. Hän ei luojan kiitos ole korkeakirjallisuutta, vaan asettaa itsensä todella alttiiksi popkulttuurin alttarille, ja siis joko ui tai hukkuu. Korkeakirjallisuutta yrittävät eivät tätä uskalla tehdä. Koska eivät ole kyllin kyvykkäitä ja kiinnostavia. Ja juuri siksi, nyt kun Vimma on löytänyt todella merkittävän aiheen ja maailman, hänelle olisi aivan hyvin voitu "viskaista Finlandia ja sen jälkeen suksia vittuun - vaikka".

Raksa on jälleen kerran teos täynnä Vimman ihannoimaa vanhan rahan ökykulttuuria, jyrkkää oikeistoa (hänhän on syntynytkin Branau am Innissä, josta tuli joskus eräs maailmanpolitiikan vaikutusvaltainen viiksekäs herra... (tämä on tölväisy, mutta kyllä hän kestää tämän)), josta hän ei vieläkään ole saanut tarpeekseen, koska ei selvästikään ole koskaan ollut rikas, ei edes varakas (ja fiktiokirjoittaja usein kuvaa ihannoimaansa maailmaa, kun halvalla pääsee). Tämä ikuinen luksusmaailma olisi jo aika tyhjä arpa, jollei Vimma olisi tajunnut alkaa kirjoittaa duunarimaailmasta, raksoista, ja saada mukaan näin mehevää vastakkaisuutta kapitalismille, joka siis jyllää Etelä-Helsingissä. Tämä on tuonut mukaan sopivaa rosoisuutta ja rappausta pelkkään paperinpyörittelyyn, taksissa istumiseen ja Stockan kortin vingutteluun. Duunarit painavat pitkää päivää myös nyt talvipakkasilla ja se on helvetin kovaa duunia. Mutta vielä pidempää päivää painavat ne yrittäjät, jotka työllistävät nämä rakennusmiehet. Ja se on tämän romaanin suuri oivallus. Jopa sanoma. Eli siis - asia, joka tuntui aluksi oikeiston härskisti kampanjaan varastamalta idealta - tämä työväen kokomuuslainen presidentti - pitää itse asiassa paikkansa, sillä yrittäjällä, joka ei jaksa oravanpyörää, ei ole sitten enää mitään. Ei vaimoa, perhettä, ystäviä, kotia, eikä sosiaaliturvaa. Joten sairastua ei voi, ei edes pitää lomaa ja jäitä on oltava hattu täynnä. On siis painettava peräsuoli pitkällä ja toivottava, että tarjoukset menevät läpi ja kestettävä ne loputtomat epäonnistumisen tunteet, kun vastaus onkin se tuttu tyly ei ja firman desimaalinumerot ovat tulossa jo vastaan kovaa vauhtia. Eli, psykologisesti ottaen, yksityisyrittäminen on työläisyyttä sanan varsinaisessa merkityksessä, ja voitot, toisin kuin yleisesti ei-yrittäjien taholla luullaan, hyvinkin pieniä ja marginaalisia. 95 % suomalaisyrityksistä ovat yhden hengen toiminimiä, eivät edes pk-yrityksiä. Tuomas Vimma on antanut tälle todellisuudelle kasvot. Mutta ei saarnaten, vaan liukastellen epämiellyttävästä tilanteesta toiseen. Silloin sen lukeminen ei ole ahdistavaa, vaan erittäin koukuttavaa. Jopa informoivaa. Komediaa. Jolla on vakava sanoma. Messevää hei! Ja tulossa on vielä kaksi lisäosaa tälle uudelle trilogialle.

I say this straight - Tuomas Vimma is probably the most talented of our current writers here in Finland. Of course we have other talented and intelligent ones, like Tommi Melender for instance, but they are all very serious. Vimma, however, is so competent and virtuoso, that he is both funny, but also so clever, that he can play all the time with the reader. As to say, he literally makes the balancing on the Victorinox-cook knife an art form of itself. So, one cannot know if he´s serious or just simply bluffing, and that is really irritating. But his writing is so smooth and groovy (like also the fact, that he has obviously worked hard to achieve this), that it´s not bluffing. In flashlike twists of the individual sentences one can witness  a whole world view, a major thought, but of course only as a teaser, like it is expectable for a literal dandy. So far the problem of Vimma has been, that he has been lacking a real issue, something to say, so the books have been more or less just verbal acrobatics, instead of a more serious thinking, even a message, if that´s something one should expect from literature. Well now he has. The Helsinki-trilogy was first just a copy of an Ellis novel and it was not until "Gourmet" when he started to really have his trademark style of writing in shape and clear without an influence of Ellis. And this trademark, that he has, is very strong. Thank God, he doesn´t want to be presented as a high literate, but more allows his work to be judged in the harsh popular culture context, which means that he either swims or drowns. Those willing to be in the high literature context don´t have the balls to try this. Because they are not capable and interesting enough. And therefore, now that Vimma finally has found a really important issue and world for his novel, it would have been perfectly appropriate to " throw him the Finlandia-prize and then get the fuck out of here - for example".

"Raksa" is again full of old money splendor and luxury culture, that Vimma obviously is very keen on, the steep right wing lifestyle (after all he is born in Braunau am Inn, this small Austrian village, that has produced previously a certain influential world political figure - a gentleman with small moustache... (joke joke, but he can stand this)). Vimma seems not to have enough of this high money world, because he obviously hasn´t never been rich, even properous really (and a writer of fiction very often describes in his novels a wanna be world, because it is very cheap to do so). This neverending fondness of the luxury world would be so last season and an empty card, if he would have not discovered a new point of view - the working class world of the contruction business, and in this way bring opposite type of dynamics to the capitalism dominating in the southern part of Helsinki. This new view has brought roughness and edge to the continous paperworld, taxi cruising and Platinum-lifestyle in Stockmann department store. The construction workers do hard days also in these super cold winter days and that is a hell of a task. But even more hard working are the company owners who employ these workers. And this is the great discovery of this novel. Even a message. As to say, this thing, that first seemed to be just an image stolen by the right wing from the left wing - the right wing president of the workers class - really fits well to the fact, that a company owner, who fails to keep going in the ratrace, really has nothing after that. No wife, no family, no friends, no home and no social security. So, they cannot get sick, cannot have a holiday, and the head has to be really cool. One has to just keep on going and hope that at least one of the offers to the clients does go through, and manage the emotional pressure and crash, when the answer is the usual cruel NO, and the decimal figures of the company are already heading towards oneself in the pipeline. So, psychologically seen, entrepreneurship is working class activity par excellance, and the profits, unlike many people who do not own a company think, are actually very small and marginal. 95 per cent of the private companies in Finland are one man or one woman stores, not even small companies. Tuomas Vimma has given a face to this current reality. And not by preaching, but more or less slipping and sliding from one difficult situation to the other. This leads to the mood, that reading this piece is not anxious, but very hooking. Even informing. Pure comedy. With a serious message. Awesome, that is! And to come, are two more parts for this new trilogy.

www.gummerus.fi/tuomasvimma

 

 

T A M M I K U U  / J A N U A R Y  2 0 1 2

 

ART Jonathan Lasker: The 80´s at Lars Bohman, Stockholm

Jonathan Laskerin 80-luvun legendaarisia maalauksia on jälleen esillä Lars Bohmanilla Tukholmassa. Täytyy sanoa, että Lasker on yksi kaikkien aikojen suosikeistani. Maalaukset ovat yksinkertaisia, paksuja tussityyppisiä vetoja täynnä, kirkkaissa väreissään ja yksiulotteisuudessaan erittäin persoonallisia. Ja nyt, monen vuosikymmenen jälkeen katsottuna voi todeta, että ne ovat kestäneet aikaa varsin hyvin. Eli ne ovat olleet alusta alkaen hyvin ajattomia. Tulee mieleen Claes Oldenburgin tuotanto, tällainen hyvin pelkistetty ja jotenkin juureton, mutta moderni popilmaisu.

Jonathan Lasker´s legendary 80´s paintings are again to be seen at Lars Bohman in Stockholm. I must say, that Lasker is one of my all time favorites. The paintings are very simple, full of thick drawing ink kind of expression and colours and in their one dimensionality very personal. And now, after many decades, one can see, that they have stood against the test of time very well. So they have been very timeless already by the time of creation. They bring to my mind the work of Claes Oldenburg - the kind of plain and somehow rootless, but modern pop interpretation.

www.larsbohmangallery.com                          www.speronewestwater.com/jonathanlasker

 

MUSIC Coldplay: Mylo Xyloto (EMI, 2011)

Coldplay on pitänyt pintansa jo 10 vuotta, vaikka niskassa ovat olleet paineet maailman suosituimpana indierockbändinä. Levyjä on tullut aina n. kolmen vuoden välein ja yhtye on keikkaillut ahkerasti tukeakseen uutta albumia. Mylo Xyloto ei tee poikkeusta. Päätös olla antamatta albumia Spotifyn tyyppiseen ilmaisjakeluun nosti albumimyyntiä ja yhtye pysyi myynneissä miljoonaluokassa, tälläkin kertaa, vaikka tilanne oli haasteellinen. Luvassa on jälleen kiertue ja liput ovat menneet kaupaksi. Ja keikat ovat olleet suurenmoisia, niistä muistutuksena 2011 televisioitu Glastonburyn headliner-esiintyminen, joka todisti, että he voivat esittää minkälaisen kappaleyhdistelmän vain tuotannostaan ja homma toimii.

Albumi on jälleen kerran vahvaa tasaista materiaalia, mikä lupaa hyvää sen suhteen, että se kestänee, aikaisempien levyjen lailla, aikaa ja kovaa rotaatiota, jota hittibiisit aiheuttavat. Levyltä nousevat esiin singleinäkin julkaistut "Every Teardrop Is A Waterfall" ja yhtyeen paras biisi aikoihin "Paradise". Sointi on omintakeinen ja Chris Martinin laulu on edelleen intiimi ja silti stadionluokkaa ja kitarariffit yksinkertaisia, mutta tehokkaita. Yhtyeen suosion takana on kyky olla luottamuksen arvoinen levy ja vuosi toisensa jälkeen, joten tulvaisuudennäkymät ovat valoisat. Nähtäväksi jää, kuinka kauan he jaksavat vielä tehdä levyjä ja esiintyä, sillä he ovat kertoneet miettivänsä jo musiikkielämästä vetäytymistä. Eli, fanit, vielä kerran on siis luvassa kiertue, joten jos et ole vielä nähnyt heitä livenä, niin esimerkiksi 30. elokuuta 2012 Tukholman Olympiastadionilla siihen on mahdollisuus.

Coldplay has held its position already for 10 years, although they´ve had a massive pressure on them as the world´s most popular indierockband. They have released an album approximately every third year with a tour supporting it and succeeded. Mylo Xyloto doesn´t make an exception. The decision of not giving the album for Spotify type of free streaming websites has increased the album sales making the band stay in the million class, also this time, although the market situation was very challenging. Coming up is a tour and the tickets have been selling well. And the gigs have been marvellous, as an example of them the televised Glastonbury headlining performance, which proved, that they can play whatever mixture of songs of their catalogue, and it works.

The album is again strong solid material, which proves the fact, that it will stand, as the previous albums, the test of time and heavy rotation, caused by the very popular hit singles. These singles "Every Teardrop Is A Waterfall" and the best song of the band for years "Paradise" pop out also as the best material from the album. The sound is unique and Chris Martin´s voice is still at the same time both intimate and stadium size and the guitar riffs are simple but effective. The basis of their popularity is the ability to be trustworthy album after album, year after year, so the future is very bright. To be seen is, how long shall they continue making albums and perform, because they have been talking already about withdrawing from music business. So, fans, one more time, there will be a tour, and if you haven´t witnessed them live, yet, there is a possibility for that, for example, at the Olympic Stadium in Stockholm on August 30th, 2012.

www.coldplay.com

 

FILM Rebecca Miller: Pippa Leen yksityiset elämät / The Private Lives of Pippa Lee (2009)

Kaunis pieni elokuva, keski-ikäisen naisen vapautumistarina. Rebecca Miller on lahjakas 1962 syntynyt amerikkalainen käsikirjoittaja-ohjaaja, näytelmäkirjailija Arthur Millerin tytär, joka on kirjoittanut ja ohjannut neljä pitkää elokuvaa ja ne ovat kaikki flopanneet. Miksi? Hän on kyllä piireissä, naimisissa Daniel Day-Lewisin kanssa, ja tuntee paljon alan ihmisiä, mikä tarkoittaa sitä että vaikka hän tekee pieniä independent-elokuvia, hän on saanut näyttelijöikseen alan ehdotonta parhaimmistoa ja Pippa Leen vastaavaksi tuottajaksikin Brad Pittin eli siis myös rahaa. Mutta A-listalaisista ja superkuuluisuudesta ei ole ollut mitään apua. Tuntuu käsittämättömältä.

Pippa Lee on kaunis elokuva perheelleen omistautuneesta Pippa Leestä (Robin Wright Penn), äidistä, mutta ei uhrista, jolla on eksentrinen menneisyys ja haamujakin kaapissa, 30 vuotta vanhempi intellektuelli kustantajamies (loistava Alan Arkin), lapset jotka rakastavat häntä ja kriisi, joka panee hänet käymään läpi elämänarvojaan ja tuo hänelle vielä rakkauden (myös loistava Keanu Reeves). Tässä elokuvassa on kaikki kohdallaan, moitteeton käsikirjoitus, mukava polveileva juoni, paljon down to earth-dialogia, kuvauksellinen ympäristö, hyvä leikkaus, lämmin ja sopiva musiikki ja kuten sanottua laatua nakuttavat näyttelijät. Elokuva sai ansaittua huomiota keskeisillä ja arvostetuilla alan festivaaleilla mm. Berliinissä ja Torontossa. Kaikki siis erittäin ok, aivan kuten aikaisemmin näkemässäni hienossa Millerin elokuvassa "The Ballad of Jack & Rose". Kukaan ei kuitenkaan jostain syystä ole mennyt katsomaan hänen elokuviaan Amerikassa, eikä niitä ole levitetty sitten Euroopassakaan. Vain DVD:llä, onneksi. Miller totisesti ansaitsisi kunnon yleisön ja mahdollisuuden jatkaa jo aika pitkääkin ja johdonmukaista uraansa, mutta showbusiness on ankaraa ja raadollista. Suosittelen hänen elokuviaan, myös Pippa Leetä, lämpimästi niille, jotka haluavat nähdä ihan tavallista arkista ja vähän alternative-Amerikkaakin, aikuisten tekemiä elokuvia kypsälle yleisölle. Ja nuorillekin näissä on jotain. Mitä tässä muutakaan voi tehdä. Saatavana myös kirjastoista.

A beautiful little film, a liberation story of a middle aged woman. Rebecca Miller is a talented 1962 born American writer-director, daughter of the famed playwright Arthur Miller, who has written and directed four films and they have all been flops. Why? She sure is in the filmscene, married to Daniel Day-Lewis, knows a lot of industry people, meaning that although she makes these small independent-like films (that could well be distributed widely!), she has been able to cast the absolute creme de la creme of Hollywood serious actors to her films and to get also as a producer for example Brad Pitt in Pippa Lee, and so - money. But - despite the A-list personalities and fame both in front of and behind the camera, nothing has helped. Seems really incomprehensible, even unfair.

Pippa Lee is a beautiful picture about Pippa Lee (Robin Wright Penn), a 50-year old woman and mother devoted to her family, but not being a victim, and who has an excentric past and some ghosts in the closet, a 30 year older loving intellectual and wise publisher husband (the brilliant Alan Arkin), children who also love her and a crisis, that puts her to go through her life situation and values and brings her love, one more time (also brilliant Keanu Reeves). In this film everything is as it should be - an immaculate screenplay, nice plot with enough turning points, a lot of down-to-earth dialogue, very scenic environment, good cutting, warm and fitting music and as told before, a very quality delivering cast. The film got enough well deserved attention in major festivals, like Berlin and Toronto. So, everything very ok, just like in Miller´s previous film "The Ballad of Jack & Rose". But, nobody in America went to see this or any other of Miller´s films, in theatres and so they haven´t been distributed also not in Europe. Only on DVD, fortunately. Miller definitely would deserve a proper audience and a possibility to continue her already quite a long and logical career. But showbusiness is rough and unforgiving. I warmly recommend her films, including Pippa Lee, for those who want to see ordinary but not stupid, even alternative America, films made by adults for a mature audience. And even the youngsters get something from these films. What else can one do in this situation? I hope her way would be upwards. Available also in libraries.

www.rebecca-miller.com

 

BOOKS Rosa Liksom: Hytti Nro 6 (WSOY, 2011)

Rosa Liksom sai tästä romaanista Finlandia-palkinnon, joka mielestäni oli ehkä ennen kaikkea elämäntyöpalkinto, sillä hän on kunnostautunut nimenomaan novellien mestarittarena ja uurastanut itselleen paikan Suomen kirjallisuuden kentässä, mutta sillä ei voi kilpailla Finlandia-kisassa. Nyt hänellä oli kuitenkin romaani allaan, ja voitto tuli. Teos on hyvä, ei mitään huippuihmeellistä, mutta edelleen hänen vahvuusalueellaan eli kiinnostavassa maailmankuvassa ja elämänkokemuksessa ja kyvyssä kuvailla jonkun tilanteen tai paikan tunnelma hienosti. Hänen maailmansa on villi ja kiinnostava, edelleen. Hytti nro 6 on aikaisempaa seestyneempää ilmaisua, mikä on luontevaa, sillä kirjailijakin on ikääntynyt ja hyväksyy sen, eikä yritä esittää punk-kuningatarta koko elämäänsä. Luin kirjaa varmaan kolme viikkoa, vaikka sivuja on vain 190, koska ilmaisu oli niin tiivistä ja täynnä kuvaavia adjektiiveja toisensa jälkeen, että 20 sivun jälkeen tuli jo ähky, ja oli pakko pitää tauko. Neuvostoliiton ajan kuvaaminen onnistuu kuitenkin hyvin ja mahdollistaa lukijalle mielikuvan sen ajan todellisuudesta, jota ei enää siinä muodossa ole. Kirja on siis historiallinenkin ja kukapa muukaan olisi paras ihminen kuvaamaan sitä aikaa kuin Rosa Liksom, joka on vieraillut muuallakin kuin Leningradissa tai Moskovassa. Kulahtaneesta puutteesta tulee maagista ja se johtuu siitä, että kirjailija on ollut oikeasti kiinnostunut aiheestaan ja avoin sille ympäristölle.

Rosa Liksom got the Finlandia-award for this novel, which for my opinion was more or less a life time award for her efforts as a short story telling master, carving a place for her in the Finnish literature scene, but with short stories you can´t compete in the Finlandia-race. So, this time she had a novel on her belt, and she got the win. The work itself is good, nothing extra special, but still in her powerful area that is, in the interesting world view of hers and in life experience and in the ability to express the feeling of a situation or a place very well. Her world is wild and interesting, still. Cabin nro 6 is more delicate expression, as before, which is very logical, in terms of her older age and in the case that she admits it and accepts it. Why to pretend to be the punk queen of Finnish literature for ever. I read the book for at least for 3 weeks, although there are only 190 pages, because the expression was so tight and full of adjectives after another, that after 20 pages I got so over eaten, that I had make a break. The building the image of the Soviet era is so succesfull, that it brings very well pictures to the readers mind about the reality in that time, which is not anymore valid. So, the book is, in a way, historical. And who else, than Liksom, would be the right person to express the feeling of that era, since she has been visiting also places outside Leningrad and Moscow. The worn need becomes magical and this because the author has been really interested in her subject and open to it.

www.rosaliksom.com

 

 

J O U L U K U U  / D E C E M B E R  2 0 1 1

 

ART Lisätään myöhemmin / To be published later

 

MUSIC Kate Bush: 50 Words for Snow (Fish People, 2011)

Kate Bush on päättänyt luottaa pianon voimaan. Ja se kannattaa. 7 superpitkää kappaletta, joiden teemana on lumi, ovat monimuotoisuudessaan kestäväksi tehtyä musiikkia ja ainakin muutaman viikon kuuntelulla tämä pitää paikkansa. Pianoharmonia luo yhden pitkäkestoisen läsnäolon albumille, jota täydentävät pienet pigantit yksityiskohdat ja Bushin eteerinen ja välillä rokahtavakin laulu. Mukana on myös miesääniä, mm. Katen oma poika, Elton Johnin väkevä vokaaliosuus sekä brittiläisen kulttuurielämän suosikkihäirikkö Stephen Fry. Kaiken kaikkiaan tähän aikaan loistavasti sopiva sisätiloihin lämpöä tuova levy, joka tulee olemaan ainakin minulle vakiokalustoa myös tulevina talvina. Kiitos, Kate!

Kate Bush has decided to rely on the powerful sound of piano. And it pays the decision. 7 superlong songs, whose common theme is snow, are in their complexiness made for a long time use and at least after a couple of weeks of listening, it really seems to be so. The piano harmony creates one long presence for the album, together with pigant details and Ms. Bush´s etheric and occasionally even a rocking voice. Included are also male voices like Kate´s own son, Elton John´s powerful vocal performance and the favorite alternative voice of British cultural life, Stephen Fry. All together a brilliantly current album fitting to the mood of this part of the year, that creates warmth into the indoors, and which is, at least for me, going to be a regular stuff also in the future winters to come. Thanks, Kate.

www.katebush.com

 

FILM Michael Haneke: Kätketty / Caché (2005)

Näkemistäni Michael Haneken töistä toistaiseksi maltillisin, ei suinkaan tämäkään ole köykäinen. Jälleen kaivellaan eurooppalaisen porvariston takapihan jätetunkioita, tällä kertaa kultivoituneessa Pariisissa. Tarinan juoni on niin hyvä ja katsojaa viimeiseen minuuttiin otteessaanpitävä, että ei siitä sen enempää, jotta yllätys säilyy. Viitteeksi vain, että kannattaa katsoa elokuva tarkasti viimeinen pitkä kuva mukaanlukien, sillä todellinen motiivi elokuvan tapahtumille ja sanomalle löytyy sieltä ja se jää helposti huomaamatta, kun luulee, että tässähän tämä jo oli. Ja se todella hämmentää ja panee kysymään: Onko tämä näin mahdollista, kaiken muun jäädessä vain viitteeksi? Tarinan peruspohja, elokuvan algerialaisteema, olisi mielestäni riittänyt sanomaksi. Nyt mennään vielä pidemmälle, kyynisyyteen asti. Ovatko tarinan "pahat" todella näin kammottavia ihmishirviöitä? Haneke, joka halusi jättää lopun tarkoituksella avoimeksi, ei näe mitään toivoa keskiluokkaisessa elämänmenossa, vaan se on aina pahaa ja ansaitsee kunnon löylytyksen. Muoto on tälläkin kertaa nerokas, mestarin kädestä, ja omaperäinen, vaikka videokasetteja on lähetelty aiemminkin mm. Lynchin Lost Highwayssä ja Haneke on itsekin käyttänyt videokuvaa aiemmin. Musiikkia ei ole, miksi olisikaan, ja ranskalaiset näyttelijät toimittavat paketin perille. Katsoin elokuvan kahteen kertaan, mikä osoitti, että sen näkökulma muuttui ensimmäisestä kerrasta, kun ei enää tarvinnut seurata juonta. Virkistävää antihollywoodia, eurooppalaista taide- (lue: shokki-) elokuvaa parhaimmillaan. Ansaitut Cannesin ohjaajanpysti ja Euroopan elokuvapalkinnot parhaasta elokuvasta, ohjauksesta, pääosasta ja leikkauksesta. Trés bon.

From all the Haneke works I have seen, this is the most calm, but certaily not easy. Again, we can witness digging the backyards of the European bourgeois, this time in the cultivated Paris. The storyline of the film is so good and hooking the spectator to the last minute, that no comments on that, so that the surprise will be kept hidden. Just to mention, look at the very last long shot of the film, because the real motive and message for the actions taking place in this film, will be revealed in this last shot, and one easily misses it, since one thinks that okay, that was already it. And this last shot really makes you ask the question: Is this possible, leaving all the rest to be just a side effect? The base of the story, the Algerian theme, would have been, to my opinion, enough for a message. Now we are led to even further, all the way to the cynicism. Are the "bad" of this story really so horrendous human monsters? Haneke, who wanted to leave the ending purpously open, sees no hope in the middle class life style, but for him it always seems to be evil and deserves to be spanked properly. The form of the film is genial, again, and from a master´s hand, and original, although we have seen videocassettes being sent in Lynch´s Lost Highway and Haneke himself has been using videopicture in his films before. There is no music, why should there be, and the French actors deliver the package. I watched the film twice, which showed me, that the point of view changed from the first screening, when I didn´t have to pay attention to the plot and the storyline. So, a piece of refreshing antihollywood filmmaking, European art house (read: shock) film at its best. The deserved awards both from directing in Cannes and for the best picture, best directing, best actor and best editing at The European Film Awards. Trés bon. 

   

BOOKS Kaija Juurikkala: Varjojen taika (Like, 2011)

Jos ei usko henkimaailman asioihin, on todella haastavaa lukea tämä kirja. Se tuntuu lähes fiktiolta. Mutta se ei ole. Jos taas uskoo, tai on edes epäilevästi kiinnostunut, pääsee mukaan huippukiinnostavalle matkalle Juurikkalan sielun syvimpään kolkkaan, josta paljastuu japanilainen karhu. Enempää en kerro tämänkään teoksen kohdalla, jotta jännitys säilyy. Niin, itsekin henkimaailman asioita yllättävissä tilanteissa kokeneena, pystyn samastumaan Juurikkalan hämmennykseen, kun hän tajuaa omaavansa kyvyn selvännäköisyyteen ja pelon siitä, mitä me muut siitä sanomme ja - ennen kaikkea - mihin se johtaa? Hänellä tie vei Japaniin, mutta myös siihen vapauttavaan tosiasiaan, että henkimaailman kanssakin voi, ja kannattaa, olla ihan hyvissä väleissä, niin ei se sen kummallisempaa ole. Autolla ajokin voi olla vaikeampaa. Siihenhän voi vaikka kuolla. Ja kuoleekin. Ja silti hyvin monet ihmiset tekevät sitä. Juurikkalan ansioksi voi lukea ennen kaikkea kaapista ulos tulon. Nyt kun homot ovat jo saaneet hyväksytyn paikkansa yhteiskunnassamme tiettyjen pioneerien raivaamana, ehkä aikamme on vihdoin kypsä keskustelemaan ja vastaanottamaan henkitodellisuuden ilman uskonnollisuuden pakkopullaa tai mystisyyttä, ihan tavallisena ja ennen kaikkea ihmiselämää rikastuttavana ja suojelevana asiana. Kiitos Kaija rohkeudestasi. Tästä on hyvä jatkaa.

If one doesn´t believe in spiritual matters, it is really challenging to read this book. It seems to be fiction. But is not. If you do believe, or if you are even doubtingly interested, you are lead to a superinteresting journey to the deepest core of Juurikkala´s soul, where one finds a Japanese bear. More I won´t tell you, also in this case, to keep the tension and surprise alive. Yes, also having been experienced spiritual world in surprising situations, I can relate to the confusion of Juurikkala, when she realises she has a gift of clearvoyance and her fear of what we, others, are going to say about it and - most notably - where does this all lead her to? For her, it took a trip to Japan, but also gave her the liberating feeling, that one can, and is very recommended, to communicate with the spiritual world. There is actually nothing uncommon about it. Even driving a car can be more difficult. You may even die driving a car. And still, many people do it. Juurikala´s biggest credit is coming out of the closet with this matter. Now, that gay people have gotten an established place in our society, through some pioneering personalities, maybe it is time for us to have a conversation about spiritual life and the reception of it, without the pressure of religions or mysticism, as a very normal and most of all, enriching and caretaking part, of human every day life. Thank you, Kaija, for your courage. This is a very good starting point.

www.kaija.juurikkala.fi


 

M A R R A S K U U / N O V E M B E R  2 0 1 1

   

ART Marianna Uutinen at Galerie Forsblom, Helsinki

Marianna Uutinen kaivaa jälleen tavaramerkkityylistään uuden version, kuin turkin hihasta ja onnistuu. Maalaukset ovat sopivasti hyvin eri kokoisia, joka sopii Forsblomin monipuoliseen tilaan. Teokset ja niiden maalauspinta on viritetty hyvin, joten ei muuta kuin nauttimaan.

Marianna Uutinen digs again new spheres out of her trademark style, like from a magicians cuff and succeeds. The paintings are very diverse from the size and fit well in the manyfaceted space of Forsblom. The works and their painted surfaces are tuned very well, so what else but to enjoy.

www.galerieforsblom.com

 

MUSIC k.d. lang & Siss Boom Bang: Sing It Loud (Nonesuch Records, 2011)

k.d. langin, country & westernin merkittävimmän artistin, ja hänen uuden bändinsä levy on täydellinen. Sillä ei ole yhtään soundia tai nuottia, joka ei olisi moneen kertaan puleerattu, joten tämä on tahraton. Jotkut voisivat sanoa, että siitä puuttuu karheus, eli siis - elämä. Mutta minä sanon, että se on täynnä pelkkää rakkautta. Ja antautumista asialleen sanan korkeimmassa merkityksessä. k.d. land ja hänen joukkonsa ovat halunneet tehdä pehmeän, letkeän levyn, josta on vaikea sanoa mitään negatiivista. Ja miksi pitäisikään, kun voimme nauttia yhdestä alan kauneimmista äänistä ja kun kanssamuusikot tietävät tarkalleen mitä tehdä tukeakseen tätä äänellistä ilmiötä. Mukavia, leppoisia ja lämpimiä iltapäivätunnelmia planeetan länsilaidalta. Suositellaan, jopa kaiken kokeneille ja tältä artistilta kaiken kuulleensa luuleville tosifaneille.

This new record by the groundbreaking country & western artist and her new band is perfect. There is not one sound or note that is unpolished, so it is just immaculate. Many would say it lacks rouhgness, that is - life. But I say, it is pure love. And devotion to the profession in the highest meaning. k.d. lang and her troops have wanted to make a smooth, mellow record where it is hard to tell anything negative about. And why should we, when we can enjoy one of the most beautiful voices in the business and the when the fellow musicians know exactly what to do to back up this vocal phenomenon. Nice, warm afternoon moods from the Western part of the Planet. Recommended, even to die hard fans, who think they have heard everything from her.

www.kdlang.com

 

FILM Mario Cajori & Amei Wallace: Louise Bourgeois: The Spider, The Mistress and The Tangerine (2009)

Louise Bourgeois oli niin kova täti, että häntä vuodesta 1993 filmannut Marion Cajori ehti kuolla vuonna 2006, ennen kuin elokuva saatiin loppuun kuvatuksi. Mutta silloin 95-vuotias Bourgeois vain jatkoi elämäänsä ja vahvaa uraansa vahvempana kuin koskaan. Joten avuksi tuli Amei Wallach ja elokuva saatiin lopulta tehdyksi. Apua! Tällaisia naisia ei kävele ihan joka paikassa vastaan, vaikka meilläkin on jo monta satavuotiasta tervaskantoa katsomassa terävinä television keskusteluohjelmia vanhainkodeissa. Louise Bourgeois oli monella tapaa erikoinen tapaus. Nainen, joka "breikkasi" vasta 71-vuotiaana 1982 New Yorkin MoMAssa ja sai siitä niin paljon lisävirtaa, että porskutti upeasti aina toissavuotiseen kuolemaansa saakka 98-vuotiaana. Elokuvassa hän on juuri sellainen, kuin mitä liikkumattomasta mediasta, näyttelyluetteloista ja kirjoista, on saanut lukea. Raaka, raffi, pelottavan totta, julma, emotionaalinen ja henkisesti täydessä tikissä. Siksi häntä on kannattanut filmata liikkuvana, työhuoneellaan, kotona, arkiympäristössään, josta hän ei liiemmin poistunut ja siksi häntä on myös kiinnostava seurata, elävänä. Nyt kun hän on lopultakin pilven reunalla, yhdessä kaikkien muiden 20. vuosisadan taidejärkäleiden kanssa.

Louise Bourgeois was such a tough case, that Marion Cajori, who started filming her in 1993 happened to die in between in 2006, before the filming was ended. But Bouregois, then 95 years, just kept on continuing her life and her powerful career, stonger than ever. So, Amei Wallach came to help and the filming got to be done, eventually. Help! These kind of women, like Bourgeois, don´t walk across everywhere, even though we have a lot of hundred-year-oldees to watch sharply the daytime talkshows in senior citizens´ centres. Louise Bourgeois was in many ways an exceptional case. A woman, who made her "breakthrough" at 71 in 1982 in New York´s famed MoMA with a first ever solo show of a woman and got so much energy and power from this that she just squeezed the works together one after another with her assistant until the actual final death of hers at 98 in 2009. In this film she is exactly as seen in unmotional media, like exhibition catalogues and numerous books about her. She is raw, rough, fearfully truthful, even cruel, emotional and top fit energetically. That is why it has been a blessing to be filmed this moving creature, in her studio, her apartment, in her everyday surrounding, she did seldom leave. This is why it is also highly interesting to follow her, alive. Now that she finally sits on top of the cloud, together with all the major greats of the 20th century art world.

amazon.co.uk

 

BOOKS Hannu Väisänen: Apupata (Otava, 2011)

Hannu Väisänen on lämmin kirjailija. Ja Apupata on kirja täynnä lämpöä. Tästä kolumnikokoelmasta, joka kertoo Väisäsen elämänpiiristä ranskalaisen kylän entisessä pappilassa, hohkaa takan lämpöä leppoisalla tavalla. Hän on ilmiselvästi tyytyväinen elämäänsä ja valintaansa asua Ranskassa, ja maaseudulla, mikä tuo sopivasti etäisyyttä koto-Suomeen ja Pariisin kiireisiin. Teksti on mukavalla tavalla sivistynyttä, ei siis snobia, vaikka on täynnä viittauksia Ranskan ja maailman taiteen historiaan. Näitä viittauksia lukee ihan mielellään ja niistä jopa oppii jotain, kuten vaikka että Ravel oli vain 155 cm pitkä ja pienennytti kotinsa kalusteet suhteessa pieneen kokoonsa. Sitten välillä ollaankin jo Keminmaalla ja sen jälkeen Roomassa. Väisäsen maailma on juuri sopiva sekoitus tavis- ja toisaalta taiteilijaelämää ja sen havaintoja sekä Suomea ja Eurooppaa, että se myy, ainakin meillä. Ei olla juntteja, vaikka asutaankin maalla ja siksi juntitkin kutsutaan sisälle syömään keittoa ja juomaan punaviiniä.

Hannu Väisänen is a warm author. And Apupata is a book full of warmth. This collection of columns, that tells us about Väisänen´s life surroundings in a former minister´s house in a French village, is full of fireplce glow in a relaxing mood. He is undoubtly very pleased in his life and his choice to live in France, in the countryside, which creates just perfect dissonance to home-Finland and the busy Parisian lifestyle. The text is in a nice way civilized, but not snobby, even though it is full of references to the art history of France and the world art. One reads these references with delight, for example the fact, that Ravel was only 155 cm tall, and let to make all his furniture to be smaller in accordance to his small size. And then, we are back again in Keminmaa in Finland and after that in Rome. Väisänen´s world is a perfect mixture of Mr Average life and on the other hand artist´s life and its small observations and both Finland and France in a way that it sells, at least here in Finland. He is not a jerk, even though he lives in a country side, and that is why the jerks are also welcomed in to have a soup and a glass of red wine.

www.otava.fi

 

 

L O K A K U U / O C T O B E R 2 0 1 1

 

ART Carolus Enckell and Joel Shapiro at Galerie Forsblom, Helsinki

Kiinnostava yhdistelmä melkein samanlaisia näyttelyitä Galerie Forsblomin uudessa huikeassa tilassa Helsingissä. Carolus Enckell, joka tunnetaan ankarista modernisista maalauksen muodoista ja väriin luottamisesta, on päättänyt esitellä teoksia, jotka ovat sekoitus maalausta ja kuvanveistoa. Kauniita selkeitä värejä ja kolmiulotteisuutta harmonisessa näyttelyssä. Joel Shapiro esittelee tavaramerkiksi muodostuneita puusta tai metallista tehtyjä ihmisfiguureja, jotka sopivat kuin nenänpäähän tähän tilaan. Muodot ja värikkäät pinnat ovat yksinkertaisesti fantastisia ja maailmanluokkaa. Koko näyttely oli kerrssaan kohottava taide-elämys. Kiitos siitä.

A very interesting combination of two almost similar exhibitions in the new superb space of Galerie Forsblom in Helsinki. Carolus Enckell, known in Finland for his very modernist way of painting, has turned to present works, that are a combination of painting and sculpture. Beautiful clear colours and forms in a very harmonius exhibition. Joel Shapiro presents his trademark human figures made out of wood or steel in a space that fits perfectly for his use. The forms and colourful surfaces are just fantastic and world class. A very uplifting experience in all. Thank you.

www.galerieforsblom.com

 

MUSIC Suvi Isotalo: Jollet rakasta (sound of Finland, 2010) & PS Maj´lle (Sound of Finland, 2011)

Suvi Isotalo on yksi uuden trendin, eteerisen suomalaisen singersongwriter-kategorian, edustaja. Näitä nuoria, enimmäkseen naisia, on tupsahdellut popmusiikin piiriin lähes kuukausittain ja hyvä niin. Ongelma voi olla vain se, että tarjontaa on jo liikaakin ja silloin väistämättä joku jää ilman ansaitsemaansa huomiota. Suvi Isotalo on yksi heistä. Hän julkaisi debyyttinsä "Jollet rakasta" vuonna 2010 ja saikin jonkin verran huomiota mediassa, mutta ei suinkaan riittävästi, huomioonottaen hänen albuminsa taiteellisesti korkean tason. Kuulin sattumalta "Oi mun tuuleni"-singlen Radio Suomen taajuuksilla ja olin heti, että hei - mitäs tämä on? Kuka laulaa? Hankin levyn ja olen ollut enemmän kuin tyytyväinen siihen. Laulut ovat esikuvansa Dave Lindholmin tavoin monimuotoisia laulelmia, polveilevia melodiakulkuja, joissa on viimeistellyt sanat. Pianon ääni on vain niin rauhoittava jo sinällään, että kun Isotalon lauluääni tulee vielä siihen päälle, ei enempää kaipaakaan. Suvilta on nyt julkaistu uusi levy "PS Maj´lle", jonka ensisingle on "Minä en lähde koskaan pois". Hiukset on leikattu ja soundikin uusittu hieman enemmän peruspoppiin viittaavaksi. Nähtäväksi jää, saako uutukainen edeltäjäänsä verrattuna paremman ja ennen kaikkea laajemman vastaanoton. Toivotaan parasta. Sitä odotellessa kuuntelen "Jollet rakasta"-albumin jälleen kerran. Ja nautin.

Suvi Isotalo is part of one of the latest trend in Finland, an etheric singer songwriter category. These young artists, mostly ladies, have been popping up to the Finnish music scene almost monthly and good that it is so. There may however be a problem with this and that is, that there are too many artists like this, and not all of them get the recognizion they certainly deserve. Suvi Isotalo is one of them. She released her solo debut "Jollet rakasta/If You Don´t Love" in 2010 and got a little bit of attention in the media, but not enough, if one looks at the high artistical level, her album reached. I happened to hear her first single "Oi mun tuuleni / Oh, my wind" in the frequency of Radio Suomi and immediatly I was like hey - what is this? Who sings? I purchased the album right away and I am more than satisfied to it. The songs are, like their inspirator, the Finnish singer songwriter Dave Lindholm´s work, many faceted compositions, running melodies with thought after words. And the sound of the piano is just heavenly, always relaxing. If you add Suvi Isotalo´s voice on top of this all, you don´t need anything else. Suvi has now released her second album "PS Maj´lle / PS For Maj", and the first single from it is "Minä en lähde koskaan pois". She has cut her hair and moderned her sound to the direction of more traditional pop style. We will see, if she gains more reputation with this new album. Let´s hope the best. When waiting for that to happen, I will grab my "Jollet rakasta"-album copy one more time. And enjoy.

www.suviisotalo.fi

 

FILM Wim Wenders: Pina (2011)

On täysin väärin maailman kaikkia taiteilijoita kohtaan antaa minun arvostella tämä elokuva, koska Pina Bausch on ollut ja tulee aina olemaan sankarittareni. Suurempi ja merkittävämpi niin taiteellisesti kuin henkisestikin, kuin Jeesus tai Buddha ikään, jotka olivat vain hengellisiä johtajia, mutta eivät suuria taiteilijoita. Ja Pina Bausch oli taiteilijoista merkittävin, minulle. Hänen teoksensa ja ideansa olivat ylittämättömiä ja täynnä tyyliä. Ja Wim Wenders, toinen taiteen A-listalainen, on siis niin oikea valinta tekemään tämä kunnianosoitus Bauschille ja hänen tanssiteatterinsa työlle. Joten. Ennen kuin näen sekuntiakaan elokuvasta, tiedän että tulen antamaan sille viisi tähteä, ihan sama mitä on tulossa. Ja sitten, menen ja katson sen. Oli loistava idea tehdä elokuvasta kolmiulotteinen, nyt kun tekniikka sen sallii, koska alkuperäiset kolmiulotteiset teatteriesitykset näin pääsevät lähes täyteen loistoonsa myös elokuvateatterikatsojalle ja koska tekijät ovat voineet siirtää tämän kolmiulotteisen teatterikokemuksen myös ulos kaupungille ja luontoon, asia, jota Bausch itsekin kokeili ohjatessaan tv-elokuvan, jossa ryhmä esiintyi. Wim Wenders käyttää viisaasti elokuvatekniikan suomia mahdollisuuksia hyvissä kohdissa elokuvaa, leikaten esimerkiksi Kontakhofin nuoria ja iäkkäitä esiintyjiä peräkkäin, asia, jota ei olisi voinut teatteriesityksissä tehdä. Esityksissä, jotka ovat vain... ihmeellisiä. Mukana ovat koreografiat "Kevätuhri", "Cafe Müller", "Kontakthof" ja "Vollmond". Ja ne ovat täyttä rautaa. Elokuva esittelee myös tanssijoiden ajatuksia työskentelystä, tanssijoiden, joiden rotujen sekamelska on hyvä otanta maapallomme ihmiskunnasta. Hehän olivat, ja ovat yhä, yksi suuri perhe. Yhdessä vaiheessa huomasin haukotelleeni ja kysyin itseltäni kysymyksen, onko se tämän elokuvan vika. En vieläkään tiedä vastausta siihen. Ehkä minä olin vain vähän väsynyt tai sitten elokuva oli ehkä hieman liian pitkä. Kukaties. Mutta. Joka tapauksessa Wim Wenders toimittaa paketin perille meille katsojille. On ollut onni, siunaus ja etuoikeus olla samalla planeetalla samaan aikaan ja kokea ja nähdä Pina Bausch ja hänen tanssiteatterinsa tositoimissa. Niin teatterissa kuin valkokankaallakin. Toivottavasti Pina on onnellinen. Taivaassa. Eine glückliche Frau.

It will be unfair for all the other artists of our world to let me write a critic for this film, because Pina Bausch was and always has been my hero. Bigger and more important both artistically and spiritually than Jesus or Buddha ever, who were just spiritual leaders, but not great artists. And Pina Bausch was the best artist of all time, for me. Her pieces and ideas were unrivalled and so full of style. And Wim Wenders, another A-list artist, is the most perfect choice to make this hommage film of Bausch´s and her Tanztheater´s work. So. Before seeing even one second of this film, I know I will rate five stars for it, no matter what. And so, then I go. And see it. It is a wonderful idea to use 3D in this film, because this technique allows the viewer to see the originally three dimensional theatre pieces in all their glory plus with film the creators have been able to go and bring this theatre experience to the outdoors, a thing that Bausch once tried herself, when she directed a tv film with the Tanztheater. Wim Wenders uses wisely and in good points the possibilities film as a techique allows, switching for example in Kontakthof young and older versions´ performers with each other and other gimmicks that would have been impossible in a live theatre show. And the show, well. It is just amazing. Included are excerpts from four choreographies "Sacre du Printemps", "Cafe Müller", "Kontakthof" and "Vollmond". And they are bona fide quality. The film also presents the thoughts and very divers backgrounds of Bausch´s dancers. They were after all, one big family, and so a mini version of all the races and tribes of our humankind on this planet. I once found myself being bored during the screening, and I asked myself, is it this films fault. I still don´t know. Maybe I was tired, or then the film was a little bit long, but who knows. Anyway Wim Wenders did a great job and delivered the package for all the rest of us. It has been a blessing, to be able to exist in this right time and to experience this level of art in the performances and now on film of the Tanztheater Wuppertal. I hope Pina is happy in Heaven. Eine glückliche Frau.

www.pina-bausch.de   www.wim-wenders.com

 

BOOKS Kreetta Onkeli: Kutsumus (Sammakko, 2010)

Millaista on kirjailijan työ? Millaista on kirjailijan elämä? Koska kirjailijan ammatti on yhtä kuin hänen elämänsä ja elämänsä yhtä kuin ammatti, voidaan sanoa että se ei ole mikä tahansa ammatti ja sittenkin sen tulisi olla vain ammatti. Ja ammatinvalintakysymys. Onkeli tietää paljon kirjailijana olemisesta: aiheista, työskentelystä, menestyksestä ja menestymättömyydestä ja antaa tulla täyden laidallisen omalla lakonisella ja huumorintajuisella lämmöllä. Sillä monet kyllä kirjoittavat, mutta vain hullut julkaisevat. Tai ne, jotka ovat radalle uskaltautuneet ja siellä tajunneet, että paluuta takaisin tuntemattomuuteen ei sitten enää ole. Mutta kerran se vain kirpaisee. Julkaisuneitsyys. Jonka jälkeinen elämä on yhtä rodeoesitystä ja kilpajuoksua elämän kanssa, elämän, joka on aina nopeampi, parempi ja hohdokkaampi, kuin yksikään meistä. Elämä voittaa. Aina. Mikä tarkoittaa sitä, että maailman paraskin tai menestynein taiteilija tulee alas. Kuolee. Ja hänen tuotantonsa unohdetaan. Eli. Siis. Viesti on seuraava: jos et palavasti halua oksentaa ja jäsennellä elämääsi julkisesti kirjankansien välissä ja nauttia masokistisesti siitä, että vaikka taipuisit minkälaiseen asentoon, sinut piestään, revitään, pannaan jalkapuuhun ja syötetään koirille - joka kerta kun julkaiset - ei kannata edes lähteä radalle. Sillä kirjailijaa sinänsä - tuota 2000 euroa vuodessa tienaavaa lurjusta - ei enää arvosteta. Ja miksi arvostettaisiinkaan, kun kuka tahansa pystyy kirjoittamaan romaanin ja julkaisemaan sen On demand-palveluna Stokkan akateemisen rahastupakin kautta. Mutta. Kuka tahansa hyvän kirjan kirjoittaja ei menesty pelkästään sisällöllä, vaan on osattava myös markkinoida teksti ja samalla oma itse kustannustoimittajille, kirjakauppiaille, ja niinpä niin, jälleen kerran - medialle. Tähän eivät kaikki pysty ja siksi he eivät saa Finlandia-palkintoa. Kreetta Onkeli pystyy ja siksi hän saa teoksensa julkaistuksi ja myös luetuksi. Ja ehkä joskus Finlandiankin, joskus - ja toivottavasti - vaikka ei se miltään tunnu, kuten ei julkaiseminenkaan. Stressaa vain ja tuo kaameat paineet. Mutta sen kestää läpi kun tietää, että todellisena palkintona on se, että saa kirjoittaa. Kirjoittaminen. Se on kivaa, helppoa ja mukavaa, kun sen osaa. Lähes lomaa. Eli ammatinvalintakysymys. 

What is an author´s profession like? What is an author´s life like? And because an author´s profession is the same as her/his life and her/his life same as the profession, one can say that it is not just like any profession and yet it still should be one, just a profession. And a choice of profession. Onkeli knows a lot about being an author: the subjects, the working methods, success and unsuccess and blows a full horn of thoughts about this with her laconic and humorus style. Because many write, but only fools publish. Or those, who have been corageous enough to get on the track and notice that there ain´t a way back to the anonomity. But it only hurts once. The virginity of publishing, that is. And the after life, which is a one big rodeoride and running after life, life, that will always be faster, better and more glamorous, than anyone of us. Life wins. Always. Which means, that even the world´s most succesful artist comes down, one day. And dies. And the work will be forgotten. So. The message is: If you don´t passionately want to throw up and sort your life in the public eye, between the covers of a book and enjoy masochistically the fact, that no matter what position you bend yourself to, you will be spanked, ripped off, put in public shame and left eaten of the dogs - every time you publish - then forget this idea of being an author. Because our time doesn´t anymore respect an author - this 2000 euros per year earning creature - and why should they.  Now that everyone can easily write and publish a novel and put it out as an On demand-service, through Stockmann´s Academic Bookstore´s small little business. But. Not everyone is successful. Not everyone, who has written a great book, succeeds just with the content, but one also has to be able to market your text and in this way your self to the editors, bookstore owners, and well, yes once again - for the media. This is something, that not every one can do, and that is why they don´t get a Finlandia-prize for that. Kreetta Onkeli can and that´s why she gets her work published and read. And maybe even the Finlandia, one day - and hopefully - alhtough it doesn´t really make you feel special, once you get it, just like publishing. It just creates a stress and a lot of pressure. But one lives it through, when one knows that the real prize is, that one has the priviledge to write. Writing. It is nice, easy and great fun, when you know your shit and how to express it. Almost a vacation. That is to say, a choice of profession. 

www.sammakko.com

 

S Y Y S K U U / S E P T E M B E R 2 0 1 1

 

ART "Self-portraits, Silent Voices" - Silvia Reichenbach (photography), Paola Livorsi (sound-landscape) & Saila Susiluoto (poetry) at Vuotalo Gallery, Helsinki

Kauniita, ekstakteja ja elegantteja valokuvia italialaiselta valokuvaaja Silvia Reichenbachilta yhdessä italialaisen säveltäjä Paola Livorsin tekemän ääni-installaation kanssa, joka sisältää Saila Susiluodon runoja. Tämä projekti on saavuttanut muotonsa monien tapaamisten summana: ensin Reichenbachin ja Livorsin tutustuttua jo vuosia sitten Italiassa, sitten Livorsin muutettua pysyvästi Suomeen ja tutustuttua Susiluotoon ja hänen runouteensa sekä lopuksi Reichenbachin ja Livorsin oleskeltua ranskalaisessa Les Herbiersin kaupungin vierastaiteilija-ateljeessa. Les Herbiersin uuden La Tour des Arts (taiteiden torni)-kulttuurikeskuksen ympäristö on ollut lähtökohtana tälle näyttelylle. Reichenbach on kuvannut jo kaksikymmentäviisi vuotta itseään eri ympäristöissä ja nyt tapahtumapaikkana on ollut siis ranskalainen kulttuurikeskus, jonka arkkitehtoonisesti geometriset muodot ovat kätkeneet sisäänsä paljon nyansseja ja yksityiskohtia, joita Reichenbach on käyttänyt valokuvissaan. Paola Livorsi on säveltänyt äänen tähän näyttelyyn, käyttäen materiaalina kuiskattuja Susiluodon runoja sekoittaen luonnon ääniä, kuten veden virtausta, tähän kaikkeen. Äänet alkavat tulvia kaiuttimista, kun teoksia lähestyy ja liikkuu näyttelytilassa. Kävijä voi kuulla monia kieliä päällekkäin, kokonaisen orkesterin kuiskaavia ääniä, joka luo kaksiulotteisille valokuville kolmannen ulottuvuuden. Koska vierailin näyttelyssä taiteilijatapaamisen aikana, hukkasin oikeastaan kaiken mitä tuli runojen sisältöön, joten minulle se oli vain kuiskattuja ääniä, ja sellaisinaan ihan ok. Ymmärsin kuitenkin, että runojen käyttäminen näyttelytilassa on äärimmäisen haastavaa, koska katsoja on vaikea saada istumaan paikoilleen ja todella keskittymään runoihin. Minä en siihen kyennyt, koska tulin jutelleeksi koko ajan taiteilijoiden kanssa, joten missasin oikeastaan täydellisesti Susiluodon pointit, mutta kiinnostuin hänen maailmastaan hänen luettuaan yhden runoistaan ja aionkin saman tien hankkia kirjastosta katsantoon jonkun hänen runokokoelmansa. Korkeaprofiilinen näyttely tilassa, jota voisi luonnehtia haastavaksi, mutta joka itse asiassa on aika samantyylinen, kuin valokuvissa nähdyt tilat ja siis toimi. Hyvä!

Beautiful, precise and elegant photographs by an Italian photographer Silvia Reichenbach together with a sound installation made by Italian composer Paola Livorsi based on the poetry of Finnish poet Saila Susiluoto. This is a project that has come to reality through many encounters: first of Reichenbach and Livorsi getting to know each other in Italy many years ago, then later Livorsi living permanently in Finland and getting to know Susiluoto and her poetry and finally Reichenbach and Livorsi staying at an artists recidence in the town of Les Herbiers in France. The surrounding of the new cultural centre of Les Herbiers called La Tour des Arts (Tower of Art), has been the starting point for this exhibition. Reichenbach has been photographing herself in different surroundings for twenty five years now and this time the place of action has been a new cultural centre in France, which is architecturally very geometric giving a lot of nuances and details, where to base the beings of Reichenbach in her photographs. Paola Livorsi has composed the sound for this exhibition, using whispered poems by Susiluoto, as musical elements and stirring some natural sounds like water to this all. The sound starts and opens up during the moving of the spectator when you enter the space. One can hear many languages at the same time, an orchestra of whispering voices, which gives a third dimension for the traditionally two dimensional photographs. I attended the show when the artist presentation evening was going on, so I missed a lot of the content of the poems, so for me it was just whispering sounds and was perfectly ok also like that. However I understood, that it is a big challenge to make the spectator to really calm and sit down and concentrate to the poems. I couldn´t, because I was talking to the artists, so I missed Susiluoto´s points, but I got interested in her world, when she read one of her poems, and I want to get to know to her poetry and will order immediately one of her books from the library. A high profile show at a very challenging but similar exhibition space like where the photos have been taken, so it worked. Well done!

 

 

MUSIC  Esa-Pekka Salonen: Wing On Wing (Deutsche Grammophon, 2005) ja Salonen (Helix/Pianokonsertto) (Deutsche Grammophon, 2009).

Esa-Pekka Salonen on kulttuurimme voimahahmo, mediasta kaikille tuttu kapu, jota suurin osa suomalaisista ei ole koskaan kuullut tositoimissa. Satuin kuulemaan häntä ensi kerran 2003, kun hän johti ystäväni, säveltäjä Lotta Wennäkosken, hänelle tekemän tilaustyön. Ja hän vakuutti. Penseistä ennakkoluuloistani huolimatta minun oli todettava, että siinä johti ammattinsa suvereenisti hallitseva maailmanluokan muusikko. Nyt, kun hän on ryhtynyt enemmän ja enemmän itsekin säveltämään - asia, johon hän varsinaisesti aluksi kouluttautui, minun on jälleen kerran todettava, että - sikäli kuin uutta musiikkia tunnen ja ymmärrän - asialla on jälleen musiikin ammattilainen. Tämä on laadukasta ja freesiä musiikkia ja voisi tietyssä tilanteessa kelvata kadunmiehellekin. Se ei ole siis pelkkää rutikuivaa modernistista hifistelyä, vaikka onkin hifistelyä.

Kappaleista: Kolmiosainen Foreign Bodies kulminoituu ajatukseen siitä, että musiikki on kehollista ilmaisua, ja instrumentit kehon jatke tähän toimintaan. En voisi olla enempää samaa mieltä, vaikka ennen kaikkea mielestäni instrumentit ovat sielun jatke, mutta hyväksyn kehollisuuden. Teos soikin jo heti aluksi uljaasti. Salosen sointi ottaa etäisyyttä modernistisiin opettajiinsa, (jotka eivät koskaan keksineet mitään todella uutta ja omaperäistä) ja sanoutuu irti kylmästä formaalisuudesta ja "teoreettisesta" musiikista ja päästää sisään orgaanisia elementtejä, kuten aikamme trendeihin kuuluu: lämpimiä jousia, Wing On Wingissä laulua ja ihmisääntä. Wing On Wing tehtiin alunperin Salosen uuden kotiluolan, Frank O. Gehryn suunnnitteleman Los Angelesin Walt Disney Hallin, avajaisteokseksi. Se on yksiosainen teos, jonka avaa kuulokuva tuplasopraanojen kera, ja joka täydentyy mehevillä jousimassoilla. Mukaan tulee ääniluuppeja Frank Gehryn puheesta ja kaikki alkaa kasaantua luovaksi kaaokseksi, joka päättyy kakofoniaan ja romahdukseen, kuolinkorinaan. Seuraa uusi aamu, uusi alku, kuin Sibeliuksen Finlandiassa konsanaan, ja valoisaa ja pehmeää usvaa, oboen ja huilun sointia, triangelia ja jousia taustalla. Sitten sopraanot aloittavat jälleen vuoropuhelunsa ja alkaa odottava jakso puheluuppeineen: "Go to the beginning - 350 million years from now. Why not?. Water." Lopulta kaikki loppuu patarumpupatteriston laukomaan katarttiseen tykitykseen ja raukeaan loppusointuun, jossa sopraanot tuudittavat uneen ja Frank Gehry toteaa: "It was the process. The Dream." Insomnia on jotenkin vähän perinteisempää poljentoa. Ihan ok sointumassaa, mutta jää vain "tavalliselle" asteelle. Se ei oikein herätä kuuntelemaan, että hetkinen..., mitäs tämä on? Ja suuren musiikin tunnistaa juuri siitä. Että kuulija unohtaa itsensä ja sulautuu osaksi musiikkia. Suuri musiikki jää rotaatioon vielä sittenkin kun sen tekijä ei ole täällä taidettaan puffaamassa ja mediakohina on vaimentunut ja tapakohteliaat kuuntelijat kaikonneet. Aika on armoton. Ja hyvä niin. Helixistä voisi jotain jäädäkin tuleville sukupolville. Salosen itsekuvailema spiraalimainen rakenne, jossa tempo ikään kuin nousee samalla äänien pitkittyessä, on hyvä idea ja se ennen kaikkea toimii. Aluksi tämä on suoraan kuin jostain Terrence Malickin elokuvasta, mutta irtautuu sitten  koko ajan villimmäksi ja villimmäksi juoksuksi. Lopulta rynnimiseksi. Ja villinä ihmisenä minä pidän tällaisesta. Vihdoinkin uutta klassista musiikkia, joka todella tempaa mukaansa, ja ravistaa itsensä poroporvariuden kahleista, sillä klassinen musiikki on ennen kaikkea porvarillinen taidemuoto (sana "Concert" tarkoittaa "yhdessä" ja on peräisin Ranskan hovista). Salosen pianoteokset - sekä pianokonsertto että Dichotomia soolopianolle - (kuka nämä ei-mitään-kieltä-olevat-muka-kansainvälisiltä-kuulostavat-nimet oikein keksii!?), ovat nautittavaa musiikkia. Ne ovat eläväistä ja virtuoosimaista struktuuria, joita ei ole ihan helppo esittää. Yefim Bronfman suoriutuu tehtävästä kuitenkin helposti säilyttäen keveän otteen pluralistiseen materiaaliin. Saloselta kuulisi mielellään enemmänkin pianomusiikkia. Nyt sitä täytyy jäädä odottamaan, ja sillä aikaa aion tutustua hänen nuoruudenteokseensa, saksofonikonserttoon, sillä idea saksofonista sinfoniaorkesterin solistina tuntuu kiinnostavalta  ja erittäinkin tutustumisenarvoiselta. Jopa originelliltä, konservatiivisissa klassisissa ympyröissä.

Esa-Pekka Salonen is a powerful figure in our cultural life, a conductor familiar from the media, whom most Finnish people never have heard in action. I happened to hear him in 2003, when he conducted a piece made especially for him by a close friend of mine, the composer Lotta Wennäkoski. And he impressed me. Dispite my low expectations I had to give him a credit, understand that there, in front of me, was conducting a world class artist, who knows his profession and genre he is working in. Now, since he has started to compose himself, a profession that he actually studied at first hand, I have to say one more time, that - as far as I know and understand new music - we have again a case of an uppermost professional. This is fresh quality music and could be acceptable in a right moment also to the everyman walking on the street. It is not a modernist hifistyle, although it is hifistyle. 

Of pieces: A three part Foreign Bodies culmiates to the thought, that music is in the first hand a bodily experience and the instruments an extension to this bodily work for the action of music. I couldn´t agree more with Salonen, although I think that the instruments are the extension of one´s soul, but I accept the idea of the bodily one. The work sounds from the beginning very powerfully. Salonen´s style takes a gap from the modernist predecessors (who never really invented a sound of their own and created anything new and original), and refuses to go the cold formalic and "theoretical" way and lets in itself organic elements as our current trend is: warm strings and human voice in Wing On Wing. Wing On Wing was originally made for the opening of Salonen´s former home cave, the Frank O. Gehry designed Walt Disney Concert Hall in Los Angeles. It is a one part work, which opens with a sound of double sopranos developing later with juicy string masses. Later in come loops from Frank O. Gehry´s talk creating the piece slowly to a chaos and ending in a cacofony and collapse. There follows a morning, a new beginning, like in Sibelius´Finlandia, and bright and soft fog, the sound of oboe and flute with triangle and strings in the background. Then the sopranos begin their second coming and there begins a waiting phase with talk loops: "Go to the beginning 350 million years from now. Why not? Water." Finally it all ends with the timpani banging cathartically before ending to a calm atmosphere with the sopranos making you to sleep together with Frank Gehry´s voice: "It was the process. The Dream." Insomnia is more or less traditional style. Ok soundmass, but staying in just an "ordinary" level. It doesn´t wake you up to listen to and say: hey wait a minute... what is this? And that`s when you know you are hearing great music. When you just forget yourself and melt as part of the sound of music. Great music exists also after its artits are not anymore here to present the work in the media or the very polite and concervative audience comes in, no matter what. Time is merciless. And it is a good thing that it is so. Helix could leave some traces for the generations to come. The spiralic form, that Salonen has talked about, with its tempo accelerating together with ever longer chords really works. First it makes an impression like in a Terrence Malick film, a little naive a little sweet, but releases itself from this then to a faster and faster runnig. Even gallopping. And I have to say, as a wild person, I like this! At last we hear new music that takes you on a ride and emancipates itself from the concervative formalistic way of life, since classical music is a way of very concervative life (the word "concert" means together and comes from the French court). Salonen´s pianowork, both the piano concerto and Dichotomia (who invents these not-any-language-supposed-to-be-international names!?) for a solo piano are very enjoyable music. They are lively and virtuosic structures, that are not too easy to perform. Yefim Bronfman however delivers the package easily maintaing the light touch to the prulalistic material. One would want to listen more piano music from Salonen. Now we just have to wait what is to come, and meanwhile I am going to check an early work of Esa-Pekka Salonen, the saxophone concerto, since I think it is a fresh and unfamiliar, even original, idea to have a saxophone as a soloist of a philharmonic orchestra in the concervative circles of what we call classical music.

esapekkasalonen.co.uk

 

FILM Terrence Malick: The Tree of Life (2011)

Tästä elokuvasta on vaikea sanoa mitään, koska sen pitää vain antaa toimia ja vaikuttaa, mutta sanonpa kuitenkin jotain. Ensinnäkin, odotukset ovat valtavat. Elokuva sai tämänvuotisen Kultaisen Palmun ja on näin ollen maailman paras, joten se ei ole tekijälle kovin helppo lähtöastelema, mitä tulee yleisön asenteisiin. Sillä teoksen täytyy olla ihan järjettömän hyvä, että se täyttää odotukset edes osittain. Ja tämä tekee sen. Tai siis ensimmäinen kolmannes, joka on vain kuvavirran ja äänen juhlaa. Elämän juhlaa. Ja sitten, kun tulee olo että tässähän tämä jo olikin ja upea elokuva, se vasta alkaa. Loput kaksi kolmannesta on alun kuoleman ja sitten elämän syntymän ja alkuräjähdysten jälkeen tarvittava tarina siitä, mitä elämä on käytännön tasolla, arjessa. Sitä kun me otamme ensiaskeleemme, kasvamme ja kehitymme persoonina vanhempiemme huomassa. Loppuosa on pitkä ja se alkaa jo puuduttaa, kunnes päästään loppuun, siltaan eletyn elämän ja mahdollisen tuonpuoleisen välille. Onhan tämä klassikko ja hatunnoston arvoinen uhkarohkea yritys kartoittaa koko elämä. Ei voi kuin ihailla. Huh! Wau!

It is hard to say anything about this film, because one should just let it flow and make an effect, but I will try to say something, after all. First, the expectations are enormous. The film received The Palme D´Or this year, so it is The Best Film of The World, which doesn´t make it easy for the creator of it, what comes to the attitude of the audience. Because it has to be incredibly good to fill at least some of the expectations. And this film does it. Delivers the package, as we could say. Or at least the first third of it, which is just celebration of vision and sound, celebration of life. And then, when you get the feeling and this was it  and what a picture, it all just starts. The rest two thirds is, after the death of a child in the beginning and the birth of life and vulcanic explosions, a necessary story about life in the ordinary everyday level. Of us taking our first steps, growing up and developing as personas, covered by our caretaking parents. The latter part is loooong and it starts to be too long, just before the ending, the bridge between the life lived through and the possible unknown of afterlife. So, this is a classic, no doubt about it and a very brave attempt to cover tho whole life. I can´t say anything else, but just to admire. Wow! Wau!

 

 

BOOKS Anna Maria Mäki: Virginian vaatteet (Teos, 2011)

Suljetun paikan lumo pysäytti pikkuisen aikoinaan, kun luin sen, ja nyt tulee sitä samaa, mutta urbaanin Helsingin sijaan ollaan luonnossa. Mäki kirjoittaa, kuten Suomessa perinteistä proosaa kirjoitetaan: töks havaintoja ja paljon kielikuvia sen enempää turhaan tuulettelematta. Joskus tämä akikaurismäkikieli tökkii. Pitääkö Suomessa aina olla niin lakoninen ja ekonominen ollakseen uskottava? Itsekin pyrin tiivistämään sanomiseni timanteiksi. Onko se ympäristön ajan hengestä vai paineesta johtuvaa? Rönsyilijät tuomitaan lörpöttelijöiksi, jotka ovat pelkkää höttöä. Mutta. Siis. Anna Maria Mäki pysyy lestissään ja tekee totisesti musertavan tarkkoja eksistentiaalisia havaintoja. Aivan kuten teki Suljetun paikan lumossakin. Nyt, nämä luontohavainnot luovat runollistakin tunnelmaa. Mutta - tarinat jäävät aika paljon tunnelmiksi, yksittäisiä tarinoita ei enää muista kirjan luettuaan. Ehkä se on tarkoituskin. Epäilenpä kuitenkin. Ei siis mitään järisyttävää uutta suurta kirjallisuutta, mutta oma nöyrä maailma kuitenkin, joka on aina ansiokasta, ja jos se lukijaa viehättää, on lukukokemus ihan nautittava.

The Magic of Closed Surrounding stopped me little bit, when I read it, a while ago, and now there comes the same type of material, with the exception that this time we are not in the urban Helsinki, but in the countryside. Mäki writes, like one writes prose in contemporary Finland: very rough style and a lot of verbal images, being all the time very cool. Sometimes this Aki Kaurismäki-language pisses me off. Do we always have to be so laconic and economic to be credible here in Finland? I myself try to press my writings to diamonds as well. Is it the result of our contemporary Zeitgeist here or just because of general pressure? Writers talking and talking and writing and writing are labelled mouthy (and so, stupid), whose work is just feathers. But. Well. Anna Maria Mäki stays in her boots and makes really bombrealistic observations. Just like she did in The Magic of Closed Surrounding. Now, these observatons in nature create even a very poetic atmosphere. But - the stories remain very much feelings, impressions, the individual stories are hard to remember after closing the book. Maybe it is supposed to be that way. I doubt it. So, nothing new under the sun, but a very humble inner world indeed, which is always well worth a bow, and if one finds her inner world interesting, this book gives you an enjoyable moment of reading. 

 

 

E L O K U U  / A U G U S T  2 0 1 1

        

ART Pia Kianne: Paikkoja - valokuvia / Places - Photographs at Espoo Cultural Centre Foyer, Espoo, Finland

Erittäin hienoja tunnelmahetkikuvia, tarkkoja havaintoja Espanjan aurinkorannikolta: Mijaksesta, Cadizista, Torreblancasta, Malagasta, Sevillasta ja Fuengirolasta. Tuulen henkäys ja auringonpaiste verhoissa, palmun varjo periespanjalaista talon julkisivua vasten. Katolista kuvastoa pääsiäiskulkueineen, munkkeine ja pyhine patsaineen. Luonnon ja kirkon ristiriitainen suhde. Orjantappuraköynnös, jonka alla sevillalaisia kaakeleita ihmis- ja eläinfiguureineen. Veneiden heijastuksia vedestä. Kaikki pieniä havaintoja, joista on muodostunut suuri yksittäinen "ruutu", lähes abstakti maalaus. Hieno näyttely. Kiitos.

Very beautiful athmosphere pictures, sharp observations from the Spanish sun coast: Mijaz, Cadiz, Torreblanca, Málaga, Sevilla and Fuengirola. A breath of wind and sunshine at the curtains, the shadow of a palm tree on the surface of a typical Spanish building. Catholic imagery with Easter cavalcade, monks and holy statues. The contradiction between nature and the church. Sevillan ceramic tiles with human and animal figures under a thorn vine. Reflections of boats in water surface. All small observations, creating a big individual "frame", almost an abstract painting. Very fine, very fine. Thank you.

piakianne.fi

 

MUSIC Madeleine Peyroux: Half The Perfect World (Rounder/Universal, 2006)

Kaunista, pehmeää musiikkia Madeleine Peyroux´n kauniilla äänellä. Hän asui pitkään Pariisissa laulaen siellä klubeilla ja kadulla. Tämä on jazzia, mutta se ei ole jazzia. Tämä on raukeata jammailua, pohjoisamerikkalaista tunnelmamusiikkia, kauniita kesäpäiviä ja lämpimiä sateisia öitä jossain syvällä etelässä. Peyroux laulaa kuin Billie Holiday ja duetoi yhdellä kappaleella k.d. langin kanssa - artistin, jonka tuotanto on lähinnä tätä musiikkia. Kaunista, todella kaunista. Suosittelen.

Beautiful, smooth music with a beautiful voice of Madeleine Peyroux. She lived for a long time in Paris, singing in clubs and on its streets. This is jazz, but it´s not jazz. This is lush jamming, athmosphere music from North American sunny days and warm pouring rainy nights somewhere deep in the South. Peyroux sings like Billie Holiday and duets in one song with k.d. lang, the artist closest to this kind of music. Beautiful, beautiful indeed. A recommendation. 

madeleinepeyroux.com

 

FILM Lars von Trier: Melancholia (2011)

Koko kohu von Trierin ympärillä oli täysin naurettavaa tekopyhyyttä. Ensin halutaan taiteilijoita vetonauloiksi olemaan rohkeita ja sitten kun tällainen tekijämies todella tarkastelee aikaamme kaikilta tahoilta, itsensäkin kyseenalaistaen, hänet pistetään jalkapuuhun. Tekovapautta siis, koska von Trierhän itse ripitti itseään, jo siinä kuuluisassa lehdistötilaisuudessa, ja pyysi myöhemmin vielä anteeksi. Mutta hänelle ei annettu anteeksi. Ja sitten itse elokuvaan. Sillä se todella ansaitsee tulla huomioiduksi. Tässä elokuvassa on kaikki ne ainekset, joita von Trier on kehitellyt uransa aikana ja joista on tullut hänen tavaramerkkinsä: pitkä romaaninomainen muoto lukuineen, dogmatyylinen käsivarakuvaus ja hyppyleikkaus, ikäviä sosiaalisia tilanteita, kauneutta ja muodoltaan järisyttävää suuruudenhulluutta, sillä miksi ottaa aiheista pienimmän, kun voi ottaa suurimman: elämän säilymisen syvällä sieluissamme ja maapallolla. Kirsten Dunstin roolisuoritus oli ihan ok, mutta parhaan näyttelijättären palkinto lienee ollut ennemminkin kunnianosoitus koko elokuvaa kohtaan, nyt kun von Trieriä persona non gratana, eikä myöskään elokuvaa, voitu palkita. Huomio elokuvaa kohtaa oli kuitenkin ansaittua ja on todella sääli, että ihmiset jättivät tämän katsomatta ja se floppasi lippuluukuilla, sillä teos on vahva, omaperäinen ja taitava taidonnäyte yhdeltä aikamme merkittävimmistä ohjaajista, joka ei ole arastellut käsitellä vaikeita ja vastenmielisiä aiheita, vaikka on tiennyt riskinsä. Joten please, antakaa Melancholialle uusi mahdollisuus, kun DVD- ja tv-kierros koittaa. Ette kadu.

The whole hassle around von Trier was ridicilous and full of hypocrisy. First, the directors of the festival want artists with star power to get attention and be daring, and then when this kind of auteur really examines our time from all perspectives, looking also on himself, he will be put to stocks. So it was all just theoretical freedom of speech, because von Trier himself was critical towards himself, already in that famous press conference, and apologized later his words. But he was not forgiven. And now let´s get to the picture itself. Because it really deserves to be checked out. In this film there are all the ingredients, that von Trier has been developing during his triumphiant career, and that have become his trademarks: long novel like form with chapters, dogma style handheld camerawork and jumpcutting, anxious social situations, beauty and megalomaniac form. Why take a small topic when you can take the biggest: the preservation of life in our souls and in the world. The work of Kirsten Dunst is okay, but the prize for Best Acctress may have been more or less a bow for the whole picture, now that it was impossible to reward von Trier, as a persona non grata, or the picture itself. The attention towards the film was however deserved, and it is really a great pity that people didn´t go to see the film in theatres and it flopped. Because it is a strong work by one of the most original and substantial directors of our time, who hasn´t been afraid to dig himself into the most difficult and repulsive topics, although he has been aware of the risks. So please, give Melancholia another chance, when the DVD and tv-round comes. You won´t regret.   

 

BOOKS Antti Nylén: Vihan ja katkeruuden esseet / Halun ja epäluulon esseet (Savukeidas, 2007 & 2010)

Nautinnollista ja terävää ajattelua edustaa parhaimmillaan Antti Nylénin kaksi esseekokoelmaa. Tuntuu siltä, että Ruben Stilleriä ja Pressiklubia lukuunottamatta älymystömme on niin pirun laiskaa (julkisesti), että tällaiset Nylénin tarkat täsmäiskut tulevat kuin suoraan puskista. Sillä onko meillä älymystöä? Yliopisto kouluttaa ja kouluttaa ja veronmaksajat maksavat, mutta mitään ei kuulu, muutamaa Tuomas Nevanlinnan tai Tumi Wahlgrenin Hesarin puheenvuoroa lukuunottamatta. Ja persut jylläävät, sillä jokuhan ymmärtää markkinarakonsa, jos älymystö on hiljaa. Onko Erkki Tuomiojan tehtävänä ainoana kestonäkyjänä tivata kansalaisten oikeuksia ja yleistä moraalia? Kirjailijat, kuten minäkin, sepittelevät pikkunättejä epäpoliittisia tarinoita jättäen todelliset alitajuntaan porautuvat järkäleet tekemättä. Että siis voihan vittu! Antti Nylén yrittää parhaansa ja onnistuukin hyvin. Ja mikä ilahduttavinta, hän sekoittaa rennosti populaari- ja korkeakulttuurisia aiheita sekaisin. Populaarikulttuuri on ajassamme vähintäänkin korkeakulttuurin arvoista, todellista käyttötaidetta, joka joutuu harvinaisen kovaan kulutukseen, joten on positiivista, että korkean kirjoitusmoraalin omaava kirjailija/esseisti antaa tunnustusta Morriseyn tai Islajan kaltaisille, koko elämänsä peliin panneiden artistien, tutkiskelulle. Vihan ja katkeruuden esseet olivat onneksi menestys, jotta saimme myös kakkososan markkinoille. Nähtäväksi jää, miten tällainen ravistelu otetaan vastaan romaanikirjailijoiden piirissä ja alkaako se mahdollisesti näkyä myös tulevissa kustantajien aihevalinnoissa. Sosiaalista tilausta totisesti on. Ja hyvä niin.

Antti Nylén´s two essay collections represent enjoyable and sharp thinking at its best. Somehow it feels that only Ruben Stiller and the program Press Club in Finnish Televsion is the only output of our intellectuals in the public eye. Everone else is just lazy, so that when Nylén type of figure comes out, it is a full surprise. Do we have intellectuals? The university takes a lot of output and taxpayers´money, but nothing comes out, excluding some articles in Helsingin Sanomat by Tuomas Nevanlinna or Thomas Wallgren. And the True Finns are dictating, since it is somebody´s chance, when the intellectuals are quiet. Is the task of Erkki Tuomioja (Finnish Foreign Minister) as the only visible public figure, to watch after the rights of the people and the common moral? Authors, such as myself, are just inventing nice little unpolitical stories excluding the really big issues of our subconscious. So fuck it! Antti Nylén tries his best and succeeds quite well. And what is positive is that he relaxed mixes both the high and pop culture themes. The popular culture is as well worth the attention as the so called high culture, real art to be consumed. The pop culture gets to a lot of rotation, so it will be strongly tested. In this case, it is positive, that a writer as high as Nylén gives a credit and investigation for artists like Morrisey or Islaja, who put all their life at stake, when releasing their art. The first book of Nylén was fortunately a success giving a possibility for the second one to be on the market. It will be interesting to see, how this kind of shaking of culture affects on the novelists and the publishing houses and their picks of themes. There certainly is a great social demand for it. And good that it is so.

 

 

 

H E I N Ä K U U  /  J U L Y   2 0 1 1

 

ART Anna Tuori - Young Artist of the Year - at Helsinki City Art Museum Meilahti

Katso alla - kesäkuu.

See below - June.

 

MUSIC Adele: 19 & 21 (XL Recordings, 2009 & 2011)

Jos lukijoista löytyy vielä joitakuita, jotka eivät tiedä Adelesta, niin nyt ei sitten enää. Kevään ehdoton komeetta, (ei siis Lady Gaga), on englantilainen Adele Adkins, joka viimeistään uusimmalla albumillaan "21" räjäytti potin, (jonka hän jo pienimuotoisemmin teki kaksi vuotta sitten debyytillään "19"), ja näytti kaikille niille showtähtösille, jotka tarvitsevat tuekseen 15 tanssijaa, 10 taustalaulajaa ja visuaaliset erikoistehosteet, että pelkkä uskomaton ääni ja hienot biisit ovat edelleen kova sana. Aikoinaan, kymmenen vuotta sitten, Coldplay osui aikansa suoneen näyttäen, että kitaravetoisessa rokissakin voi vielä tehdä tuoretta, upeaa musiikkia, ja nyt sitten Adele tekee sen sielukkaassa soulpopissa. Ja jälki on ollut tyrmäävää. En ole kuullut vielä ketään, jonka Adele olisi jättänyt kylmäksi. Ei voi kun sanoa, että antakaa hänelle ne kuuluisat 30 sekuntia aikaa vakuuttaa. Tämä tyttö käyttää sen ajan tehokkasti. 

If there are any readers out there, who haven´t heard of Adele, then not anymore. The absolute phenomenon of the spring has been, not Lady Gaga, but The British Adele Adkins, who at least with her second album "21", drew the three lemons and got the Jackpot (the act she already did in a small form with her debut "19", two years ago) and showed to all those showstarlets, who need a support of 15 dancers, 10 backup singers and a visual super machine, that just a plain fantastic voice and great songs are still good value in the market. In their time, ten years ago, Coldplay showed the same thing in guitar rock. That it is still possible to create good, fresh sounding songs, and this is what Adele does now in soulful soulpop genre. And it has been massive ever since. So far I haven´t heard of anybody, who has been left cold after hearing Adele´s output. So all I can say is - just give this girl those famous 30 seconds time to convince you and she uses this time effectively.

adele.tv

 

FILM Paul Auster: Martin Frostin sisäinen elämä / The Inner Life of Martin Frost (2007)

Sanon tämän suoraan: En koskaan ole ollut kiinnostunut Paul Austerista, vaikka hän on arvostettu kirjailija, kultin ympäröimä guru. Ehkä juuri siksi. Mutta ajatus että hän onkin tehnyt elokuvan, siis kirjoittanut ja ohjannut, oli minusta kiinnostava, joten tartuin tähän ja yllätys oli positiivinen. Jotenkin raikasta on antaa kirjailijan tehdä elokuva, jolloin ei tarvitse mennä perinteisen aristoteelisen hollywoodkaavan mukaan: Ensimmäinen käänne 24 - 26 minuutin kohdalla, viimeinen 75, valeloppu jne. Toinen raikas asia, joka on vaikuttanut tämän elokuvan onnistumiseen on se, että nyt ei tule draamaa isolla D:llä, vaan pienimuotoinen tarina, kamarinäytelmä - suosikkilajini - joka on sopiva sekoitus tavallista todellisuutta ja mielikuvitusta. Lisäksi eurooppalaisten näyttelijöiden, David Thewliksen (Mike Leigh´n luottopakki) ja Irene Jacobin (Kieslowskin muusa) kaastaus tähän on ollut hyvä veto. Se vie amerikkalaisuutta piirun verran eurooppalaisempaan suuntaan. Varsinkin Thewlis pääosassa on erittäinkin uskottava kirjailijahahmo. Portugalilaisesta miljööstä on saatu kaikki irti, esittämään amerikkalaista maaseutua. Elokuva on visuaalisesti kaunis, runollinen pieni romaani. Laurent Petitgrandin musiikki tukee lämmintä perusmoodia. Eli siis - hieno ja onnistunut aluevaltaus Austerilta. Ehkä minun on vihdoinkin aika alkaa tutustumaan myös hänen päätyöhönsä, hänen kirjalliseen tuotantoonsa, ja toivotaan, että hän vielä ohjaisikin joskus.

I say this straight: I have never been interested in Paul Auster, although he is a well established writer, a guru with a court. Maybe because of that. But the idea, that he had made a film, that is - written and directed - was very interesting, so I picked up this one and it was a positive surprise. It is somehow refreshing to let a writer make a film, when you don´t go the usual aristotelian hollywoodway with a first plot point in 24 - 26 minutes, the second one in 75, a false ending etc. Another refreshing thing that comes with this package, is that now we are not experiencing big drama with capital D, but a small story, a chamber play - my favorite - a perfect mixture of reality and imagination. Plus, the casting of David Thewlis (Mike Leigh´s left hand) and Irene Jacob (Kieslowksi´s muse) has been a good decision. It takes this film a step into the European direction from the Americana, where it is set. Especially Thewlis, in his role as a writer, is very credible. The crew has been able to take everything out of the Portugese mileu to play American countryside landscape. The film is visually beautiful, poetical little novel. Laurent Petitgrant´s music supports the positive mood of the film. This is a fine succesful effort from Auster in the genre of filmmaking. Maybe it is time for me to pay attention also to his main focus, the literature that is, and let´s hope he will also direct one day, one more time. 

paulauster.co.uk

 

BOOKS Kazuo Ishiguro: Yösoittoja (Tammen Keltainen kirjasto, 2011) / Nocturnes (Faber & Faber, 2009)

Kazuo Ishiguron uusin teos on viiden kertomuksen sarja muusikoista ja tunnelmista länsimaisen sivistyksen ja viihdeteollisuuden sydänmailla. Ensin ollaan amerikkalaisten turistien Venetsiassa, sitten Lontoossa ja Englannin maaseudulla, turhamaisuuden ja dollariorjien Beverly Hills Hotellissa ja lopuksi jälleen Venetsiassa. Alkuperäisasukkaita ei juurikaan tavata, joten tunnelmat jäävät turistien pinnalliselle tasolle. Kertomukset tuottavat kuitenkin mielikuvia, jotka tapahtumapaikoilla käyneenä pystyn hyvin tunnistamaan. Erityisen komediallinen on tarina sekoilusta Beverly Hills Hotellissa, joka maalaa hulvattoman kuvan tästä länsimaisen turhuuden linnakkeesta. Tämä on ensimmäinen lukemani Ishiguron teos ja saa vaivattomuutensa ja jouhevuutensa takia minut tulevaisuudessakin tarttumaan hänen teoksiinsa. Erityiskiitos Helene Bützowille käännöksestä, jonka hän on jälleen kerran jaksanut meille suomenkielisille tehdä.

The latest of Kazuo Ishiguro is a five stories package about musicians and athmospheres in the heartland of the western civilization. First we are in Venice of the American tourists, then in London and in the British Countryside, in the vanity and dollarslave Beverly Hills Hotel and once again in Venice. We don´t meet any natives in this book, so the feelings are more or less superficial tourist point of views. The stories however create pictures to mind, that I can easily connect with (having been experiencing all these locations). Especially comedylike is the story of crazy comings and goings in the corridors of The Beverly Hills Hotel, that paints an amusing picture of this (hor)terrific fortress of the western vanity. This is the first work by Ishiguro that I read, and I must say the storytelling was so fluent and easy, that I will gladly pick another work of his also in the future. A special thank you goes to Helene Bützow for, once again, translating this piece of art for us, the Finnish speaking audience.

 

K ES Ä K U U / J U N E  2 0 1 1

 

ART Anna Tuori - Young Artist of the Year - at Helsinki City Art Museum Meilahti

Suvereeneja maalauksia tekijältä, joka todella hallitsee välineensä ja jolla on rikas sisäinen maailma johon uppoutua. Ensimmäiseksi tulee vastaan kaksi asiaa. Tämä maalari osaa maalata, todella hyvin, ja tämä näyttely on ripustettu erinomaisesti. Maalaukset ovat juuri oikean kokoisia tähän tilaan, aivan kuin ne olisi tehty tätä näyttelytilaa silmällä pitäen; eivät liian suuria, mutta eivät liian pieniäkään. Mutta ei. Ne ovat vain syntynyeet ja sattumalta tämä Vuoden Nuoren Taiteilijan näyttely on nyt sitten nähtävillä Tampereen jälkeen täällä, Meilahdessa, kauniissa maalaustaiteelle loistavasti sopivassa ympäristössä. Ulkona on kuuma kesäpäivä, mutta museossa on viileää, lähes kuollutta. Kuka haluaa museoon tällaisena päivänä? Näyttely on kuitenkin vakuuttava osoitus tekijänsä ammattitaidosta ja kyvystä luoda kansainvälisen luokan taidetta. Näyttelytilan pääsali on täynnä viimeaikoina valmistuneita maalauksia, joissa tekijän tyyli, niin teknisesti akryylin ja öljyn yhdistelmänä, kuin sisällöllisesti vauhdikkaina virtauksina, on päässyt täyteen kukkaansa. Kun menee eteenpäin näyttelyhuoneissa, lataus laskee heti. Ero on huomattava. Mutta. On hienoa nähdä, että kehityskäyrä on ollut ylöspäin. Näyttelyn loput maalaukset ovat "vain" lupaavalla tasolla, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. On siis kannattanut jatkaa maalaamista ja jaksaa kehityksen kaikki vaiheet läpi. Luvassa on todennäköisesti yhtä vakuuttavaa jälkeä tulevaisuudessa, kuin mitä viimeaikaisiin maalauksiin on tullut tehtyä. Hienoa! 

Sovereign paintings from an artist, who really knows her medium and who has a rich inner world of her own, what to explore. First of all, two things become clear. This painter really can paint, fantastically, and this exhibition has been hung perfectly. The paintings are exactly right size, just like they would have been painted especially to this exhibition space; they are not too big, but also not too small. But no. They have been just created freely and they are here, accidentally, in this beautiful space for paintings, after The Young Artist of The Year Show in Tampere. Outside it is a hot summer afternoon, but inside the museum is cool, almost dead. Who wants to go to a museum in a day like this? The show is however a convincing proof of a masterly handicraftwomanship and ability to create international level art. The main room is full of paintings finished in the past couple of years, in which the style of the creator, both technically, as a mixture of acryl and oil paint, as well as thematically, an inner flow with a drive, have been blooming to the most mature. When you enter the rest of the rooms, the charge slows down immediatly. The difference is there. But. It is nice to see that the development has been great and upwards. The rest of the paintings are "just" in a promising level, excluding some works. So it has been worth it to struggle through these developing periods and continue painting. There will be as great a future, as what we have just experienced in these recent paintings. Great!

 

MUSIC Mari Boine: Cuovgga Áirras (Sterna Paradisea) (Lean/Universal Music, 2009)

Paljon on vettä virrannut Adamselvassa (pohjois-norjalainen joki, jolla olen tavannut kalastella isäni kanssa) siitä, kun Mari Boine Persen tuli ja antoi myrskyvaroituksen läpimurtolevyllään Gula Gula (Real World Records). Se oli kaikkinensa loistava levy ja tärkeä puheenvuoro saamelaisen kulttuurin puolesta ja siitä lähti Mari Boinen kansainvälinen ura maailmanmusiikin kiintotähtenä. Hän esiintyi maailman merkittävimmillä esiintymisareenoilla, mutta ei koskaan unohtanut sitä, miksi hän uskaltautui yleisön eteen, nimittäin juuriaan. Paljon on muuttunut sitten 90-luvun alun. Saamelaisten lakitekninen asema on parantunut koko Saamenmaan alueella ja ekovihreys on saavuttanut jo Tiffany´sin Fifth Avenuenkin liikkeen. Eli maailma ei ole kuuro. Sittenkään. Ihmiset haluavat toimia sen mukaan, että olemme ihmiskuntana vahvempi ja demokraattisempi kuin koskaan aiemmin, vaikka haasteet ovatkin valtavat. Ja Mari Boine laulaa ja kiertää edelleen. Nyt hänellä on jo lastenlapsia ja he puhuvat saamea häpeilemättä kulttuuriaan. Entäs sitten musiikki? Mari Boine on laajentanut repertuaariaan muun maailmanmusiikin ja jazzin suuntaan, vaikka joiku onkin edelleen siellä täällä mukana. Nyt on käyty Etelä-Afrikassa levyttämässä (niin - lentokoneella) ja mukana on norjalainen bändi ja etelä-afrikkalaiset Madosini- ja Abaqondhsi Brothers-kuorot. Välillä ollaan ihan kuin ennen kotimaisemissa Karigasniemellä, mutta on myös paljon uutta. Laulut ovat perinteisempiä länsimaisia melodioita höystettynä afrikkalaisella mietiskelyllä ja lauluharmonioilla. Tämä ei ole tajuntaaräjäyttävä Gula Gula, vaan taiteellisesti luonnollisesti avautumaan haluavan artistin evoluution seuraava askel. Miksi lukittautua yhden hitin ihmeeksi. Jään kuitenkin kaipaamaan Gula Gulan uskomattoman vahvaa maisemakuvaa. Extrapointsit yksinkertaisesta, mutta upeasta kansitaiteesta.

A lot of water has been flowing by at Adamselva (a river in Northern Norway, where I have been fishing annually with my father), since Mari Boine Persen came and gave a storm warning with her breakthrough album Gula Gula (Real World Records). It was a fantastic album and an important speech for the Sámi culture and that was also the beginning of Mari Boine´s international career as major permanent world music star. She performed in all the major international world music venues, but she never forgot the reason she first took the courage of going on stage, live - her roots. A lot has changed since the beginning of the nineties. The juridic situation of the Sámi people has been developing for a better direction in whole the Sámiland region and the ecological values have reached even the Tiffany´s Fifth Avenue store. So, the world is not deaf. After all. People want to act pro life and pro a stronger and more democratic community, than maby ever before, even though the challenges are enourmous. And Mari Boine still sings and tours. Now she already has grand children and they speak Sáme without being shamed of their origin. What about the music then? Mari Boine has broaden her repertoire to the direction of other world music styles and jazz, although the joik is still there somewhere with. Now she has been traveling to South Africa to record (yes - with an aeroplane) together with a Norwegian band. The South African choires, Madosini and Abaqondshi Brothers, have taken part on the sessions. In between there are moments like at home in Karigasniemi, Lapland, but there is also a whole lot of new. The songs are more traditional western melodies together with African meditation and singing harmonies. This record is not a mind blowing Gula Gula, but a record by an artist, who wants to open up artistically naturally to the next stage of her evolution. Why to lock yourself as a one hit wonder. I miss still, though, the incredibly powerful sonic landscape of Gula Gula. Extra points for the simple, but wonderful package design.

 

FILM Lisa Cholodenko: The Kids Are Allright (2010)

Lisa Cholodenkolla kävi hyvä tuuri. Pienestä budjetista huolimatta hän sai loistavat näyttelijät, Anette Beningin ja Julianne Mooren, elokuvansa pääosiin, esittämään lesbopariskunta Nicia ja Julesia. Näillä naisilla on, paitsi star poweria, joka auttoi elokuvaa saamaan huomiota - aina Oscar-akatemiaa myöten - myös katu-uskottavuutta, koska he ovat työskennelleet pääosin independent-tyyppisissä laatuelokuvissa, jotka ovat olleet hyvin menestyksekkäitä. Ja näyttelijäsuoritukset - ne ovat tässä elokuvassa kauttaaltaan kohdillaan. Mark Ruffalo nallekarhumaisena spermanluovuttajana ja nuoret näyttelijät, Mia Wasikowska ja Josh Hutcherson, näyttelevät kuin unelma. Käsikirjoitus on laadukasta käsityötä ja käänteet aristoteelisen oikeissa kohdissa, ja ne toimivat. Estetiikka on orgaanista, rentoa Kaliforniaa parhaimmillaan, jota minä ainakin esikaupunkialueen kasvattina symppaan, täysillä. The Kids on ollut, paitsi taiteellinen voitto modernin nykyperheen muotokuvana, myös menestyksekäs lippuluukuilla, mikä on kerrassan riemukasta. Enää homoelokuvat eivät ole taiteen marginaalissa, vaan keskellä Hollywoodia, joten Derek Jarman ja muut pioneerit voivat katsella pilven reunalta kaikessa rauhassa, hymyillen.

Lisa Cholodenko was lucky. Although having just a small budget for her film, she got the best possible players, Anette Bening and Julianne Moore, to it, to play a lesbian couple Nic and Jules. These two women have not only star power, that helped the film to get attention - all the way to The Academy - but also street credibility, since they have been acting mostly in independent styled quality films, that have been very succesful. And the actors´performances - they are perfect in this little film. Mark Ruffalo as a bearlike sperm donator and the young actors, Mia Wasikowska and Josh Hutcherson, work like in a dream. The screenplay is quality professional handwork, from tip to toe, with Aristotelian perferctly timed plot points, and they work. The esthetics is organic, relaxed California at its best, a style that I symphatize as a suburb kid, full. The Kids has been not only an artistic triumph as a portrait of a modern contemporary family, but also succesful at the box office, which is really pleasing. The gay films are not anymore somewhere between the margin and the backdoor, but in the middle of Hollywood, in mainstream, which gives Derek Jarman and the other gay pioneers a possibility for a lovely laugh up there in heaven.

 

BOOKS Hella Wuolijoki: Enkä ollut vanki (2011)

Hella Wuolijoki, maailmalla menestynyt näytelmäkirjailija, kirjoitti tämän teoksensa vankilassa odottaessaan kuolemantuomiotaan poliittisesta toiminnasta. Eli siis - äärimmäisessä paineessa, tietämättä tulevaisuudestaan, vuonna 1943. Siksi täytyy sanoa, että tämä on poikkeuksellisen vahvan naisen puheenvuoro. Moni meistä olisi murtunut vastaavassa tilanteessa ja menettänyt toivonsa, sillä silloinhan ei voitu tietää, kuinka pitkään sota kestäisi. Wuolijoki kirjoitti, koska kirjailijana se piti hänet henkisesti hengissä. Hän tarkkailee vankilajärjestelmää ja sen asukkeja, iloitsee pienistä toivon hetkistä, voikukan kasvusta vankilan ikkunan takana keväällä, ja miettii aikansa arvoja ja toimintaa. Läpi tulee myös hänen poikkeuksellinen lahjakkuutensa ja kansainvälinen sivistyksensä. On mielenkiintoista päästä vuonna -43 sen aikaisen modernin ihmisen pään sisään ja huomata, kuinka nykyaikainen ja relevantti hän olisi meidänkin ajassamme. Ja loppu oli onnellinen - hänet vapautettiin heti sodan loputtua. peace.

Hella Wuolijoki, a worldwide succesful Finnish-Estonian playwrite, wrote this work when waiting for her death sentence for political activism. As to say - in an extreme pressure, without knowing her future, in the year 1943. That is why I have to say this is a speech of a unconventionally strong woman. Many of us would have cracked in a same type of situation and lost the hope, because one could not know, at that point, how long the war would go on. Wuolijoki wrote, because as writer, it kept her mentally and spiritually alive. She takes notes on the prisonsystem and its inhabitants, is happy for small details of hope, like a flower living outside the window of the prison cell, and thinks about her time, its values and activities. Also coming through in this book is her undeniable talent and international cultivation. Its is highly interesting to get inside of then modern person´s head, in 1943, to notice how modern and relevant she would have been also in our time. And the ending was happy. She got liberated and out of prison after the war stopped. peace.

 

T O U K O K U U  /  M A Y  2 0 1 1

 

ART Milla Toivanen at Sculptor Gallery, Helsinki, Finland

Kauniita ja levollisia maalauksia, joissa yhdistyvät niiden rento muoto ja siveltimen virtuositeetti. Milla itse kutsuu sitä silmän musiikiksi. Aiheet polveilevat nuorten äitien ja heidän lastensa arkitodellisuudessa, joista maalattu pehmeä jälki tekee runollisia. Musiikkia totta tosiaan. Virkistävää muutenkin nähdä maalauksissa pitkästä aikaa ihmisfiguureja, jotka sitten sulavat osaksi abstraktia ympäristöä. Hohkaavat lempeää energiaa. Tämä näyttely on hiljaisella ja rennolla tavalla positiivinen. Lämmin.

Beautiful and peaceful paintings, combined with relaxed form and virtuosity of the paint brush. Milla herself calls it music of the eye. The themes contain everyday life of young mothers and their children, where the smooth painting makes them very poetic. Music indeed. It is fresh to see human figures in painting, after a long time, turning to be part of the abstract surrounding. These paintings glow their gentle energy. This exhibition is positive in a silent and relaxed way. Warm.

 

MUSIC PJ Harvey: Let England Shake (2011)

Minulla ei ole aavistustakaan PJ Harveysta. En ole aiemmin kuullut hänen laulavan. Tiedän ainoastaan hänet superkatu-uskottavana naispuolisena versiona Nick Cavesta, hahmona, jota ympäröi kultti, asia, joka tekee minut epäileväksi. Joten ajattelin tsekata tämän nuoren naisen ja hänen taiteensa. U2:n Paul McGuinnessin manageroima Polly Jean näyttää, että hän on todellinen taiteilija. Hänen ohuen ohut äänensä yllättää minut, koska odotin räjähtävää punk-ääntä, tyyliin Patti Smith. Ja laulut ovat kiinnostavia. Niissä ei varsinaisesti ole mitään hittipotentiaalia, mutta miksi niissä pitäisikään olla? Tämä on albumi - klassiseen tyyliin - ei mikään hittikokoelma. En oikein tiedä mitä ajatella tästä levystä. Se ei ole klassikko, mutta kyllin kiinnostava, jotta se kannattaa tsekata. Me tarvitsemme edelleen, näinä yhden hitin bailu ja house-kulttuurin aikoina, taiteellisesti arvokkaita rockhahmoja.

I have no idea of PJ Harvey. I haven´t heard her sing. I only know her image, as some sort of female version of Nick Cave with huge street credibility, surrounded by a cult, a matter that makes me suspicious. And so I wanted to check this girl and her new art. Managed by Paul McGuinness of U2, Polly Jean shows me that she´s a true artist. Her thin voice surprises me, because I expected an explosive rock´n´roll voice like Patti Smith´s. And the songs are interesting. They do not have any hit potential, but why should they? This is an album - traditional style - not a hit collection. I don´t know what to think about this record. It ain´t a classic, but it is interesting enough to be worth to check out. We still need artistically valuable rock figures, in this time of the party and the house culture with only one hit wonders.

      
       
        
      

FILM Michael Haneke: Valkoinen nauha / Das Weisse Band / The White Ribbon (2009)

Ensimmäiset viisi minuuttia tätä saksankielistä elokuvaa ja olen pomminvarma, että tämä on hyvä JA että pidän. Jostain kumman syystä se tulee vakuuttavasti mieleen heti kun elokuva alkaa. Tällä kertaa tarinalla ei ole niin väliä, vaikka sitä seuraakin mielellään. Olennaista on sosiaalinen tutkielma ja ihmisyhteisön hyytävä julmuus keskenään sekä onnistunut ajankuva maailmansotia edeltäneestä agraari-Saksasta, aika, jota on kuvattu itse asiassa aika vähän. Niin - Saksassakin elettiin joskus ihan tavallista maalaiselämää ankaran luterilaisen uskonnon talutusnuorassa nöyryyttävine rangaistuksineen. Siksi tämä mustavalkoinen elokuva mustavalkoisine kulttuureineen olisi voinut tapahtua myös Tanskassa Bergmanin Ruotsista puhumattakaan. Kyläyhteisössä ja sen kollektiivisissa rangaistumetodeissa, jonka lapsetkin imevät alitajuntaansa, on samaa ankaruutta kuin Dreyerin ja Bergmanin ahdistavimmissa järkäleissä. Haneke ohjaa kuin unelma, varsinkin nuoria ja lapsinäyttelijöitä näiden vaikeassa tehtävässä. Vielä päivä elokuvan katsomisen jälkeen se mietityttää, kuten Haneken aikaisempienkin töiden kohdalla, ja jälkeen jäi myös hänen töilleen harvinaisen miellyttävä tunne elokuvan muodosta ja tunnelmasta. Se oli väkevää pehmeää mustavalkoista samettia. Pitkä elokuvallinen romaani. Haluan katsoa tämän vielä kerran. Kultainen Palmu - ja ansiosta.

The first five minutes of this German speaking film, and I am bombsure, that this is a great film AND that I will like it. For a some sort of reason, it comes to my mind, very confidently, when the film starts. This time the story is not in the centre, although one follows it with ease and comfort. Essential is the social investigation and the cruelty of the human society and the succesful epoche creation of the prewar agrar Germany, a time that hasn´t been shown too much. Yes - there was quite normal agrar life even in the Lutheran Germany, with its religious manners and punishments. That is why this black and white film with its black and white themes could have happened also in Denmark, not even to talk about the Bergmanesque Sweden. The village society and its collective punishments, those which are being sucked into the subconciouss of the children as well, have the same severity, as the most anxious boulders of Dreyer and Bergman. Haneke directs like a dream, especially the young and the children, in their difficult task. Even after a day of watching this film, it brings the themes to thoughts, like after the other works by Haneke. Also afterwords there was a pleasant feeling about the form and the athmosphere of the film - very rare of films by Haneke. It was powerful black and white velvet. A long filmic novel. I want to see this film one more time. The Palme D´Or - and for a reason. 

 

BOOKS David Lynch: Catching The Big Fish (Bobkind, Inc. 2006 / Otava 2008)

Kaltaiselleni fanille tämä kirja on must. Ja niille, jotka ovat sitä mieltä, että Lynch on vain yliväkivaltainen sarjakuvahahmo, sanon: Kyllä - olette oikeassa. Mutta millainen hahmo! Mies, joka kehitti elokuvan ilman juonta, sellaisen, joka perustuu vain fiiliksiin ja tunnelmiin. On hyvin kiinnostavaa päästä kuulemaan tekijää suoraan, ilman toimittajien välissäoloa, ja tämä kerta ei ole poikkeus siinä. Lynch avaa luonnoskirjansa ja tapaansa saada aikaiseksi mestariteoksia, ja kuinka tämän asian kanssa voi elää ja pystyä tekemään seuraavankin mestariteoksen. On hyvin viihdyttävää päästä tekijän pään sisään toteamaan, kuinka yksinkertaisia ja helpontuntuisia Lynchin metodit tuntuvat olevan. On mukavaa ja leppoisaa tehdä töitä, kun on lahjakas nero, ja silloin sitä omistaa hyvän itsetunnon, jonka turvin voi antaa tilaa ja työrauhan myös koko työryhmälle - joten työstä tulee heillekin hauskaa. David Lynch on epäilemättä yksi maailman kummallisimmista elokuvataiteilijoista. Hänen maailmansa on kiinnostava, mutta henkilökohtaisesti en haluaisi työskennellä (ihan sama kuinka hauskaa) hänen kanssaan, eli - viettää enemmän aikaa hänen sairaassa ja skitsofrenisessä maailmassaan, kuin ne kaksi tai kolme tuntia, jotka vietän nyt katselemalla hänen elokuviaan. Mielelläni. 

For a fan like me, this is a must, and for those who think Lynch is just an overly violent cartoon character, I can say: Yeah - you´re right. But what a character. A man who invented film without a plot, but just athmospheres. It is always interesting to listen straight to the artist, without any journalist being in between there, and this case is not an exception. Lynch opens up his sketchbook of how to make a masterpiece and overlive what comes with it and after that, when working on the next one. Very amusing to get a sneak view of the master´s mind and how simple and easygoing his methods seem to be. It is easy and fun to work, when you are a gifted genious, and that´s when you are self confident enough to give that same space and freedom to all your crew members - and so it becomes fun for them, too. David Lynch is, no doubt, one of the world´s most weird, truly "artistic" personality and film-maker. His world is great, but I personally (no matter how fun) would never want to work with him, that is - to spend more time with his sick and schitzofrenic inner world, than the two or three hours I do now in a cinema. With pleasure.

www.davidlynch.com

 

H U H T I K U U  /  A P R I L  2 0 1 1

 

ART Olavi Lindén: Suunniteltuja sattumia - Torviviulusta Fiskarsiin (Designed happenings - From Hornviolin to Fiskars) at Espoo Culture Centre´s Gallery, Espoo, Finland.

Mielettömän hieno näyttely suunnittelija Olavi Lindénin, joka tunnetaan parhaiten Fiskarsin saksien suunnittelijana, tuotannosta. Tämä retrospektiivinen näyttely esittelee myös Lindénin kokeilevampaa puolta, itsesuunniteltuja villejä uusia instrumentteja torviviuluista torvikitaroihin, joissa klokstyykki toimii instrumentin kaikukoppana ja luo yllättävän hyvän soundin. Nämä soittimet ovat kiinnostavia jo pelkkinä esineinä, puhumattakaan siitä, kun suunnittelija itse esitti niillä koesoittoja - ja vieläpä hyvin - esitellessään näyttelyään.


 

A fantastic exhibition of designer Olavi Lindén, best known for his Fiskars scissors, shows wild new self designed instruments of this experimental designer. Included in this retrospective show are a collection of hornviolins and hornguitars, where the clockstyck acts as a sounding board to the instrument. These instruments are interesting already as pure objects, but it was even more hilarious to hear the man himself play the violins and the guitars, not bad at all, when introducing his exhibition.

 

MUSIC Hole: Nobody´s Daughter (Mercury Records, 2010)

 

Paljon on tapahtunut Courtney Loven elämässä. Tutustuminen Kurt Cobainiin, meneminen tämän kanssa naimisiin, ja pariskunnan tyttären synnyttäminen. Eläminen vaarallista elämää Kurtin kanssa ja lopulta tämän menettäminen ja leskeksi tuleminen vain kolmenkymmenen vuoden iässä. Sitten muutto Los Angelesiin ja nousu Hollywoodin taiteilijayhteisön arvostamaksi näyttelijäksi, eläen edelleen hyvin boheemia elämää, ja oleminen äitinä. Ei kovin helppoa kenellekään, puhumattakaan maailmanluokan kuuluisuuden tuomista paineista ja odotuksista. Ja - tässä sitä ollaan - takaisin siinä mistä kaikki alkoi - yhdentoista uuden laulun äärellä, jotka on tehnyt Hole, Courtneyn ikioma bändi, bändi joka on aina ollut hieman aliarvostettu tabloidsirkuksen takana, ainakin ammattilaisten puolelta. Aluksi kaksi asiaa tulee selväksi: tämä levy on KOVAÄÄNINEN ja laulut ovat pelottavan suoraan sydämestä - paljaita, jopa liian alastomia ja pelkkää totuutta. Ja nämä laulut, sävellyksinä, ovat loistavia, ja kaikki tasaista laatua. Ne ovat parhaita lauluja pitkään aikaan kitararockin alueella. Welldone! Minua, kuten kaikkia muitakin, vieläkin pelottaa joutua todistamaan Coutneyn putoamista elämän kyydistä, ja voin vain toivoa ja luottaa Courtneyn puhtaaseen onneen, että näin ei tule käymään. Me tarvitsemme tätä upeaa taiteilijaa. Erittäin paljon tervetuloa takaisin, Hole!


 

Many things have happened in Courtney Love´s life: Getting to know and marrying Kurt Cobain, giving birth to their daughter. Living an extraordinary dangerous life with Kurt and finally loosing him and becoming a widow and a single parent at around 30. Then moving to L.A. and becoming an acclaimed actress in the Hollywood community, still living a very bohemian life, and being a mother. Not easy for anyone, without not even talking about the pressures and expectations of worldwide fame. And here we are, suddenly, where it all began - at eleven new songs by Hole, Courtney´s very own band, a band that has been slightly underestimated behind the tabloid circus. At first two things are clear - this record is LOUD and all the songs are terribly terribly straight from the heart - bare, even too naked and pure truth. And the songs, the compositions, are great. They are the best songs for a long time in the traditionally typed guitar rock area. Welldone! I´m still scared to see Courtney´s fall down, as is the rest of the world, and as them, I only hope and count on her pure luck, that this will not happen. We need this great artist. A very welcomed comeback, Hole!

 

FILM Mike Leigh: Vuosi elämästä / Another Year (2010)

Englannin elokuvasuuruus Mike Leigh on jälleen tehnyt hyvää jälkeä ja vavisuttanut Cannesin palkintopöytää. Vuosi elämästä on neljään vuodenaikaan jaettu kuvaus tavallisesta arkielämästä Lontoon esikaupunkialueella. Päähenkilöpariskunta Tom ja Gerri pyörittävät arkista kuviota ja toimivat olkapäinä ystävilleen. Puutarhapalstaa viljellään ja luonnonkierto on mukana. Odotukset Leighn kohdalla ovat aina valtaisat, koska hän ei koskaan floppaa. Taiteellisesti. Kaupallisesti on ollut epätasaisempaa. Tälläkin kertaa Leighn tuttu ensemble, kuvaajana Dick Pope - kuten aina, selvityy pitkästä urakastaan kunnialla. Pienet katseet, jotka paljastavat henkilöiden mielenliikkeet musertavan elämänkokemuksen edessä, ovat silkkaa substanssia. Jotain räväkkää jää kuitenkin kaipaamaan. Happy Go Luckyn komiikkaa tai Vera Draken tuskaa, mutta toisaalta - tarkoituksena lieenekin ollut kuvata ihmisten tunteita ihan tavallisen tasaisen elämän virrassa, ilman suurta draamaa. Jossain vaiheessa tuli kuitenkin vähän tunne, että tämä on liian pitkä. Mutta. Hei. Hienoa, että tämän upean ohjaajan elokuvia levitetään jopa teattereissa Suomessa tällaisena DVDn ja Blue Rayn aikakautena ja että suuri yleisö on vastannut huutoon - iltapäivänäytös esikaupunkiteatterissa oli aivan täynnä.

 

The British cinematic giant Mike Leigh has again produced something worthwile and with this shaken the prizetable of Cannes Film Festival. Another Year is a series of scenes of ordinary life, divided in four seasons, in a London suburbs of the main characters Tom and Gerri. They make the life around them go smooth and fine and listen to the worries of their friends and family, take care of the gardening and live their life within the natural year. The expectations with Leigh are enormous, because he never flops. Artistically. Commercially it has been more turbulent. And so again - Leigh´s well known ensemble - with Dick Pope as the cinematographer - makes a good mark in their long task. Individual looks, that reveal the mind in front of the incredibly harsch life experience, are pure substance. But, I missed something: wilderness, sharp, something. The comical side of Happy-Go-Lucky or the pain of Vera Drake, but - I also understand that the meaning was to show us human emotions in an ordinary life without drama with big D. During the screening I still got the feeling, that maby this film was a bit too long. But. Hey. It is marvellous, that the films of this great director get to be distributed in Finland, in the era of DVDs and Blue Rays, and that the big audience have also replied to the call - the afternoon screening in a suburb cinema was completely full.

 

BOOKS Siri Hustvedt: Vapiseva nainen - Hermojeni tarina, Otava 2011) / Shaking Woman or A History Of My Nerves (2009)

Tässäpä kirja kaikille niille, jotka ovat joskus kärsineet mielen epämiellyttävistä liikkeistä mieli-keho-dikotomiassa. Haluan kiittää erityisesti Otavaa kustantajana siitä, että sain mahdollisuuden lukea tämän kirjan omalla äidinkielläni suomeksi, sen verran paljon kirjassa vilisee psykiatrista jargonia. Mutta ponnistelu kannatti.

Meillä kaikillahan on omat heikkoutemme ja paniikkihäiriömme modernin elämän pyörteissä, joten oli kiinnostavaa sukeltaa Hustvedtin kanssa hänen ongelmansa, ja samalla omani, äärelle. Hustvedt kutsuu tätä mielen avautumista emootioista sanalla conversion. Omasta mielestäni se on vain kykyä pystyä ymmärtämään, että keho ei ole tyhmä (tämän olen oppinut amerikanintiaaneilta, eikä se ole typerä ajatus). Joten, se ei välttämättä ole mielemme, joka alkaa toimimaan epäselvästi silloin kun tapahtumamme kehomuistissamme alkavat valtaamaan alaa ja palauttamaan mieleemme menneitä haavoja, tulivatpa ne sitten ulos vapinana, tutinana, hikoiluna tai puhtaana paniikkina. Me saamme nämä oireet, koska vihdoinkin olemme kykeneväiset kohtaamaan kehomuistissamme olevat tapahtumat. Tämä voi olla hyvin vapauttavaa tai hyvin pelottavaa, riippuen asenteesta, joka itsellä sillä hetkellä on. Mutta ennen kaikkea me voimme oppia jotain pienen pientä itsestämme - sitä, että tällainen minä olen - tällä tavalla minä - mekaanisena ihmisenä toimin. Ihan sama mitä oman aikansa lacanit ja freudit kukin vuorollaan siitä sanovat. Keho pysyy edelleen sellaisena kuin se on ollutkin. Meidän tietoisuutemme sen toiminnasta sen sijaan kehittynee.

 

Mutta - on todella kiinnostavaa lukea myös psykiatrian esittämiä väitteitä asiasta. Varmuuden vuoksi, sillä psykiatriaa tieteenä ei kannata aliarvioida. Sillä on aina paikkansa ihmisen mielen ja kehonasioita tarkasteltaessa. Hustvedt on tehnyt paljon taustatyötä kirjaansa varten ja päätyy jokseenkin samantyyppiseen asetelmaan. Mielemme avautuu vain sen verran emootioidemme ja kehomme suuntaan, kuin selviytymisen kannalta on olennaista. Tämä, mielestäni, antaa meille fantastiset mahdollisuudet tutkia itseä ontologisesti ja löytää se tapa, jolla OIKEASTI toimimme, erityisesti kriisitilanteissa ja luovassa flowssa. Haastan sinut jatkamaan keskustelua, jonka Hustvedt aloitti.

 

 

Now here´s a book to everyone, who has had disorders, sometime in life, in the mind-body dichotomy. I especially thank the Finnish publisher Otava, for translating this work in Finnish, because the book is full of professional psychiatric language, that may be very difficult to understand for not native English speakers, when reading in the original language. Sometimes it was difticult even in my mother tongue. But the struggle was worth it.

I guess we all have our weaknesses and little panic disorders in the turbulance of modern life, so it is interesting to dive with Hustvedt into her problem and learn something about her true dilemma and my own, the dilemma called conversion. And to understand, that the body is not stupid. We all have our life with all its past struggles in our body memory (this is something I have learned from the Native Americans and it is not a stupid idea), so it is not necessary the mind that disfunctions when the body and its memory takes more control by giving our concious being small hints of thinking about, whether it comes out in shaking, shivering,  sweating or simply panicking. We get these shakes, because we finally have the ability to look at the emotions in our bodymemory and this can be liberating or scary, depending on the attitude one has. But mostly we can learn from this and liberate ourselves at least little bit by knowing that this is my life, this is the way I, as a mechanical human being, work. No matter what the Lacans and Freuds in each historical times say about it. The bodymemory remains the same.

 

But - it is highly interesting to read also the psychiatric point of view. Just in case. Hustvedt has researched a lot and comes to this same question: Our mind opens our emotional capacity only as much as it is necessary in the situation, in order to survive. This, to my opinion, gives us fantastic possibility to examine us ontologically, the way we REALLY think and the way we operate as human beings, especially in crisis situations and during our creative flow. I challenge you to go on with this debate Hustvedt has started.

 

 

 

M A A L I S K U U / M A R C H  2 0 1 1

 

ART Stefan Bremer: Viulunsoittaja kadulla ( A Violinist On The Street) at Espoo Culture Centre´s Gallery, Espoo Finland.

Upea näyttely Stefan Bremerin häikäiseviä kuvia suomalaisen viulisti Teemu Kupiaiasen matkasta Intiaan katusoittajana. Kuvat ovat eläväisiä, teräviä ja täynnä mehukkaita värejä, kuten Intiaan kuuluukin. Taiteilijat ovat julkaisseet projektista myös kirjan, joka sisältää Bremerin kuvien lisäksi Kupiaisen matkapäiväkirjan, mutta jonka mattapintaisilla sivuilla värit eivät valitettavasti toistu niin hyvinä kuin näyttelyssä.

A wonderful show of splendid photographs by Stefan Bremer about a Finnish violinist Teemu Kupiainen and his street playing trip to India. The photos are vibrant, sharp and full of juicy colours, as you can expect from the Indian surrounding. The artists have also released a book with Bremer´s photos and a traveling diary of Kupiainen. Sadly though the photos have been printed on the same unreflecting paper as the text and so the colourpalette is not so bright and sharp as it is in the exhibition.

 

 

MUSIC David Gray: Foundling (A special 2CD set) (Polydor / Mercer Street / Downtown, 2010)

Kyllä, myös minä olin yksi niistä miljoonista ihmisistä, joka tykkäsi David Grayn legendaarisesta White Ladder-albumista. Se ei ollut mitään uutta auringon alla, pelkkää singer/songwriter-kamaa, mutta laulut olivat hyviä, joten siitä tuli menestys. Nyt siitä on jo vuosia enkä ole kuullut Graysta sen koommin (kuten arvatenkin moni muukaan), vaikka hän onkin julkaissut koko ajan. Ja sitten - sattumalta, sain kopion hänen uudesta albumistaan Foundling, 2 CD:n erikoisversion, ja täytyy sanoa että yllätys oli positiivinen, koska nämä laulut (sekä varsinaisella albumilla että bonus-CD:llä) ovat vieläkin parempia kuin mitä White Ladderillä. Joten onneksi olkoon, David, siitä että olet jatkanut julkaisemista ja laulunkirjoittamista, se todellakin kannatti! Ja sori siitä että en ole tutustunut tekeleisiisi viimeisen vuosikymmenen aikana. Joten täytyy sanoa, nyt, nöyränä, että Herra Google odottaa jälleen kerran palveluksiaan. 

Yes, I was also one of the millions of persons who liked David Gray´s legendary White Ladder. It was nothing new under the sun, just singer/songwriter stuff, but the songs were good, and so it was a success. Now many years have passed and I haven´t heard of the guy, as I assume most other people and fans too, ever since, although Gray has been releasing all the time in between. And now, through a chance, I got a copy of his latest record, Foundling, a 2CD exclusive set, and I must say it was a positive surprise, because these songs (both the original album and the bonus CD) are even better than on White Ladder. So congratulations David, for continuing releasing and writing, it was worth it! And sorry for the fact, that I haven´t checked about your doings for the past decade. So now I humbly say, that dear Mr. Google calls again.

 

 

FILM Eric Rohmer: Tales of The Four Seasons (4 DVDs Artificial Eye, UK, 1998) & Eric Rohmer Collection (8 DVDs Arrow Films, UK, 2005)

Minulla on tämä kaunis muisto ranskalaisesta elokuvasta, jonka näin ehkä vuonna 1987, ja jossa oli vaan loputtomia keskusteluja, eikä siinä tapahtunut oikeastaan mitään. Yhtäkkiä muistin sen, että se olikin Eric Rohmerin leffa nimeltään Vihreä Säde. Joten, saapastelin lähimpään kirjastoon huomatakseni että heillä oli ainoastaan yksi Rohmer kokoelmassaan, eikä se ollut Vihreä Säde. Huomasin myös, että Rohmereita ei levittänyt yksikään suomalainen putiikki suomalaisilla teksteillä, joten käännyin aina luotettavan englantilaisen Artificial Eye-yhtiön puoleen ja tilasin Rohmerin kokoelman Neljän Vuodenajan Tarinat, vaikka olinkin hieman epävarma, että ymmärtäisin kaikki englanninnokset näistä loputtomista ranskalaisista keskusteluista. Mutta pelkoni oli turhaa, sillä nämä elokuvat (myös 8 DVD:n Eric Rohmer Collection englantilaiselta Arrow Filmsiltä) on helppo ymmärtää, myös meidän ei-englanninkielisten. Elokuvat ovat rentoja ja puheliaita ja mitään ei tapahdu, jälleen kerran, mikä on aikamoinen saavutus kun puhutaan kahdestatoista kokoillanelokuvasta. Jos olet kyllästynyt kaikkeen mukaraffiin draamaan isolla D:llä, niin käännypä näiden helppokulkuisten ranskalaisten klassikoiden puoleen, jotka esittelevät meille 80- ja 90-luvun nykyajan Ranskaa.

I have this really beautiful memory of seeing a French film of good mood and endless talking and nothing happening in it and this was maby say 1987. Suddenly now I realised it was an Eric Rohmer and his The Green Ray. So I walked straight to my nearest library to see that they had only ONE Rohmer in their collection and it wasn´t The Green Ray. There weren´t any of his films distributed by a Finnish distributor and with Finnish subtitles, so I turned to the ever reliable Artificial Eye in the UK and ordered Rohmer´s Tales of The Four Seasons, although I was unsure I could understand all the English subtitles of these endless conversations in his French speaking films. But my fear was a false alarm. These films (also the 8 DVD-packaged Eric Rohmer Collection from Arrow Films in the UK) are easy to understand, also for us not native English speakers. The films are relaxed and talkative and nothing happens really, which is quite of an achievement, when talking of 12 long features. If you are tired of all the bullshit-artificiallymade-drama with big D, then turn on to these easygoing French classics, that show us beautiful ordinary life in the 1980´and 1990´s contemporary France.

 

 

BOOKS Ernst Billgren: Mitä on taide ja sata muuta tositärkeetä kysymystä? (Teos, 2010) / What Is Art And 100 Other Very Important Questions? (Swedish original edition, 2009)

Fantastinen kirja, joka antaa meille kaikki mahdolliset kysymykset siitä, mitä taiteilija voi kohdata yrittäessään pärjätä niin paperimaailmassa kuin oikeassa taidemaailmassakin. Nämä hyvät neuvot ovat hauskoja, ammattimaisia ja ennen kaikkea hyvin totuudellisia näkemyksiä siitä, mitä kaikkia tosiasioita taiteilija joutuu kohtaamaan, ennemmin tai myöhemmin. Mutta Billgren on optimisti ja rohkaisee lukijaa etenemään taiteilijan uralla. Luettuasi tämän säästät itseäsi noin 20 vuotta pään seinään hakaamiselta ja sen sijaan voit keskittyä todelliseen tehtävään - eli nauttimaan siitä yhdestä ainoasta ässästä mitä hihassasi on, nimittäin totuudellisesta sydämestä ja sisäisestä maailmastasi.

A brilliant book, available also in original Swedish and translated Finnish, that gives us all the necessary questions an artist can face, when trying to survive in both the paper life and the real art world. This good advice is funny, professional and, most of all, a very truthful view about the facts an artist will encounter, sooner or later. But Billgren is positive and encourages the reader to go on in the professional artist life. When you read this, you will spare approximately 20 years of banging your head to the wall, and instead concentrate to the real task, that is - to enjoy the only ace you have in your pocket as an artist - your true heart and the inner world.

 

 

 

H E L M I K U U  /  F E B R U A R Y  2 0 1 1

 

ART Whitney Bedford in a Group show Live From L.A. - Paintings at Lelong Paris

Tässä on uusi hieno lahjakkuus maalauksen alueelta, johon törmäsin surffatessani linkit-osiossani. Tämä nainen todella osaa maalata, joten kannattaa pistää nimi muistiin. Olen varma, että törmäämme häneen vielä toisen, ja kolmannenkin kerran - tulevaisuudessa. Toivottavasti Lelongin ihmiset ottavat hänet eleganttien ja ammattimaisten siipiensä suojaan.

 

Here´s a new great talent in the painters´section, whom I accidentally noticed, when surfing in my links department. This woman truly can paint, so put the name behind your ears, I am sure we will encounter with her also a second time and a third time - in the future. Hopefully the Lelong people will take her under their elegant and professional wings.

 

 

MUSIC Buika: El Ultimo Trago (EMI Spain, 2010)

Meillä on Mariza, meillä on Cesaria Evora ja Pedro Almodovarin elokuvien kautta meillä on ollut Luz Casal. Mutta silti - radalla on vielä tilaa yhdelle upealle latinalaiselle naisartistille, Buikalle. Tämä levy on jo hänen viidentensä, joten hän ei varsinaisesti ole mikään uusi tulokas, mutta kun eräs ystäväni laittoi hänen promolevynsä käteeni, olin myyty. Kuunneltuasi Buikan kähisevää ääntä, voit vain todeta että häneen verrattuna Marianne Faithful on täysi sihteeri. Tsekkaa tämä. Kansitaide on myös oivaa.

We have Mariza, we have Cesaria Evora and through Pedro Almodovar´s films we´ve had Luz Casal. But still - there is room for another wonderful female latin artist, Buika. This record is already her 5th, so she ain´t an actual newcommer, but when a friend of mine put this promo piece into my hand, I fell in love. After hearing Buika´s hoarse voice, Marianne Faithful sounds like a secretary to her. Check this out. Also nice packet design.

www.buika.com 

 

 

FILM Jim Jarmusch: The Limits of Control (2009)

Tässä on elokuva, joka osoittaa kuinka uskomattoman julmaa taideteoksen vastaanotto voi olla. Jarmuschilla, mielestäni, on harvoin todellista sanottavaa, ja hän usein laskelmoi liikkeensä, työryhmänsä ja elokuvissa käytetyn musiikin suhteen, kyetäkseen olla täydellisen katu-uskottava arthousetykki. Eli - hän harvoin ottaa todellisia riskejä, ja akateeminen indieyleisö pitää tästä ja pitää suunsa kiinni. Mutta - odotapas kun nyt kyseessä on elokuva todella tärkeästä aiheesta ja Jarmusch todella panee itsensä likoon, katsojat ovat yhtäkkiä ärsyyntyneitä, jopa vihaisia!

Tätä elokuvaa on syytetty liian hitaaksi ja sarjaksi kauniita kuvia, jopa tekotaiteeksi. Joten se oli floppi, niin arvostelujen suhteen kuin kaupallisestikin - nyt kun Jarmusch todella otti riskin (ennen kaikkea taloudellisen). Ja mitäs meillä nyt sitten on pöydällä? Todellinen mestariteos ja yksi tärkeimmistä viime aikojen elokuvista, joka käsittelee hienosti olemassaolevaa aikaamme, nyt kun Stanley Kubrick ei enää ole elossa. Joten, kun paras kaverisi videovuokraamossa toteaa, että unohda toi paska se floppas, niin miksetpä hiipisi seuraavana päivänä takaisin vuokraamoon ja antaisi tälle hienolle elokuvalle toisen mahdollisuuden.

Now this film is a proof of how incredibly cruel the reception for an artwork can really be. Jarmusch, to my opinion, very often has not so much to say, but he carefully calculates his movements, cast and music in order to be the perfect mr. street credible arthouse gun, that is - he never seem to take real risks, and the academic independent audience likes him and keeps their mouth shut. But - wait when you now see a film of a very important issue and he really puts ALL his bullets into the fire, then people get bugged - even angry!

This film has been accused of being too slow and just full of nice pictures and even fart art. And so it was a flop, both critically and financially - now when Jarmusch really took a risk (most notably financial). And what do we have then on the table? A true masterpiece and one of the most important films about our time, now that Stanley Kubrick is not anymore among us. So when your best friend says in the videostore, that forget that lousy piece of shit it flopped, why don´t you sneak back to the same store next day and give this film a second try.

 

 

BOOKS Douglas Coupland: Player One (Heynemann, London 2010)

Douglas Couplandin uusi romaani on herkullinen resepti ja sekoitus nykyajan hahmoja selviytymisleirillä yhdellä aikamme klassisista näyttämöistä, lentokentän odotustilassa, vähän samaan tapaan kuin Jarmuschilla (nämä äijät mahtavat lentää tosi paljon!). Douglas on terävä nykyhetken analysoija, joskus jopa vähän liiankin hanakka näyttämään henkisiä lihaksiaan (kyllä hän ON lahjakas!) ja paketoimaan ajan ilmiöt ja suuret kysymykset nätisti pikku pakettiin. Mutta jos haluat tietää ja lukea siitä millainen TUNNELMA Pohjois-Amerikassa juuri nyt on, niin tästä kannattaa aloittaa. Tämä kirja on JÄRKEÄ alusta loppuun.

 

The new novel by Douglas Coupland is a delicious recipe and mixture of state-of-the-art characters in a survival camp at one of the most common playsites of this millenium - the airport lounge, actually a little same style than Jarmusch (these both guys must fly a lot!). Douglas is a very sharp investigator of the zeitgeist of each time, sometimes even too keen to show us his guts (he IS talented!) and wrap in a package the great questions of our time. But if you want to know the FEELINGS of the current North American athmosphere, then here´s a nice way to jump into it. This book is MIND from tip to toe.